Ilmastotieteen kriisi – tyrskyjä vesilasissa

Ilmastotiede on kriisissä, koska ilmastotutkijat eivät enää siedä kriittisiä ääniä ja ovat myyneet sielunsa poliittisille pyrkimyksille. Siksi ilmastotutkimus kaipaa nyt uudenlaista vastuullisuutta. Näin kirjoittivat äskettäin Kanava-lehdessä (3/2015) Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola ja Jyväskylän yliopiston filosofian professori Sara Heinämaa. Heidän yhteinen kirjoituksensa ”Ilmastotutkimus on kriisissä” nousikin lehden kannessa numeron suurimmaksi skuupiksi. Mutta mikä on totuus? Onko kriisi todellinen?

Olen monesti aikaisemminkin – muun muassa täällä ja täällä – kommentoinut Atte Korholan aivoituksia, enkä näköjään voi olla tekemättä niin nytkään. Varsinkin kun Kanava-lehti mainostaa, että sen sivuilla ”alojensa kärkinimet kirjoittavat syvällisesti, mutta yleistajuisesti yhteiskunnan, politiikan, talouden ja kulttuurin kysymyksistä”, on ehdottomasti hieman mittailtava Korholan ja Heinämaan ajattelun syvyyttä.

Tieteellinen tieto politiikan uhkana

Professorien pääväittämä on, että ilmastotutkimus on hakoteillä, koska se on alistettu politiikalle. Siitä on tullut aatteellisesti latautunutta tilaustyötä, jossa tietoa tuotetaan suoraan ”eritasoisten päätöksentekijöiden käyttöön”. Näin aito, teoreettisen tieteen tekeminen on unohtunut, ja tutkijat ovat alkaneet muistuttaa poliitikkoja ja uskonnollisia johtajia.

”Ilmastotieteestä on tullut poliittisen päätöksenteon tuki ja ohjaaja. Tieteeseen vedoten poliittisilta päätöksentekijöiltä on alettu vaatia yhdenlaisia toimia – ja tieteen nimissä toisia ratkaisumalleja vastustetaan”, Korhola ja Heinämaa varoittelevat.

Pelko on sikäli erikoinen, että muu yhteiskunta juuri pyrkii lisäämään tieteen vaikuttavuutta. Esimerkiksi Tutkas vaati juuri alkuvuodesta, että ”Tutkijoiden ja poliittisten päätöksentekijöiden vuorovaikutusta tulee vahvistaa” ja tutkimustieto saada ”osaksi lainsäädännön valmistelua ja päätöksentekoa”.

Kriittinen professoripari kuitenkin paheksuu tieteeseen nojaamista: ”Tällaisessa päätöksentekomallissa tieteen uskotaan ja uskotellaan paljastavan kyseenalaistamattomia tosiasioita, joista voidaan suoraan johtaa poliittisia päätöksiä.”

Vaikka eihän se näin ole. Tiede antaa pohjatiedot. Sen jälkeen tulee poliittinen harkinta.

Sitä paitsi, professorit itsekin kirjoittavat, että ilmastopolitiikassa ”tieteellisiä tuloksia käytetään usein oikeuttamaan jopa keskenään täysin vastakkaisia ratkaisumalleja”. Mitään ristiriitaa sen kanssa, että tiedosta johdettaisiin suoraan vain yhdenlaisia päätöksiä, he eivät kuitenkaan huomaa.

Climategate-kohun jälkilämmittelyä

Joka tapauksessa, seuraavaksi Korhola ja Heinämaa väittävät, että saadakseen poliitikot haluamilleen raiteille ilmastotutkijat ovat porukalla alkaneet virtaviivaistaa viestiään ja siten myös karsia soraääniä – eli ilmastoskeptisiä näkemyksiä. Kirjoittajien mukaan tutkijat ovat maailman pelastamisen huumassaan alistuneet ”konsensusvaatimukselle”.

Todisteena tutkijoilta vaaditun yksituumaisuuden mädännäisyydestä professorit pitävät kuuden vuoden takaista Climategate-kohua, joka käynnistyi kun julkisuuteen päätyi muutamien ilmastotutkijoiden yksityisiä sähköposteja. Tapaus osoitti tutkijoiden selvästikin tinkineen ”tieteen pelisäännöistä” ja käyttäneen ”ulkotieteellisiä keinoja kamppaillessaan kilpailijoitaan vastaan”, he kirjoittavat.

Tulkinta on kuitenkin tuulesta temmattu. Ensinnäkin, kyseisen skeptikkojen masinoiman kohun jäljiltä tehtiin useita riippumattomia selvityksiä ja syytökset tiedevilpistä kumottiin. Toiseksi, kohutuista viesteistä ilmi käynyt nuivuus skeptikoita kohtaan ei suinkaan selity tutkijoiden politisoituneisuudella, vaan heidän turhautuneisuudellaan siihen vuosikymmeniä jatkuneeseen ilmastoskeptiseen juupas-eipäs-inttämiseen, jossa samoja moneen kertaan vääriksi osoitettuja väittämiä on kierrätetty yhä uudestaan. Totta kai siihen kypsyy. Kiitti, riitti, todettiin tälle aikoinaan Ilmatieteen laitoksestakin.

Tapaus Lennart Bengtsson

Professoriparin muut todistelut ovat yhtä hepppoisia. ”Hiemankin valtavirrasta poikkeavat ajatukset ja tutkimustulokset luokitellaan vääräoppisiksi, ja kriittiset tutkijat leimataan ilmastoskeptikoiksi”, he esimerkiksi ilmoittavat ja mainitsevat, että viimeksi leimakirveestä sai ilmastotieteilijä Lennart Bengtsson. Hän kun ”erehtyi arvostelemaan hienovaraisesti joitakin ilmastonmuutosteorian yksityiskohtia”.

Todellisuus on kuitenkin tässäkin tapauksessa toinen. Tosiasiassa emeritusprofessori Bengtssonin saama arvosteluryöppy johtui siitä, että hän otti viime keväänä vastaan pestin Global Warming Policy Foundationista (GWPF). Kyseinen ”hyväntekeväisyysjärjestö” – samoin kuin sen perustaja, konservatiivipoliitikko Lord Nigel Lawson – on hyvin tunnettu valheellisesta ilmastopropagandastaan.

Vasta tämä Bengtssonin tempaus siis aiheutti arvosteluryöpyn. Siihen asti hänen hyvin tiedossa olleet lievästi ilmastoskeptiset kannat oli kyllä tiedeyhteisössä suvaittu ongelmitta.

Nurinkurista ajattelua epäkypsyydestä

Korholan ja Heinämaan mielestä ilmastotiede on kuitenkin epäkypsää. Heidän mukaansa tästä kielii erityisesti ”ilmastotieteen nurinkurinen suhtautuminen niin sanottuun ’hiatukseen’, maailmanlaajuisissa pintalämpötiloissa viimeisten noin 15 vuoden aikana ilmenneeseen tasoittumiseen”. He katsovat, että ilmiö ohitettiin pitkään ”ilmastoskeptikkojen propagandana” eikä sitä siksi alettu heti kunnolla tutkia.

Todellisuudessa ilmiötä on toki seurattu ihan sen ”alusta” asti, mutta koska meteorologiassa lyhimpänä merkitsevänä ajanjaksona pidetään 30 vuotta, asian vuoksi ei vain ole liiemmin hötkyilty. Eikä varsinkaan, koska väitetyn tasoittumisen tarkastelujakso on valikoitu alkamaan aivan poikkeuksellisen lämpimästä vuodesta. Täten havaittu ”hiatus” perustuu mittausten kohinaan, vaikka yleensä tämä halutaan suodattaa tarkastelusta pois.

Miksi ihmeessä meteorologien olisi siis pitänyt tällaisen tapauksen takia yhtäkkiä luopua keskeisistä periaatteistaan? Se vasta nurinkurista olisi ollut.

Professorit kuitenkin näkevät asian toisin ja syyttävät, että tapahtuneen hiatuksen vähättelyn takia tieteen ”edistymisessä hukattiin monia vuosia”. Tällainen huoli tosin tuntuu hyvin keinotekoiselta, sillä lähes samaan hengenvetoon he toteavat, että ”kiirehtiminen ei edistä totuuden tavoittelua”. Miksi siis nyt hoppu? Miksi nyt yhtäkkiä tieteen teon nimissä pitäisi laittaa tieteen teon periaatteet romukoppaan?

Sitä paitsi, mitä todennäköisimmin Korholan ja Heinämaan korostama lämpenemisen ”tasoittuminen” on pelkkä uutsiankka. Tuoreissa tilastollisissa tarkasteluissa on käynyt selväksi, että vaikka ennätyslämmin vuosi 2014 jätettäisiin pois laskuista, pitkän ajan keskiarvo osoittaa edelleen tasaista lämpenemistä. Lisäksi tähän mennessä vuoden 2015 alkupuolisko on ollut ennätyslämmin.

NASA GISS 2013
Maapallon pintalämpötilan vuotuinen vaihtelu ja pitkän ajan trendi – ilman ennätyslämmintä vuotta 2014. Lähde: NASA GISS.

Seksuaalinen häirintä, usko ja tieteellinen ajattelu

Artikkelinsa lopulla Korhola ja Heinämaa yhä vain kiihdyttävät hyökkäystään. He käyvät sumeilematta ilmastotutkija Rajendra Pachaurin kimppuun. He muistuttavat, että hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n johtajana pitkään toiminut Pachauri ”joutui äskettäin eroamaan tehtävästään seksuaaliseen ahdisteluun liittyvien syytteiden vuoksi”. He kertovat, että irtisanoutumiskirjeessään Pachauri kirjoitti näin: ”minulle maa-planeetan suojelu, lajien säilyminen ja ekosysteemiemme kestävyys on enemmän kuin kutsumus. Se on uskontoni ja dharmani”.

Tämä on professorien mielestä se lopullinen todiste heidän epäilyilleen. Ilmastotieteestä on totta totisesti tehty uskonto: ”Jos maailman tunnetuinta ja globaalin politiikan ja talouden kannalta vaikutusvaltaisinta tiedejärjestöä on johdettu kolmentoista vuoden ajan tällaisella asenteella, ei ole ihme, että sen kannoista poikkeavat tutkijat on leimattu vääräoppisiksi denialisteiksi”, he lataavat.

Hiljaiseksi vetää. Kerta kaikkiaan. Joskaan ei sanattomaksi.

Ensinnäkin, mitä ihmettä Pachaurin eroon johtaneilla häirintäsyytöksillä on tekemistä tämän asian kanssa? Millään lailla seksuaalisen häirinnän ongelmaa vähättelemättä ihmettelen, että eiköhän meistä aika monella ole omat seksuaalielämän ristinsä kannettavinaan ilman, että se kyseenalaistaa kyseisen ihmisen koko  ammatillisen uran. Sitä paitsi, Pachauri itse on kieltänyt väitettyjen häirintäviestien lähettämisen, ja oikeusjuttu häntä vastaan on yhä kesken.

Toiseksi – ja paljon huomionarvoisemmin – jos ja kun Pachauri on ilmoittanut maapallon elämän suojelun elämänsä tärkeimmäksi arvoksi ja suorastaan uskonnokseen, niin entä sitten? Tekeekö tämä hänestä kykenemättömän tieteelliseen, kriittiseen ajatteluun?

Jos tekee, niin mikä maailmankuva tai uskonto Korholan ja Heinämaan mukaan sitten on tutkijalle sallittu? Käykö kristinusko? Tai voiko muslimi ymmärtää maailmaa kiihkottomasti? Vai pitäisikö puhtaan tutkijan olla uskonnoton – kuten minä? Minä vannon vain ja ainoastaan tieteellisen maailmankuvan nimiin.

Professori Korhola on itse avoimesti kertonut olevansa harras kristitty ja Kristus-mystikko. Hänestä edes ihmeissä ei ole mitään epäilyttävää. ”En ole koskaan osannut epäillä ihmeitä. Siinä ei ole mitään ongelmaa. Kaikki selittyy sillä että kyseessä on Jumala”, hän katsoo. Anteeksi vain, herra professori, mutta minun korviini moinen särähtää kyllä sangen epäilyttävältä…

Jeesustelua tieteellisestä kritiikistä

Edellisen pohjanoteerauksen jälkeen Korhola ja Heinämaa katsovat vielä tarpeelliseksi ojentaa muita keskustelijoita tieteellisen debatin periaatteista. ”Mikä tahansa kyseenalaistus ei ole tieteelliselle toiminnalle yhtä merkittävä. Kritiikin tulee olla asiantuntevaa: sellaista, joka tuntee kritisoidun kannan muodostumisen periaatteet ja lähtökohdat ja kykenee ottamaan ne huomioon”, he näpäyttävät.

Olen samaa mieltä. Kritiikki ei saisi olla mielivaltaista. Valitettavasti professorit kuitenkin sortuvat siihen itse. Heidän kritiikkinsä on asiantuntevan sijaan asioita sotkevaa. Se ei ole loogista, hyvin argumentoitua eikä kaikilta osin ihan asiallistakaan.

Mutta siitä viis, professorit vain jatkavat. He pyrkivät asemoimaan itsensä polarisoituneen ilmastodebatin ulkopuolelle, ikään kuin sen erotuomareiksi: ”Yksinkertainen vastakkainasettelu kielii aina siitä, että keskustelu on jo loitonnut tieteellisen käytännön piiristä”, he huomauttavat.

Tämä taas on sikäli erityisen härskiä, että se kannake, jonka varaan Korhola ja Heinämaa oman tekstinsä ripustavat, on nimenomaan yksinkertainen, kärjistetty vastakkainasettelu.

Ratkaisu tieteen politisoitumiseen on … tieteen politisoiminen!

Joka tapauksessa, koska Korholan ja Heinämaan mielestä ilmastotiede on kriisissä, he tarjoavat ongelmaan ratkaisun: ”Epävarmuuden esille tuominen ja kilpailevien teorioiden ennakkoluuloton tarkastelu poliittisilla foorumeilla ja laajassa julkisuudessa edistäisi nähdäksemme ilmastotieteen kehittymistä”.

Siis mitä? Heidän mielestään itse tieteen tekeminen ja arviointi pitäisi alistaa poliitikoille, medialle ja muillekin maallikoille? Anteeksi, mutta kuka sitä ilmastotieteen politisoitumista pelkäsikään?

Heidän mukaansa tämä tieteen jalkauttaminen olisi vieläpä ”tärkeää erityisesti nyt, kun ilmastotutkimuksen yleinen uskottavuus on mielipidetutkimusten mukaan heikoissa kantimissa kaikkialla länsimaissa.”

Hmm. Niin. Miksiköhän uskottavuus on kärsinyt? Väitänpä, että tämä on mitä suurimmassa määrin nimenomaan sellaisten, professoriparin juuri puolustamien, kovasti kyseenalaisten tapausten ja tahojen kuin ilmastoskeptikoiden masinoiman Climategaten sekä Lord Lawsonin ja tämän GWPF:n ansiota. Ja Suomessa yhä enemmän ja enemmän itsensä professori Korholan saavutus.

Kirjoituksensa kauniiksi lopuksi Korhola ja Heinämaa kaipaavat vielä ilmasto- ja tiedepolitiikkaamme ”vastuullisuutta”. Niin minäkin.

– PT

Tämä kirjoitus on julkaistu lyhyempänä versiona Kanava-lehdessä (4/2015).