Paluu sammuvan meren rannalle

SAN FRANCISCO. AGUn syyskokous on takana. Päivät kuluivat vauhdilla: kello 7.00 herätys ja kävely kokouspaikalle, noin 7.30 pressihuoneessa sähköpostit ja kevyttä aamupalaa, 8.00 alkaen jatkuvaa juoksemista luentohuoneesta toiseen, haastattelujen sopimista ja tekemistä, peruuntuneiden haastattelujen paikkausyrityksiä, vessaan jos ehtii, lounas jos muistaa, ja noin 18.00 maissa syvä hengähdys, tavarat kasaan ja illalliselle. Ulkona onkin taas jo säkkipimeää. Ja ruoan jälkeen hotellille, sähköposteja, blogin kirjoitusta. Nukkumaan.

Kuluneen viikon aikana en nähnyt Friscosta kuin aivan hotellin lähikorttelit – ja liudan samanlaisia vetoisiksi ilmastoituja äänivaimennettuja luentosaleja. Puheenvuoroissa ja powerpointeissa sinkoili sakeanaan lyhenteitä kuten LGM, AMOC, YD, ORL, GIS, WAIS, PETM, OA, MWP, ITCZ ja GHWP, joita tuntematta luentojen seuraaminen olisi ollut toivotonta. Mutta silloin putosi usein kyydistä tämäkin luonnontieteitä lukematon tiedetoimittaja, kun puheenaiheena olivat eliölajit – niistä tietysti käytettin pääosin vain latinankielisiä nimiä.

Hauskaa oli tosin huomata, että muu toimittajakunta viihtyi lähinnä lehdistötilaisuuksissa. Minä en käynyt yhdessäkään. Laadin omat päiväohjelmani ja ahmin itse tiedettä.

Täyslaidallinen paleoklimatologiaa

Minun erikoishuomioni kokouksessa suuntautui nyt paleoklimatologiaan eli maapallon menneiden ilmastojen tutkimukseen. Tekeillä on nimittäin tästä aiheesta kuusiosainen radiosarja YLElle kevääksi, ja koska paleoklimatologiaa ei Suomessa juuri harjoiteta, tuntui hyvältä idealta hakea haastatteluja AGUsta.

Alkuun homma ei vaan tuntunut oikein toimivan, sillä haastattelujen sopiminen käsittämättömän ohjelmapaljouden keskelle vaikutti epätoivoiselta. Itse olisi pitänyt olla kolmessa paikassa yhtä aikaa eikä tutkijoiden tilanne ollut yhtään helpompi. Kahden ensimmäisen päivän jälkeen alkoikin iskeä paniikki, sillä olin saanut tehtyä vasta kaksi haastattelua. Sitten kehitin strategioitani ja pistin hösseliksi. Nyt kokouksen päätyttyä nauhalla (tai siis muistikortilla) on mukavat 15 haastattelua – eikä suinkaan mitään B-sarjalaisia.

Pyydykseeni tarttuivat: Dorian Abbott (University of Chicago), Richard Alley (Penn State University), David Archer (University of Chicago), Wallace Broecker (Columbia University), Ken Caldeira (Stanford University), Brian Fagan (arkeologi, tietokirjailija), Richard Feely (NOAA), Ian Goodwin (Macquarie University, Australia), David Greenwood (Brandon University, Kanada), Ian Joughin (University of Washington), Jennifer Kay (NCAR), Kenneth Miller (Rutgers University), James Zachos (University of California, Santa Cruz), Kevin Zahnle (NASA) ja Richard Zeebe (University of Hawaii).

Luvassa keväällä on siis paleoklimatologian ihmeitä tuutin täydeltä. Tutuiksi tulevat maapallon kaikki hurjimmat ja merkittävimmät ilmastolliset muutokset aina evoluution äkkiräjähdystä edeltäneestä lumipallovaiheesta keskiajan ilmastoheilahteluihin ja pikkujääkauteen.

Sammuvan meren rannalla – revisited

Tänään lauantaina minulla oli sentään mahdollisuus nähdä vähän muutakin San Franciscoa. Alkuun mahdollisuus ei tosin hirveästi innostanut, sillä pari päivää jatkuneiden sateiden lisäksi tänne oli juuri tälle päivälle ennustettu vuosikymmenen myrskyä. Lähdin kuitenkin liikkeelle, ja lopulta sateet jäivätkin varsin kevyiksi – suurimmat myrskyt menivätkin kauempaa etelästä. Lisäksi juuri samalla, kun sain ensi kerran kunnolla Golden Gate -sillan näköpiiriini, sadepilvet alkoivat hajota ja aurinkokin varovasti pilkahteli pilviverhon takaa.

(KUVA: Pasi Toiviainen 18.12.2010 / itselaukaisija.)

Kävin sanomassa Tyynelle valtamerelle käsipäivää. Ihan uimalämpöistä. Mieleen tuli, että edellisen ja ainoan kerran olen ollut Tyynen valtameren rannalla keväällä 2003, kun haastattelin ilmastotutkimuksen vanhaa herraa, Charles Keelingiä, ”Venus-teoria” -dokumenttiani varten San Diegossa. Nyt Keelingiä ei enää ole, tutkimustieto ilmastonmuutoksesta on lisääntynyt valtavasti, mutta ongelma on 7 vuotta pahempi. Kirjaani kirjoitin Keelingin tapaamisesta otsikolla ”Sammuvan meren rannalla”, ja silloin istuin suruissani La Jollan ruosteenruskeiden rantakallioiden sylissä. Eilen taas haastattelemani Ken Caldeira, paitsi totesi sen (jonka jo tiedämmekin), että noin 40 vuoden päästä korallit eivät menesty enää missään, myös lisäsi, että joka viikko menetämme kaksi koralliriuttaa. Ei paljon naurata nytkään.

Lähtiessäni rannalta hymähdin, kun muistin kuinka tiedetoimittaja Markus Hotakainen oli kirjani arvostelussaan kauhistellut kaikkea siinä tapahtuvaa matkusteluani. Se on hupaisaa, sillä kirjaa kirjoittaessani nimenomaan arkailin käyttää matkakertomustyyliä, koska pelkäsin tekstistä näkyvän läpi, etten itse asiassa ollut tehnyt montakaan matkaa. Pilkoin niitä kirjassa vain sopivasti pieniin osiin. Ainakin kirjallisen illuusion luominen ilmeisesti onnistui.

Itse asiassa, olen sitä mieltä, että varsinkin lentomatkustamisen pitää käydä huomattavasti kalliimmaksi ja siten rajoitetummaksi. Mutta niihin, joiden kuuluu voida matkustaa, kuuluvat toimittajat. Omalta osaltani voin vaikka matkoistani luopua – siitä ei ole kyse. Kulttuurien ymmärtäminen on tulevaisuudessakin tärkeää, mutta sitten kun kaukomatkoilla käydään, niistä nimenomaan pitää laatia matkakertomksia, tietokirjoja, mitä vain. Kun kaikki eivät voi enää yhtä lailla matkustella, toiset tekevät sen heidän puolestaan – kuten ennen vanhaan.

No, nyt olen nähnyt, paitsi Kalifornian ruosteiset kukkulat, myös San Franciscon sumun.

Pasi Toiviainen