5. Sairastuminen

Ensimmäinen diagnoosi nautojen aivoja rappeuttavasta hullun lehmän taudista (BSE) oli tehty Englannissa jo vuonna 1986, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen epidemia oli alkanut levitä laajemmalle. Vuoden 2001 kuluessa BSE:tä tavattiin naudoissa useimmista Euroopan maista ja aina Japanista asti. Vuoden loppuun mennessä tauti oli yltänyt Suomeenkin. Mutta mikä pahinta, hullun lehmän taudin kannoilla seurasi aivoja tuhoavan Creutzfeldt-Jakobin taudin muunnos (vCJD), joka tarttui ihmisiin näiden syötyä BSE:n saastuttamaa naudanlihaa. Tauti teki aivot reikäiseksi kuin pesusienen, ja sairastumista seurasi tuskallinen kuolema. Varmistuneita vCJD:n aiheuttamia kuolemantapauksia oli tullut ilmi Portugalissa, Ranskassa, Irlannissa ja eniten Isossa-Britanniassa, missä tautiin kuoli nyt liki kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin vuonna 1995, jolloin vCJD oli vaatinut ensimmäiset tunnetut uhrinsa. Hullun lehmän tauti aiheuttikin nopeasti paniikin, jonka leviämistä vauhdittivat dramaattiset televisiokuvat suu vaahdossa holtittomasti sätkivistä ja maahan tuupertuvista lehmistä. Itse osallistuin talkoisiin tekemällä aiheesta Ympäristöuutisiin lyhyen jutun, jossa kerrottiin, kuinka pelkästään Isossa-Britanniassa tutkijat ennakoivat lähivuosille toistasataatuhatta kuolonuhria. Samalla meidän pienperheessämme luovuttiin tyystin naudan lihan ja sisäelinten syömisestä. Helsingin päiväkodeissa ei pelkästä naudasta luopuminen kuitenkaan käynyt, ja niinpä poikamme ei pitkään aikaan syönyt päivähoidossa mitään lihatuotteita. Pari kertaa Kauria tietysti harmitti se, että kun kaverit olivat saaneet nakkeja, hän oli joutunut tyytymään kalapulliin. Moni muukin tosin boikotoi naudanlihaa, ja vuonna 2002 sen myynti romahti koko Suomessa.
Minä puolestani koin kauhun hetkiä, kun eräänä iltana horjahtelin kotona kummallisesti – eikä ainakaan alkoholilla ollut osuutta asiaan. Mieleeni nousi väistämättä se, että yksi Creutzfeldt-Jakobin taudin ensioireista oli kävelykyvyn ja tasapainon asteittainen menetys. Lisäksi tiesin, että yhtenä selityksenä sille, miksi vCJD tarttui perheen sisällä vain joihinkin ihmisiin, pidettiin BSE-saastuneen naudanlihan syömistä flunssaisena. Taudinaiheuttajien epäiltiin pääsevän tunkeutumaan elimistöön, kun nielupinnat olivat rikkinäiset, ja minähän olin juuri ollut flunssainen ja pistellyt hyvällä ruokahalulla jauhelihakastiketta. Ennen kuin pelko ehti saada täydellistä ylivaltaa, muistin onneksi senkin, että aivan ensimmäisenä oireena pitäisi itse asiassa olla nielemisvaikeudet, eikä minulla sentään niitä ollut. Lisäksi epidemiaan oli puututtu määrätietoisesti, eläinten tarkastuksia lisätty ja nautojen syöttäminen niitä sairastuttaneella kuolleiden lajitoverien luujauholla oli kielletty. Lievä huoli kuitenkin jäi kytemään, sillä lähiviikkoina oudot horjahteluni jatkuivat. Aloin havainnoida itseäni herkeämättä. Kuinka kävelyni sujui? Kuinka nieleminen onnistui? Järki kyllä hoki, ettei minua mikään vaivaa, mutta jokin alitajunnan sopukka kyseli silti, että entä jos sittenkin.
Nyt, vuoden 2007 tuoreimpien tilastojen mukaan, epidemian keskiöön joutuneessa Isossa-Britanniassa vCJD:hen lasketaan kaikkiaan menehtyneen 161 henkeä.

 

Käsivarren iholla on epämääräinen tumma laikku. Seuraavassa kuvassa se on kasvanut, ja kolmannessa sen ymmärtää jo syöpäkasvaimeksi. Lopulta etäispesäkkeitä eri puolille vartaloa muodostanut syöpä tappaa isäntänsä.
Tämäntapainen kuvasarja iskostui tajuntaani, kun tutkimusprofessori Dariusz Leszczinsky esitteli liian ultraviolettisäteilyn aiheuttaman melanooman eli ihosyövän etenemistä. Olimme toimituksemme voimin Säteilyturvakeskuksessa tutustumassa säteilyn terveyshaittoihin ja saimme kuulla sekä otsonikadon takia lisääntyneen auringon uv-säteilyn että nopeasti yleistyneiden matkapuhelinten mahdollisista vaikutuksista. Leszczinskyn mukaan kännykkäsäteilyllä ja uv-säteilyllä epäiltiin jopa olevan yhteisvaikutuksia, jotka lisäsivät melanoomariskiä. Merkittävimmäksi melanooman puhkeamisen riskitekijäksi osoittautui kuitenkin se, jos oli jo lapsuudessaan polttanut ihonsa useasti. Tällä kertaa ajatukseni singahtivat 1970-luvun lopun Tansaniaan. Muistin, kuinka pitkien, hiekkarannoilla ja koralliriutoilla vietettyjen päivien jälkeen kilpailimme siskoni kanssa siitä, kumpi oli palanut pahemmin ja kummalta irtosi isompia ihonriekaleita. Perheen kesken oli tuiki tavallista huomata toisen ihon repeilevän ja ohi kulkiessa napata repsottava suikale pois. Asuimme Afrikassa kielitieteilijäisäni työn takia, ja olin tuolloin juuri ja juuri kouluikäinen.
Kun myöhemmin illalla kotona tutkin itseäni tarkoin peilin edessä, havaitsin ihollani lukemattomia aikaisemmin huomaamatta jääneitä luomia. Osa niistä vaikutti melanooman tunnusmerkistöön sopivasti epäsäännöllisen muotoisilta, ja muistin, kuinka vatsan päälle ilmestyneet kaksi suurinta olivat kutisseet melkoisesti kasvaessaan. Melanooman merkki sekin. Olin vasta selvinnyt vCJD:stäni, mutta nyt, tarkkailtuani mahdollisia muutoksia ihollani tiiviisti pari viikkoa olin varma: minulla oli kuin olikin melanooma.
Kun pahoin aavistuksin menin yksityiselle erikoislääkärille, tämä kävi vartaloni läpi erityisellä suurennuslasilla ja totesi, että minulla oli epätavallisen vähän luomia ja että ne vähätkin olivat ihan harmittoman näköisiä. Hän kuitenkin leikkasi vatsaltani pois sen suurimman tutkiakseen sitä tarkemmin. Turha vaiva. Sekin osoittautui terveeksi.

 

Kuinka nämä Creutzfeldt-Jakobin taudin ja melanooman ”oireiluni” sitten liittyvät huoleen maapallon tulevaisuudesta? Ainakin ne paljastivat minun kuuluvan niihin ihmisiin, joiden ei ole hyvä lukea omin päin lääkärikirjoja. Kun havaitsin jonkin oireen, olin hetkessä sairas. Enkä voinut välttyä pohtimasta, pätikö kohdallani sama ympäristökysymyksiin. Piilikö yksi selitys aikaisempiin ylireagointeihini ilmiselvässä luulotautisuudessani? Niin sen täytyi olla, pohdiskelin. Kuuluin ilmiselvästi niihin, jotka olivat aina jostakin asiasta huolissaan. Ennen ympäristöherätystäni olin kauhistunut ydinsodan mahdollisuudesta ja kantanut huolta Etelä-Afrikan apartheid-politiikasta. Olin varmastikin syntymähuolestunut. Toisaalta selitys tuntui liian helpolta, ja taudinkuvani oli kokonaisuudessaan vielä kuvailtua sekavampi. Laukkasin vähän väliä lääkärillä muutenkin kuin kuvitelmieni takia. Kärsin jatkuvista sydämen muljahtelun ja rytmihäiriöiden tuntemuksista sekä erittäin pitkiä jaksoja kestävästä unettomuudesta. Lisäksi jotkin aiemmin mainitut oireet, kuten omituinen hoiperteluni, olivat todellisia.
Onneksi asioiden todellinen laita alkoi paljastua pala palalta. Syy siihen, miksi sydänkäyrissäni ei ollut näkynyt poikkeavuuksia, selvisi käynnillä klassisessa hieronnassa. Ilmeisesti rintakivut ja muljahtelut sydänalassa johtuivat liian kireiksi jumiutuneista syvistä rintalihaksista. Samaan tapaan hierojani selvitti myös minua vaivanneen uskomattoman kovan hammassäryn syyn, jota hammaslääkärini ei ollut löytänyt, vaikka tutki suuni läpikotaisin ja porasi koemielessä yhteen hampaaseen reiän epäiltyään sitä kuolleeksi. Hammassärky johtui äärimmilleen kiristyneistä kaula- ja leukalihaksista. Unettomuus, jota oli ajoittain lääkitty nukahtamispillereillä, puolestaan loppui saman tien, kun tajusin luopua kahvista, jota olin oppinut juomaan useita kupillisia päivässä. Ja samalla loppuivat hoipertelut. Ne, samoin kuin orastanut silmänpainetautinikin, johtuivat yliväsymyksestä – tietenkin. Luomien kutinan tajusin sen sijaan johtuneen veden puutteesta. Siitä oireesta pääsi eroon käymällä hieman useammin suihkussa. Missään tapauksessa oireissani ei ainakaan ollut kyse kilpirauhasen liika- tai vajaatoiminnasta, mitä oli toki tutkittu sitäkin.
Mutta mikä ihme minut oli ajanut näin täydelliseen psyko-fyysiseen solmuun? Mistä tässä yleisessä stressaantuneisuudessani ja luulosairastuneisuudessani oli kyse? Kun vihdoin tajusin vastauksen, se iski raskaammin kuin mikään sairaus.

 

Siirry seuraavaan lukuun: 6. Toinen ilmastoherätys …