Johdanto kirjan verkkoversioon

Syy siihen, miksi nyt, kahdeksan vuotta esikoiskirjani Ilmastonmuutos. Nyt. julkistamisesta, julkaisen tämän samaisen opuksen täten myös verkossa, on se, että ilmastokriisi käy vuosi vuodelta syvemmäksi. Kirjani teemat maapallon ilmastojärjestelmän mekanismeista, koko systeemin järkkymisestä, planeetan lämpenemisen mahdollisesta käsistä riistäytymisestä ja ilmastonmuutoksen hillitsemisen mahdollisuuksista näyttäytyvät alati ajankohtaisempina. Eskaloituvan ilmastokriisin keskellä itse ongelmasta tarvitaan edelleen kipeästi sitä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ymmärtävää tietoa.
Mahdollisuus tähän verkkojulkaisuun ilmaantui, kun alkuperäisen, painetun kirjani kustantanut Kustannusosakeyhtiö Otava äskettäin lopetti kirjani myynnin ja sen oikeudet palautuivat minulle. En ole tosin kuullut, että kukaan olisi aiemmin julkaissut alun perin kaupallista kirjaa myöhemmin verkossa, mutta teenpä tämän kuitenkin. Minusta aiheen tärkeys ja ajankohtaisuus puoltavat tällaista tempausta. Uskon, että kirjani voi yhä tätä kautta löytää lisää lukijoita. Vanhoja lukijoitani tämä nettiversio palvelee puolestaan siten, että nyt tekstistä on mahdollista tehdä hakuja.
Kaiken lisäksi olen huomannut, etteivät ilmastonmuutoksesta keräämäni tiedot ole oikeastaan vanhentuneet mihinkään. Saan tuon tuostakin varsinkin YLEn nettisvuille kirjoittamiini artikkeleihin liittyen kysymyksiä, joihin minun on edelleenkin helpointa vastata viittaamalla kirjaani.
Joitakin detaljiluonteisia päivityksiä tietoaines toki tarvitsee, ja tarkoitukseni onkin lisätä tekstin joukkoon myös uusimpia tietoja. Samoin upotan tekstiin mahdollisuuksien mukaan linkkejä keskeisimpien tietojen lähteisiin. Verkkoversion kuvitus poikkeaa alkuperäisestä sikäli, että kuvat ovat mahdollisuuksien mukaan värillisiä ja grafiikat ovat pääosin alkuperäisistä tutkimuslähteistä.
Lisäksi olisi ainoastaan toivottavaa, jos te, lukijani, auttaisitte minua jatkuvasti etenevästä ilmastonmuutoksesta kertovan tiedon päivittämisessä. Kunkin luvun lopussa olevan kommenttikentän kautta voitte, paitsi kommentoida luvun asioita, myös vaikkapa liittää ketjuun näitä koskevia uutisia. Enkä panisi pahakseni vaikka kirjaisitte ylös omia kokemuksianne itse kirjastakin – vaikka heti tämän esipuheen jatkoksi. Ylipäänsä kommentointiin liittyen muistutan kuitenkin, että blogini on julistettu skeptikkovapaaksi alueeksi eli kaikenlaisen ilmastoskeptisen hölinän poistan sivuiltani heti, kun sellaista huomaan. Kritiikki sinänsä on ihan suotavaa, sen kestän kyllä.
Yksi huomionarvoinen päivitys on sekin, että olen kirjan kirjoittamisen aikojen jälkeen, paitsi eronnut, myös mennyt uusiin naimisiin. Toisin sanoen kirjassani mainitut perhesuhteet ovat sittemmin osittain mullistuneet.

 

Kun nyt katson tätä Ilmastonmuutos. Nyt. -seikkailuani taaksepäin, se herättää minussa sekalaisia tunteita. Kirjaa kirjoittaessani, vuosina 2004–2007, minulla ei toden totta ollut aavistustakaan, mitä sen myötä tuleman pitäisi. Jo kirjani synnytysprosessi oli melkoinen taistelu – aivan kuin sen dokumenttielokuvanikin, Venus-teorian (2004), jonka tekemisestä kirjan kehystarina kertoo.
Aivan alkusykäyksensä kirjahankkeeni sai, kun karkuun päässeen kasvihuoneilmiön mahdollisuutta tutkivaa Venus-teoriaa tehdessäni tajusin, ettei yhteen tunnin mittaiseen dokumenttielokuvaan mahdu paljoakaan tietoa. Elokuvani puhtaaksi kirjoitetun käsikirjoituksen pituudeksi tuli 13 liuskaa. Sanottavaa jäi vaikka kuinka. Siksi kirja. Sen ensimmäiset sanat kirjoitin pian elokuvan valmistuttua, ympäristöelokuvafestivaaleilla Torontossa.
Mutta jos kuvittelin syksyllä 2004 tietäväni ilmastonmuutoksesta jotain, siitä asiaan perehtymiseni oikeastaan vasta alkoi. Kirjan vaatima taustatutkimus oli valtava urakka – varsinkin, kun halusin sanoa aiheesta kerralla lähes kaiken. (Tämä on minulla paha tapa, josta pyristelen yhä eroon.) Ennen kaikkea hurahdin menneiden ilmastonmuutosten tutkimukseen, paleoklimatologiaan, jonka aloin yhä enemmän nähdä avaimena tulevan muutoksen ymmärtämiseen.
Toisaalta kirjaprojektiani aloitellessani kyselin jatkuvasti itseltäni, mikä minä olen tästä aiheesta – tai ylipäätään mistään – mitään kirjoittamaan. Enhän minä ollut kukaan tai mitään. Otin kuitenkin asenteekseni sen, että vaikka tekeleeni ei juuri nyt ketään kiinnostaisi, kirjoitan sen ikään kuin jäljeksi tästä ajasta, yhden ihmisen kokemuksiksi maailmasta ja sen menosta. Ehkä joku voisi joskus löytää siitä jotain itseään koskettavaa.
Tällaista itse-epäilyäni ei yhtään helpottanut se, että Otavan tietokirjallisuuden kustannuspäällikön vaihduttua kirjaideani torpattiin toistuvasti. Kerta toisensa jälkeen sähköpostiini kilahti erilaisia kohteliaasti muotoiltuja kiitos, mutta ei kiitos -vastauksia. Mutta koska edellinen päällikkö oli sentään pitänyt raakilettani kiinnostavana, jatkoin sinnikkäästi pääni hakkaamista kivilinnan tammioveen. Lopulta se murtui. Siis se ovi, ei pääni. Ja ihan kuvannollisesti sekin. Sain kuin sainkin kustannussopimukseni. Vähän pitkin hampain, panin merkille, mutta kuitenkin.
Kun valmis kirja syksyllä 2007 putkahti painosta kauppoihin, sen saama ensimmäinen lehtikritiikki oli kaksijakoinen. Markku Heikkilä kirjoitti Kalevassa (28.9.2007), että jos junassa, jossa hän kirjaa luki, olisi ollut aukeavat ikkunat, hän olisi viimeistään sivun 60 paikkeilla paiskannut kirjan pientareelle. Niin tylsä se oli. Sitten hän tosin jatkoi olleensa ihan tyytyväinen, etteivät ikkunat auenneet, sillä vauhtiin päästyään kirja tarjosi jo ”jaksoja, joita ahmii hellittämättä ja hikisin sormin”. Huonoa ja hyvää, siis.
Sitten Kalevan arvion jälkeen seurasi oikeastaan vain suitsutusta. ”Uroteko”, ”erinomainen”, ”omassa sarjassaan”, ”vuosikymmenen tärkein tietokirja”, ”enemmän kuin mihin tutkijat ovat tähän mennessä kyenneet” ja niin edelleen, kriitikot kirjoittivat. Monet toivoivat kirjaa vähintään Finlandia-ehdokkaaksi, muutamat jopa voittajaksi. Tätä ehdokkuutta ei tullut, mutta Lauri Jäntin säätiön kunniamaininta kuitenkin. Itselleni ehkä helpottavinta oli, että useat arvioijat nimenomaan pitivät Heikkilän kritisoimasta, korostuneen subjektiivisesta alusta. Se selvästi jakoi mielipiteitä.
Silti, se ylivoimaisesti paras palaute on tullut vasta vuosien saatossa. Olen kuluneiden vuosien aikana saanut lukemattomia yhteydenottoja, joissa minulle tuiki tuntemattomat ihmiset ovat kertoneet kirjani muuttaneen heidän elämänsä. Se on ennättänyt innoittaa ympäristöaktiiveja uusien tapahtumien perustamiseen, konsulttitoimistoja arvioimaan strategioitaan uudelleen, kunnallisvaikuttajia pistämään pystyyn muutosseminaareja, ainakin yhden kaupunginjohtajan käynnistämään koko kaupungin laajuisen ekohankkeen, ja – ennen kaikkea – yksittäisiä ihmisiä vaihtamaan elämänsä suuntaa; kuka on myynyt autonsa, kuka alkanut kasvissyöjäksi, kuka intoutunut politiikkaan ja kuka vaihtanut uraa.
Tämä vetää nöyräksi. Toki hiukkasen ylpeäksikin. En osannut odottaa mitään tällaista vaikutusta. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut tilaisuuden jakaa ajatuksiani ja tulla kuulluksi. Sitten kirjan julkistamisen olen pitänyt ympäri Suomea satakunta luentoa ja osallistunut lukemattomiin keskusteluihin. Nyt parina viime vuonna tahti on tosin hiipunut; minua itseäni ovat vieneet muut kiireet ja kenties yleisön puolelta on koettu, että minä olen sanottavani sanonut – tiedä häntä.

 

Kaikesta tähän mennessä saamastani lukijapalautteesta yksi viesti oli erityisen mieleenjäävä ja hätkäyttävä. Lähettämässään sähköpostissa muuan nuori nainen tiedusteli minulta, oliko hänen järkeä enää tehdä tähän epätoivon sävyttämään maailmaan lapsia vai ei. Tämä oli sinänsä ihan odotettavissa ollut kysymys, mutta silti se pysäytti. Se pysäytti siksi, että tajusin minun vastaukseni hänelle voivan olla ratkaiseva sille syntyykö maailmaan uusi ihminen vai ei. Saattaisin ratkaista näiden ihmisten elämän suunnan.
Muistaakseni vastasin hänelle muun muassa, että maailman väestö vähenisi, vaikka kaikki lapsia tekevät pariskunnat tekisivät keskimäärin kaksi lasta. Eli sikäli absolutistiksi ei tarvitse heittäytyä. Lisäksi totesin, että vaikka minäkin olen pahimmillaan ollut toivottoman ahdistunut maailman tilasta ja tulevaisuudesta, olen silti aina ollut äärettömän tyytyväinen, että olen olemassa. Siitä, mihin ratkaisuun hän on sitten päätynyt, en ole kuullut.
Nyt, jälkikäteen, olen erinomaisen hyvilläni, että vastasin hänelle lapsenhankinnan suhteen ennemminkin kannustavasti kuin varoittelevasti. Vaikka en sitä tuolloin olisi uskonut, minulle on sittemmin, uuden puolisoni Airikka Nurmelan kanssa syntynyt toinen lapsi, nyt kaksivuotias tytär. Alkuperäisen kirjani avannutta, esikoispojalleni osoitettua omistuskirjoitusta mukaillen, olkoon tämä verkkoversio omistettu tyttärelleni Stellalle, joka on vuonna 2061 saman ikäinen kuin minä nyt.

 

kotona Viikissä, Helsingissä 25.11.2015,

 

Pasi Toiviainen

 

Siirry kirjan alkuperäiseen johdantoon
Siirry ensimmäiseen lukuun: 1. Ympäristöherätys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s