Professori Atte Korhola ja hölmöläisten ilmastonmuutos 2 – sensuurikohun jälkipuintia

Tämä juttu on alun perin julkaistu toisella nimellä 21.11.2013 aiemmassa blogissani Nurmiainen & Toivela.

Äskettäin työtehtävissäni kirjoittamani blogijuttu ympäristömuutoksen professori Atte Korholan luennon virheistä ja ristiriitaisuuksista sai melkoisen huomion sen jälkeen, kun jutun julkaissut työnantajani yllättäen (12.11.) poisti sen verkosta. Pian juttu kuitenkin palautettiin julkiseksi, ja sain kirjoituksestani kaikenmoista palautetta – muun muassa alkuperäisen blogini lukijakommenteissa sekä kritisoimani luentoillan järjestäneeltä taholta Helsingin yliopistolta. Nyt tämän jatkojutun julkaisen sattuneesta syystä itse.

Yhteistyökumppanin yhteydenotto

Koska juttuni hetkellistä sensurointia perusteltiin työnantajani Yleisradion sanoin sillä, että vedin kirjoituksellani ”maton yhteistyökumppanin alta” (Twitter, 12.11.), eniten kiinnostanee tältä kyseiseltä yhteistyökumppanilta eli Helsingin yliopistolta saamani palaute.

No, saamassani sähköpostiviestissä minun kirjoitustani tai toimintaani ei kritisoitu lainkaan. Päinvastoin, siinä pohdittiin toisenlaisenkin kuin vain Studia Generalia -luentoihin liittyvän yhteistyön mahdollisuutta. Ajatuksena oli, että toimittajat ja tutkijat tulisi saada yhteen pohtimaan, miten tiedeviestintää  voisi hedelmällisesti kehittää aidosti keskustelevaan ja kriittiseen suuntaan. Kuviota on sittemmin pohdittu myös puhelimitse.

Mattoa ei oltu vedetty yhtään minnekään.

Nobel-puhe vai jotain muuta – myönnän virheeni

Kohublogistani seurasi myös se, että jutun lukijakommenteissa etsittiin ahkerasti asiavirheitä minunkin väittämistäni. Kaksi pikkuvirhettä tosiaan löytyikin.

Nimimerkki ”Dia” kirjoitti: ”Nobelia saadessa ei pidetä puhetta, vaan luento. Sivu minne linkkasit, ei sisällä edes tätä luentoa, kuten annat ymmärtää”.

Totta. Paul Krugmanin todellinen Nobel-luento löytyy tietysti helposti Nobel-komitean omilta verkkosivuilta. Se ei siis sisällä niitä tutkijanohjeita, jotka Korhola sanoi Krugmanin ”Nobel-puheesta” lainanneensa. Itse asiassa epäilinkin tätä, mutta en tarkistanut asiaa kunnolla. Kaivoin vain esiin sen puheen, josta Krugmanin tutkijanohjeet löytyivät – selityksineen. Virheeni oli siis se, että luotin Korholaan, enkä tarkistanut tietoa. Pahoittelen.

IPCC: Suomi lämpenee 6 astetta – toinen virheeni

Toinen virheeni oli, kun väitin tämän Nelosen uutisten IPCC-uutisoinnin olleen ihan kohdillaan: ”Suomen lämpötila voi nousta jopa 6 astetta tällä vuosisadalla. Tämän paljastaa YK:n odotettu ilmastoraportti, joka julkistettiin tänään Tukholmassa” (blogini kohta 9).

No, ei se ollut. Korhola sen sijaan oli oikeassa. Tosiasiassa IPCC:n uusi AR5-raportti ei kerro Suomen lämpenemisestä erikseen mitään. Mutta, kuten todettua, Suomen luvut julkistettiin raportin kanssa samassa Ilmatieteen laitoksen järjestämässä julkistamistilaisuudessa, joten Nelosen lapsus on ymmärrettävä. Itse en puolestani yksinkertaisesti huomannut Nelosen viitanneen raporttiin noin suoraan, vaan ajattelin koko ”Suomi lämpenee 6 astetta” -uutisointia laajempana ilmiönä kuin pelkästään Nelosen uutisena.

Koska Korholan luennon keskeinen teesi oli, että ilmastouhkaa liioitellaan, minusta tässä yhteydessä olennaisinta on kuitenkin huomata Korholan täysin sivuuttaneen otsikkoon kätkeytyneen piilevän ilmastonmuutoksen vähättelyn, josta olen kirjoittanut laajemmin aiemmin. Jos nimittäin maapallo voi tällä vuosisadalla lämmetä noin 5 astetta, niin tällöin Suomi voi puolestaan lämmetä jopa 10 astetta – tai enemmänkin.

Suomen lämpenemiseen 6 asteella riittää jo noin 3 asteen globaali lämpeneminen. Tämä tieto kuuluu ihan ilmastotieteen perusteisiin.

Ilmastoskeptikot ja juupas-eipäs

Ilmastoskeptikotkin – tietysti – ilmoittivat omissa kommenteissaan minun syyllistyneen virheisiin. Muutaman he mielestään jopa yksilöivät. Varsinaiseen tyhjänpäiväiseen juupas-eipäs-väittelyyn en kuitenkaan aio nyt(kään) osalllistua. Se on jo nähty. Yhtä skeptikkoväitettä – sitä vakavimmin otettavalta vaikuttavaa – voin kyllä lyhyesti kommentoida. Sen mukaan kehuin John Fyfen ryhmän analysoimia ja nykylämpenemistä ”liioittelevia” malleja liikaa, jopa ”täydellisesti” toimiviksi (blogini kohta 11). Palaan tähän HC-inttämiseen kuitenkin vasta tämän juttuni lopuksi.

Paksunahkaisten miekkamaraton

Lisäksi sain runsaasti kommentteja jutussa käyttämästäni tyylistä. Monelle kommentaattorille varsinkin juttuni kiihkeyttä oli vaikea tajuta. Esimerkiksi nimimerkki ”Mimmimaria” kirjoitti näin: ”Asioiden esittämisen tavasta turhautuneisuus näkyi kuitenkin useammassa kohdassa niin, etten asiasta samaa mieltä olleenakaan pysynyt aina samassa tunnemyrskyssä mukana.” Hyvin formuloitu kommentti. Ymmärrän yskän.

Ainakin niille, jotka tulivat nyt sensuurikohun myötä ensi kertaa seuranneeksi ilmastodebattia kuumimmillaan, saattoi tulla järkytyksenä, että hurjimmillaan väittely tosiaan on melkoista ”miekkailua”, kuten sitä parissakin eri yhteydessä somessa nyt luonnehdittiin. Ja jos jo oma kirjoitukseni oli varsin kärkevä, niin blogini jatkokeskustelusta löytyy sitten monia kommentteja, jotka ovat silkkaa loanheittoa. Tämän lajin harrastajille kasvaakin aika pian melko paksu nahka.

Mitä taas ”Mimmimarian” havaitsemaan turhautuneisuuteeni tulee, lienee hyvä tietää, että olen ottanut professori Korholan kanssa aivan samoista teemoista yhteen jo useammin, tyypillisesti lehtien mielipidepalstoilla ja kerran myös TV2:n Pressiklubissa (2007). Ja aina Korholan viesti on ollut se sama: ilmastouhkaa liioitellaan. Pahimmillaan hän on syyttänyt, että liioittelu on vieläpä täysin tietoista; että media repii ylidramaattisia otsikoita saadakseen lukijoita, (muut) tutkijat itselleen ”oman palstatilan raivaamiseksi” ja ympäristöjärjestöt heruttaakseen tukijoiltaan rahalahjoituksia.

Jotta turhautumistani voisi jotenkin ehkä ymmärtää, otetaanpa pari muistutusta vuosien varrelta.

Grönlannin sulaminen ja media

Alkuvuodesta 2007 professori Korhola kirjoitti Helsingin Sanomiin (4.2.2007) pitkän artikkelin siitä, kuinka ilmastonmuutoksesta liikkuu liikaa ilmiötä liioittelevia myyttejä. Tuossa jutussaan hänen tärkein esimerkkinsä median harrastamasta liioittelusta oli eri viestimissä levinnyt uutinen, jonka mukaan Grönlannin mannerjään sulaminen ”nostaa merien pintaa jopa kuusi metriä vuoteen 2100 mennessä”.

Näin tuolloin oli todella uutisoitu muun muassa YLEn netissä, vaikka alkuperäisessä tiedelehti Sciencen artikkelissa kyllä selitettiin, että vuoteen 2100 mennessä maapallon lämpeneminen voi ”vain” ylittää sen kynnyksen, joka johtaa mannerjään lähes täyteen sulamiseen ja kuuden metrin vedenpinnan nousuun – kenties noin 400 vuodessa. Liioittelu oli tosiasia.

Mutta, kuten omassa vastauksessani (HS, 11.2.2007) huomautin, Korhola näki tässäkin tapauksessa vain liioittelun, ei samaan uutiseen liittynyttä vähättelyä. Kun näet YLEn tv-uutiset pian ”korjasi” sattuneen virheen, nyt merenpinnan uutisoitiin nousevan yhden metrin tuhannessa vuodessa. Pieleen meni taas, mutta tällä kertaa toiseen suuntaan.

Miksi siis – taas kerran – liioittelu oli pahasta, mutta vähättely oli OK?

Grönlannin sulaminen ja tutkijoiden sanoma

Kaksi vuotta myöhemmin Korhola palasi Grönlanti-kysymyksen äärelle (HS, 2.4.2009). Hän oli mielipidekirjoituksessaan yhä vain sitä mieltä, että mannerjään sulaminen nähtiin liioitellussa valossa. Nyt hän kirjoitti Grönlannin jäätiköiden virtausnopeuksien ”palautuneen lähtöuomiinsa” ja uumoili jopa koko Grönlannin sulamisen olleen aivan luonnollista laatua. Näkemystään professori perusteli viimeisimmän American Geophysical Unionin (AGU) tiedekokouksen ”sanomalla”.

Minä vastasin (HS 9.4.2009). Huomautin, että tosiasiassa kyseisessä kokouksessa puhuneiden tanskalaistutkijoiden mukaan havainnot kylläkin todistivat purkujäätiköiden virtaamien ”nopeaa kiihtymistä”. Samoin yhdysvaltalaistutkijat raportoivat ”jäätiköiden virtausnopeuden laaja-alaisesta ja huomattavasta kiihtymisestä”. Kolmas tutkijaryhmä puolestaan todisti, että Grönlannin sulaminen nosti nyt merenpintaa tuplasti nopeammin kuin viisi vuotta aiemmin juuri siksi, että jäätiköt purkautuvat mereen entistä vauhdikkaammin. Lisäksi kokouksessa sulamisen raportoitiin ulottuvan yhä ylemmäs jäätikön keskiosiin ja tilanteen kokonaisuutena johtuvan ”selvästi” ilmastonmuutoksesta.

Korholan tulkinta jäätikkötutkijoiden sanomasta oli erikoinen. Vähintäänkin vähättelevä, sanoisin.

Pohjoisen pysyvän merijään sulaminen vahvasti liioiteltua?

Arktisen merijään sulamisesta johtuvan huolestuneisuuden toppuuttelu on ollut yksi Korholan lempiaiheita. Vuoden 2007 jutussaan hän kirjoitti, että koska merijään kehityksestä on kunnollista satelliittimittausdataa vasta 1970-luvulta alkaen, näiden mittausten tuloksista ei voi tehdä minkäänlaisia ”luotettavia johtopäätöksiä”.

Kun sitten huomautin, että  pohjoinen pysyvä merijää oli kuitenkin jo tuolloin, vuosiin 2005–2006 mennessä, supistunut sentään ”jopa neljänneksellä”, Korhola katsoi, että väitteeni oli – yllättäen – ”vahvasti liioiteltu”. No, tuossa vaiheessa kesäaikaisen – eli pysyvän – merijään laajuus oli supistunut noin 24 prosenttia. Mielestäni arkikielessä neljännes oli näin ollen ihan hyväksyttävä määre.

Nyt, vain jokunen vuosi myöhemmin, pohjoisen pysyvän merijään laajuus on supistunut jo yli kolmanneksen. Ja tilavuus noin kaksi kolmannesta. Vahvaa liioittelua?

Professori ja poikkeuksellisen nopea lämpeneminen

Kaikkein vakavin ja merkittävin vähättely Korholan edellä mainituissa kirjoituksissa oli kuitenkin se, kun hän ilmoitti, että ”käsitys nykyisen lämpenemisen poikkeuksellisesta nopeudesta” on pelkkä ilmastomyytti, josta ”olisi jo aika luopua”. (HS, 4.2.2007)

Korhola perusteli näkemystään näin: ”Kun maapallon keskilämpötiloja tutkitaan pitkällä aikavälillä, eivät suuretkaan lämpötilan muutokset ole harvinaisia. Esimerkiksi noin 11 000 vuotta sitten maapallon lämpötila kohosi 4–6 astetta vain muutamassa vuosikymmenessä.” Toisin sanoen Korhola, jonka erikoisalana on “pitkän aikavälin ympäristömuutokset”, väitti nykyistä geologista lämmintä jaksoa, holoseenia, edeltäneen jääkausijakson päättyneen kuin seinään, vain muutamassa kymmenessä vuodessa.

Minä, pahainen toimittaja – tai arkkitehti, kuten blogijuttujeni kommenteissa jatkuvasti huomautellaan – älähdin tästäkin. Opastin professoria, että hänen mainitsemansa äkkilämpeneminen oli vain paikallinen ilmiö, eikä se suinkaan koskenut koko maapallon keskilämpötilaa. Globaalisti jääkautta seuranneen lämpenemisen tiedettiin kyllä vieneen useita tuhansia vuosia. (HS, 11.2.2007)

Nyt uusimmat tutkimukset ovat viimeistään tehneet tämän tapauksen aivan selväksi (kuva alla). Nykyinen lämpeneminen on poikkeuksellisen nopea, lämpenipä maapallo tällä vuosisadalla 2, 3 tai vaikka 5 astetta.

shakun_marcott_hadcrut4_a1b_eng
Maapallon keskilämpötila viimeisten 20 000 vuodelta ja ennuste vuoteen 2100 – 3 asteen lämpenemisellä. Lähde: Jos Hagelaars.

 

Eli, ”Mimmimaria”, tulkitsit aivan oikein. Olen totta totisesti turhautunut. Nyt näissä kahdessa Korhola-blogissani olen kirjoittanut vain yhden luennon ja kahden lyhyen lehtitekstin valikoiduista ongelmista. Enempäänkin olisi ainesta. Ei mielestäni tällaista hölynpölyä pitäisi professoritasolta jatkuvasti suoltaa.

Ilmastomallien ”täydellisyydestä”

Ja kuten luvattua, lopuksi vielä siitä skeptikkoväittämästä, jonka mukaan kehuin kohujutussani John Fyfen ryhmän analysoimia ja nykylämpenemistä ”liioittelevia” malleja liikaa, jopa ”täydellisesti” toimiviksi (blogini kohta 11).

Nimimerkki  ”Fyysikko minäkin” kirjoitti lukijakommenttinaan: ”jos malli kuvaa luotettavasti menneisyyden kehityksen, se johtuu yleensä siitä, että menneisyyden tunnettua kehitystä on käytetty mallin rakentamisessa. Toiseksi, kun tieteessä sanotaan jonkin mallin kuvaavan ilmiön ’täydellisesti’, sen pitää todella tarkoittaa sitä, ts. näkyviä eroja ei saa olla. Kuvassa oleva käppyrä on kaukana täydellisestä sovituksesta.”

Fyfe et al 2013
Kuva: Lämpötilahavaintojen trendi (punaiset viivat) ja mallilaskelmat (musta ja harmaa). Lähde: Fyfe et al. 2013. Nature Climate Change.

 

Kaksi asiaa: Ensinnäkään menneisyyttä ei sellaisenaan käytetä mallien rakentamiseen. Ainoastaan maailman toiminnasta havaittuja ilmiöitä, jotka johdetaan matemaattisiksi kaavoiksi. Mallin toiminta alkaa nollasta, se laskee todellisuutensa aivan itse. Silti, mallit toimivat huikean hyvin. ”Niin yläilmakehän suihkuvirtaukset kuin matalapaineiden radat malli löytää oikeille paikoilleen”, on ilmatieteen emeritusprofessori Juhani Rinne ihastellut ilmastomallien yleistä tarkkuutta jo vuosia sitten.

Toiseksi, aivan kaikkia ilmastojärjestelmän yksityiskohtia ilmastomallit eivät tietenkään voi mallintaa. Sitä varten meidän pitäisi rakentaa toinen tismalleen, atomilleen samanlainen maapallo. Ei onnistu. Jonkin verran poikkeavuutta pitää siis sallia ja mitä lyhyempää aikaväliä tarkastellaan, sitä enemmän klappia tietysti helposti tulee.

Kuten jo alun pitäen totesin, kyseiset mallit on kehitetty pitkän aikavälin muutosten ennakoimiseen. Tämän tehtävänsä ne ovat hoitaneet täydellisesti. Fyfen analyysissä todellinen, mittauksin havaittu pitkän aikavälin trendi (punainen suora viiva, kuva yllä) osuu täysin yhteen mallien laskeman trendin kanssa (musta vinoraidoitettu alue). Lyhyemmän aikavälin vaihtelu on tässä pelkkää kohinaa. Se pitää vain hyväksyä.

Eri asia tietysti on, jos poikkeama käy erityisen suureksi ja vieläpä venyy ajallisesti merkitsevän pitkäksi. Mutta tähän mennessä havaittu 15 vuoden alailmakehän lämpenemisen hidastuminen ei vielä malleja romuta. Korholaa siteeraten: ”No, onko tämä nyt sitten tarpeeksi pitkä aika tehdä mitään havaintoja? No, ei tietenkään ole”.

Maapallon lämpenemisen hidastuminen peruttu?

Sitä paitsi, mielenkiintoisen uuden lisänsä tähän viime vuosina skeptikkoja villinneeseen keskusteluun maapallon lämpenemisen pysähtymisestä toi juuri äskettäin Kevin Cowtanin ja Robert Wayn uusi tutkimus, jonka mukaan ilmiö olisikin suurelta osaltaan – ellei jopa kokonaan – vain illuusio.

Uuden tutkimuksen mukaan lämpenemisen hidastumisilmiö johtuisikin lähinnä siitä, että se kyseinen mittaussarja, jossa hidastuminen erityisesti näkyy (HadCRUT4), kattaa vain noin 84 prosenttia maapallon pinnasta. Tässä sarjassa mittausten ulkopuolelle ovat jääneet muun muassa napa-alueet, joista erityisesti arktiksen kuitenkin muuten ymmärretään lämmenneen viime vuosina nopeasti.

Muiden havaintosarjojen, kuten erityisesti NASAn GISS-sarjan pohjalta uusi havainto ei olisikaan yllätys. NASA GISS-mittaukset ovat nimittäin jo pitkään ottaneet napa-alueet paremmin huomioon, ja niissä mitään lämpenemisen hidastumista ei ole juuri näkynytkään.

Saa nähdä. Seuraavaa kohua odotellessa.

– PT

Kahden asteen kiista – Ilmastonsuojelun loppu

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 4.2.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Aikaisemmin väiteltiin siitä, onko kasvihuoneteoria totta vai tarua. Siinä debatissa pahiksia olivat ilmastoskeptikot. Nyt puolestaan tapellaan siitä, onko niin sanotun vaarallisen ilmastonmuutoksen 2 asteen rajan ylittyminen jo vääjäämätöntä vai ei. Tässä uudessa kädenväännössä pahiksen rooliin ovat päässeet ilmastoalarmistit, jotka ovat jo pitkään toitottaneet tilanteen olevan pahempi kuin yleisesti ymmärretään ja jotka nyt ovat pitkälti menettäneet toivonsa ilmastokatastrofin välttämisen suhteen. Virallinen ilmastonsuojelun mantra taas kuuluu edelleen, että eteenpäin mennään ja toivoa on.

Ilmastokriisi ilmastotoimintapäivillä – Toivo uhattuna

Itse törmäsin hätkähdyttävällä tavalla tähän uuteen vastakkainasetteluun viime vuoden [2011] lopulla, kun kävin pitämässä avauspuheenvuoron ympäristöjärjestöjen yhteisillä Ilmastotoimintapäivillä. Pian tapahtuman Facebook-sivulle tuli paljon puhuvaa palautetta paikalla olleelta ilmastoaktivistilta, nimimerkiltä Teemu Kilpikonna: ”Bummer meininki. … ’Ilmastotoimintapäivien’ avaus ei tulisi olla murskata kaikkien osanottajien unelmat… Jeah?”

Selvyyden vuoksi: olen siis ilmastoalarmisti. Esityksessäni siteerasin muun muassa ympäristötieteilijä George Monbiot’a, joka keväällä 2009 kirjoitti Guardian-lehdessä näin: ”Peli on ohi. Vuodet, joiden aikana maapallon yli kahden asteen lämpeneminen olisi voitu estää, ovat menneet, mahdollisuudet tuhlattu kieltämiseen ja viivyttelyyn. … Nykyisillä kehitysurilla olemme onnekkaita, jos selviämme neljällä asteella. Ilmastonmuutoksen torjunta on epäonnistunut. Nyt meidän on sopeuduttava siihen, mitä luonnolla on meille varastossa. Jos pystymme.” Olin jo tuolloin Monbiot’n kanssa samaa mieltä, ja olen yhä.

Puheenvuorostani ja sen sävyistä kehkeytyi Ilmastotoimintapäivien Facebook-sivuilla viisi päivää vellonut väittely. Muutamat ymmärsivät kantani, mutta enimmäkseen olin kuulemma edesvastuuton, kun väitin moisia. Aina pitäisi lopuksi antaa kuulijoille toivoa, minua opastettiin. Yritin kysellä, että entäs kuinka sitten toimitaan, jos (ja kun) tiede osoittaa toivon todella jo menneen. En saanut vastausta.

Yksi tiukimmista kriitikoistani oli ympäristöjärjestöjen yhteisen ”Polttava Kysymys” -ilmastolakikampanjan koordinaattori Meri Pukarinen. Hän oli kannassaan järkkymätön: ”Toivoisin hartaasti ilmastoviestintään ratkaisukeskeistä otetta. Jos esittää ongelman, ratkaisun pitää tulla seuraavassa virkkeessä.” Pukarinen antoi myös konkreettisen toimintamallin: ”Tyyliin: Nykymenolla mennään ilmastokatastrofin polulle. Tämän voi välttää yhteiskunnallisella vaikuttamisella ja armottoman poliittisen paineen generoimisen kautta.”

Mutta entä jos tiede sanoo, että meni jo. Tämä ei kerta kaikkiaan näytä olevan ilmastoaktivisteille mahdollinen todellisuus.

Olin pettynyt. Kuvittelin, ettei viestini sentään valistuneiden ihmisten ilmastotoimintapäivillä mikään varsinainen uutinen olisi.

Halleluja ja aamen! – Toivon messias ilmestyy

Olin jo onnellisesti unohtanut koko asian, kun viikko väittelyn laannuttua, 11. joulukuuta, yllättäen kajahti. Ilmastolakikampanjoija Pukarinen palasi omassa Facebook-päivityksessään asiaan: ”Halleluja ja aamen! Jos luulit, että peli on menetetty ilmastonmuutoksen suhteen ja nyt on hyvä keskittyä levittämään tappiomielialaa ja kauhukuvia, lue tämä hyvä tiivistys.”

Pukarinen viittasi vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen blogijuttuun: ”Onko ilmastolla enää toivoa?”.

Tynkkynen oli tekstissään alla päin Dohassa juuri päättyneen, taas yhdeksi uudeksi pettymykseksi osoittautuneen kansainvälisen ilmastokokouksen jäljiltä, mutta periksi hän ei halunnut antaa. ”Muutama arvostamani vaikuttaja onkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan lämpenemistä ei enää voida rajoittaa alle riskirajana pidetyn kahden asteen. Nyt heidän mukaansa pitää alkaa miettiä, miten vääjäämättä edessä olevaan ilmastokatastrofiin voidaan varautua,” hän kirjoitti ja jatkoi tiukasti: ”Ajatuksessa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään se ei pidä paikkaansa. Toiseksi vaikka pitäisi, johtopäätös olisi silti väärä.”

Perustelut omalle toivon sanomalleen Tynkkynen löysi tutkimuksista, joissa on perehdytty päästöskenaarioista niihin optimistisimpiin: ”Kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti. … Kaikissa johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen.”

Otin Tynkkysen sanoman vastaan ristiriitaisin tuntemuksin. Yhtäältä pelkäsin, että jotain näissä selvityksissä on kuitenkin laiminlyöty, mutta toisaalta aloin hiljaa toivoa, että olisi tosiaan saatu selville jotain uutta, jonka myötä toivo yhä eläisi.

Tynkkysen mainitsemat lähteet ainakin olivat vakuuttavat: hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja YK:n ympäristöohjelma UNEP. Pitäisi siis tutustua näihin tutkimuksiin, kunhan vain ennättäisin …

… Vihdoin jokunen päivä sitten, kun satuin viettämään hiljaista iltaa kotona, tartuin toimeen. Järkytyin. Vatsanpohjasta kouri. Kuten niin monesti ilmastoasioita penkoessa käy, mitä pidemmälle asiaa selvitin, sitä hullummalta tilanne alkoi näyttää.

Kaksi astetta – ali vai yli?

Tynkkysen lähteistä ensimmäinen ja arvovaltaisin oli IPCC:n neljäs arviointiraportti AR4 vuodelta 2007.

Suoraan sanottuna, en ymmärrä onko Tynkkynen – tai kukaan muukaan 2 asteen lämpenemisen rajoissa pysymiseen vannova poliitikko – ikinä oikeasti syventynyt kyseiseen kolmiosaiseen, yhteensä 2857-sivuiseen jättiraporttiin. (Itse olin aikaisemmin kunnolla perehtynyt ”vain” sen ensimmäiseen, ilmastotieteeseen keskittyneeseen osaan (WGI, 1007 sivua).) Niin tai näin, raportin ilmastonmuutoksen hilllitsemistä käsittelevästä osasta (WGIII, 863 sivua) käy erinomaisen selväksi 2 asteen tavoitteen, ei saavutettavuus, vaan mahdottomuus.

IPCC:n tarkastelussa toki todetaan, että jos käytetään niin sanottua parasta arviota maapallon ilmastoherkkyydestä, eli siitä kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää, ”kaikkein tiukimmat skenaariot voisivat rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousun 2,0–2,4 asteeseen”. Tällä kohdin kaikki vaikuttaa vielä lupaavalta, vaikka tietysti, jos tarkkoja ollaan, nämä tiukimmatkin skenaariot siis tahtovat päätyä hiukan 2 asteen yli. Vähän, mutta kuitenkin. Ja tästä Tynkkysen yltiöpäisen toiveikkuuden alamäki vasta alkaa.

IPCC:n raportin tiukimmat eli ”luokan 1” skenaariot – joita on kuusi kappaletta kaikkiaan 177 tarkastellusta päästövähennysskenaariosta – ovat varsinaisia toiveiden tynnyreitä. Ne esimerkiksi edellyttävät, että koko maailman päästöt alkavat vähetä viimeistään vuonna 2015 – eli kahden vuoden päästä. Ei onnistu. Ei millään. Valitan.

Toinen luokan 1 skenaarioiden toteutumisen edellytys on, että hiilidioksidin talteenoton tekniikat saadaan toimiviksi ja kustannustehokkaiksi ja hiiltä aletaan varastoida massiivisia määriä maaperään. Tähänkään en oikein jaksa uskoa. Hiilidioksidin talteenottoteknologiat ovat nykyisellään erittäin energiaintensiivisiä ja koko projektin mittakaava on mielipuolinen; hiiidioksidia syntyy aina useita kertoja käytettyä polttoainetta enemmän, koska poltettaessa hiileen yhtyy happea.

Kaikkein kummallisin piirre IPCC:n luokan 1 skenaarioissa on kuitenkin se, että niihin aluksi kuuluu sekä tavoitellun hiilidioksidipitoisuuden että lämpötilan merkittävä ylittyminen – niin oudolta kuin se kuulostaakin. Skenaarioissa nimittäin lasketaan sen varaan, että sitten lämpimämmässä ja hiilidioksidipitoisemmassa maailmassa metsät kasvavat hyvin ja alkavat imeä ylimääräistä hiiltä pois ilmasta, minkä ansiosta lämpötilan niin sanottu ylilyönti sitten riittävän nopeasti myös tasoittuu. Tosiasiassa nämä tiukimmatkin skenaariot siis myöntävät, että 2 asteen – ja itse asiassa aina 2,4 asteen – alapuolella pysytteleminen on de facto mahdotonta.

Ilmastosysteemi unohtuu

Ajatus väliaikaisten ylilyöntien sallimisesta ja hiilinieluihin luottamisesta 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi on – anteeksi vain – pähkähullu, sillä toisaalta tiedetään, että maapallon lämmetessä metsät ja maaperä todennäköisesti muuttuvat päinvastoin hiilen lähteeksi. IPCC toteaakin: ”hiilenkierron takaisinkytkennät voimistavat lämpenemistä ja ne puuttuvat useimmista [ja varsinkin optisimmista!] tutkimuksista, jotka täten aliarvioivat tavoitteena olevien lämpötilojen ylittymisen riskiä”.

Lisäksi pitää vielä muistaa se, että koko tarkastelusta puuttuu, paitsi mainittu maaekosysteemien hiilenkierto, myös monia muita maapallon lämpenemistä kiihdyttäviä niin sanottuja positiivisia takaisinkytkentöjä. IPCC esimerkiksi itse huomauttaa tarkastelun sivuuttavan ikiroudasta, soista ja merenpohjan hydraateista vapautuvan metaanin lämmittävän vaikutuksen, mikä ei ole ihan pikkujuttu.

Kaiken kukkuraksi osa niistäkin takaisinkytkennöistä, jotka tarkastelun pohjana oleviin ilmastomalleihin sisältyvät, tunnetaan nykyään aliarvioiksi. Esimerkiksi Jäämeren pysyvä merijää sulaa huomattavasti malliennusteita nopeammin, mikä vähentää maapallon heijastavuutta ja voimistaa lämpenemistä entisestään.

Ylilyöntien varaan laskeminen on valtavaa riskipeliä. Jos lämpötilan annetaan ensin nousta vaikka 2,5 asteeseen, kukaan ei tiedä, miten ilmastosysteemi ehtii siihen reagoida ennen toivottua viilenemistä.

Ottaen huomioon kaiken edellä kuvatun, kuinka ihmeessä Tynkkynen voi väittää, että kaikissa hänen mainitsemissaan tutkimuksissa ”johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen”?

No, IPCC:n raportista on sentään jo aikaa. Ehkä IEA:n ja UNEP:n uudemmat selvitykset antavat toiveikkuudelle paremman selkänojan?

Hurjia todennäköisyyksiä toivolle

Oras Tynkkysen toinen lähde oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportti ”World Energy Outlook 2012”. Siinä esitellään neljä erilaista energiaskenaariota, joista yksi, nimeltään ”Skenaario 450”, tutkii keinoja, joilla 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä arviolta ”50 prosentin todennäköisyydellä”.

Skenaario 450:n ilmastotieteellinen tausta kuitataan tässä 690-sivuisessa raportissa oikeastaan yhdellä lauseella: ”ilmastoasiantuntijoiden mukaan 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on pitkällä aikavälillä rajoitettava noin 450 miljoonasosaan”. Tämä sopivasti pyöristetty ja kaikki hankalat kysymykset sivuuttava väittämä on sinänsä linjassa IPCC:n yhteenvedon kanssa.

IEA:n pumaskassa ei itsessään ollutkaan mitään suurempaa uutta, mutta sitten, kun perehdyin myös sen lähdeviitteiden kautta löytyneisiin lukuisiin uusiin, muun muassa Malte Meinshausenin, Joeri Rogeljin, Ottmar Edenhoferin ja Detlef van Vuurenin vetämien työryhmien tutkimuksiin, yhtäkkiä alkoi paljastui suuri joukko skenaarioita, jotka – toden totta – vaikuttivat lupaavan, että 2 asteen tavoitteessa voidaan pysyä. Rogelji raportoi peräti skenaarioista, joiden mukaan onnistuminen on ”erittäin todennäköistä” (yli 90 % todennäköisyys). Jotkut jopa pitävät ”todennäköisenä” lämpenemisen rajoittamista 1,5 asteeseen!

Äimistelin tutkimuksia aikani ja päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Joeri Rogeljin kanssa, kunnes todellisuus päästövähennysskenaarioiden ja todennäköisyyslaskelmien takana alkoi hahmottua.

Yksinkertainen selitys uusien, toiveikkailta vaikuttavien skenaarioiden vyöryyn on se, että aikaisemmin valtaosa tutkimuksista keskittyi varsin korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, joiden kuitenkin tiedettiin johtavan ilmastokatastrofiin. On siis pitänyt tiukentaa tavoitetta. Siksi nykytutkimus kohdistuu voimakkaammin matalien pitoisuuksien skenaarioihin; siihen, miten 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä. Tätä skenaariotyötä on puolestaan tehty erilaisilla, yksinkertaisiin ilmastomalleihin yhdistyvillä yhteiskunnallis-teknis-taloudellisilla malleilla, jotka kertovat miten vaikkapa energiantuotanto muuttuisi, miten päästöt missäkin vaiheessa eläisivät ja paljonko kaikki maksaisi.

Nämä mallit eivät kuitenkaan toimi niin, että niihin syötettäisiin tietoa siitä, miten maailma parhaan tiedon valossa näyttäisi toimivan ja sitten katsottaisiin mitä tapahtuu. Tavallaan päinvastoin, niihin syötetään se lopputulos, joka halutaan eli esimerkiksi, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden on vuosisadan loppuun mennessä oltava 450 miljoonasosaa jolloin lämpeneminen jäisi 2 asteeseen. Sitten katsotaan, mitä tämä vaatisi teknologialta ja yhteiskunnalta ja miten päästöt vuosikymmenten varrella vaihtelisivat.

Toisin sanoen mainitut ”todennäköisyydet” pysyä 2 asteessa eivät ole mitään tosielämän todennäköisyyksiä, vaan lukuja, jotka kertovat ainoastaan kyseiselle skenaariolle annetun tavoitetason. Mitä pienempi kasvihuonekaasupitoisuus skenaariolta on vaadittu, sitä suurempi on sen todennäköisyys pysyä 2 asteessa.

Yhtä hurjia oletuksia maailmasta

Entä mitä IEA:n raportin kautta löytämäni uuden polven skenaariot sitten kertovat? Mitä 2 asteen tavoitteessa pysyminen niiden mukaan edellyttäisi?

Jo skenaarioiden lähtökohdat ovat melkoisen toiveikkaita. Skenaarioita laskevat mallit tyypillisesti olettavat, että kaikki maailman valtiot toteuttavat saumattomasti yhteistä ilmastopolitiikkaa, että maailman talous kasvaa tasaisesti, ilman minkäänlaisia talouskriisejä, ja että teknologian kehitys on nopeaa ja innovaatiot leviävät vapaasti kaikkien käyttöön. Skenaariot onkin viritetty täyteen uudenlaisia biopolttoaineita, huipputehokasta aurinko- ja vetyteknologiaa, sekä niin vety- kuin sähköautojakin. Lisäksi ydinvoiman käyttö tyypillisesti noin kymmenkertaistuu nykyisestä. Mikään yllätys ei ole se Ottmar Edenhoferin lisähuomautus, että ”yksikään malleista ei ota huomioon ilmastonmuutoksesta aiheutuvia tuhoja”.

Näin optimistisista lähtökohdista huolimatta skenaarioiden johtopäätös on karu. Kuten Detlef van Vuuren toteaa: ”alimmille stabilointitasoille pääsemiseksi ylilyöntiskenaariot ovat ainoita ajateltavissa olevia”. Uudet skenaariot laskevat vielä aiempaakin enemmän hiilinielujen ja hiilidioksidin talteenoton ja geologisen varastoinnin varaan.

Kaikelle tälle kuvaavaa on se, kuinka omassa laajassa 24 skenaarion tutkimuksessaan Edenhofer joutui toteamaan, että osa heidän käyttämistään kuudesta mallista ei päässyt tavoiteltuun lopputulokseen ilman että niille määriteltyjä hiilinieluja kasvatettiin. Tämän ”kepulikonstin” avulla kuitenkin sitten saatiin skenaariot, joiden pitoisuudet olivat tavoitellun matalat ja siten niiden todennäköisyys välttää 2 asteen lämpeneminen oli – määritelmän mukaisesti – ”erittäin todennäköinen”.

Niinpä kun Tynkkynen blogissaan väittää, että vaadittavat ”päästövähennykset voi toteuttaa jo käytössä olevalla teknologialla ja kohtuullisin kustannuksin”, hän ei ilmeisestikään tiedä, mistä kirjoittaa. Jo pelkästään ”hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin teknologian kehitysvauhti näyttäytyy yhä erittäin epävarmana”, toteaa IEA:kin.

Huomionarvoisinta lukemista IEA:n opuksessa ovat lopulta pienellä präntillä sivujen alamarginaaleista löytyvät reunahuomautukset, jotka kertovat, että lämpötilan tai hiilidioksidipitoisuuden ”pitkän aikavälin stabilointitason ylilyönnistä aiheutuvia peruuttamattomia vaikutuksia ilmastolle ei ole otettu huomioon” ja että käytetyt ilmastoherkkyydet ”eivät pidä sisällään ilmastollisia takaisinkytkentöjä, jotka voivat johtaa korkeampiin lämpötiloihin”.

Ei siis löytynyt ilmastolle uskottavaa pelastusta täältäkään.

Yhä uusia yhteenvetoja vinksahtaneesta tieteestä

Entä sitten Tynkkysen kolmas lähde, YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tuore selvitys ”The Emissions Gap Report 2012”?

Siinä tyydytään simppelisti toteamaan, että ”keskimääräiset päästötasot, joilla ’todennäköisesti’ voitaisiin pysyä alle 2 asteen, eivät ole muuttuneet sitten vuoden 2010 raportin”. Niinpä kaivan esiin UNEP:n alkuperäisen pumaskan ”The Emissions Gap Report 2010”. Siinä selvitetään sopivasti myös UNEP:n tekemän tarkastelun tieteelliset perusteet. Ne pohjaavat pitkälti IPCC:n havaintoihin.

Ei lopulta ole mikään yllätys, että myös UNEP:n arvioimissa päästövähennystarkasteluissa keskeisessä roolissa ovat negatiiviset päästöt – eli se, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua meidän pitäisi voida pumpata enemmän hiilidioksidia maaperään kuin mitä tuprutamme ilmakehään. Tästä sentään saman tien varoitetaan, että ”mikäli suuren mittakaavan negatiiviset päästöt eivät ole mahdollisia, silloin keinomme tavoitteiden saavuttamiseen heikkenevät huomattavasti”.

Kaiken kaikkiaan hehkutus siitä, että ”kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti”, ei siis tarkoita sitä, että saadut skenaariot olisivat nyt jotenkin aikaisempia parempia ja uskottavampia. Niitä vain on paljon. Kaiken kaikkiaan ilmastotieteelle onkin päästövähennystarkastelujen myötä vaivihkaa syntynyt kummallinen alalaji, joka tutkii maailmalle yhä uusia mahdollisia toimenpideohjelmia pahasti vajavaisista ja suorastaan vinksallaan olevista lähtökohdista.

Toiveikkuuden herättämisen sijaan näiden raporttien viesti on pikemminkin lohduton. ”Aika on loppumassa kesken”, kirjoittaa UNEP:kin.

Ilmastonsuojelun loppu

Jos olin viikko sitten ilmastoalarmisti, niin nyt, tämän selvityksen tehtyäni, olen sitä entistä enemmän.

Lähtökohtaisesti suomalaisista poliitikoista parhaiten ilmastoasioista perillä olevaksi arvioisin – ilman mitään henkilöön tai puolueeseen kohdistuvia sympatioita – juuri Oras Tynkkysen. Hän on sentään seurannut ilmastokysymystä aktiivisesti parikymmentä vuotta ja toimi vuosina 2007–2011 valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Mutta jos hän on tätä nykyä näin pihalla ilmastonmuutoksen hillinnän todellisuudesta, kuinka kateissa ovat muut poliitikkomme ja päättäjämme?

2 asteen tavoitteen nimiin vannomisesta on tullut pelkkää poliittista jargonia, jota kuulee yhtä lailla sinisiltä, punaisilta kuin vihreiltäkin. Tyhjää puhetta vailla sisältöä.

Kun Tynkkynen kirjoittaa, ettei 2 asteen tavoitteessa pysymisessä ole kyse ”mistään vetten päällä kävelemisestä”, hän on väärässä. Juuri ja vain siitä on kyse.

Eikä enää kuulu kriittistä järjen ääntä ympäristöjärjestöistäkään. Niissä vain huudetaan hallelujaa ja aamenta. Ilmastonsuojelijoista on tullut ilmastohyssyttelijöitä.

Toivoa ei ole. Jonkinasteinen ilmastokatastrofi on takuuvarma. Enkä aio seuraavassa virkkeessä esittää keinoa ongelman ratkaisuksi.

Sen kuitenkin sanon, että jos todellisuus nähtäisiin silmästä silmään, lakattaisin ainakin tekemästä niitä pahimpia virheitä, kuten rakentamasta pilvenpiirtäjiä ja tornitaloja.

– PT

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 4.2.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Itse debatti jatkui myöhemmin vielä muun muassa YLE TV2:n Ajankohtaisessa kakkosessa, jossa Jyrki Saarikosken haastateltavina olivat Oras Tynkkynen, Meri Pukarinen ja allekirjoittanut.