4. Eräänlainen harmonia

Arkkitehtitoimisto Erat, jonne olin hakeutunut aluksi kesätöihin vuonna 1990 ja jäänyt sitten työskentelemään osapäiväisesti myös opintojen ohessa, oli ekologisia kysymyksiä pohtivalle arkkitehtiylioppilaalle paratiisi. Toimisto oli perustettu Espooseen Kilon kartanon maille vanhaan perunakellariin. Ekologisista töistään tunnettu ja itsekin aurinkolämmitteisessä ekotalossa asuva suomalais-sveitsiläinen arkkitehtipariskunta Eva ja Bruno Erat oli muuntanut vaatimattoman rakennuksen työtilakseen. Ulkoa talo vaikutti varsin tavanomaiselta maatilan lisärakennukselta muhkeine kivijalkoineen, punamullattuine vuorilautoineen ja harjakattoineen, mutta sisäänkäyntipäätyä hallitsi moderni (tai oikeastaan postmoderni), suuri puoliympyrän muotoinen ikkuna.
Sisäänkäyntitasolla, vain pienten ikkuna-aukkojen puhkoman kivimuurin suojissa sijaitsivat vanhempien suunnittelijoiden työpisteet, ja hämärään kellariin oli tehty keittiö, ruoka- ja neuvottelusali sekä sauna. Minun ja muun satunnaisemman työvoiman työpöydät löytyivät vanhojen kattohirsien lomasta pitkältä parvelta, jonne siilautui valoa kattoon puhkaistusta valotornista. Ulospäin varsin umpinaiselta vaikuttanut toimisto oli yllättävän valoisa ja viihtyisä. Tunnelman viimeisteli aivan rakennuksen kylkeen ulottunut hevosaitaus, josta kantautui korviin hirnahduksia ja kavioiden kopsetta. Lounas valmistettiin joka päivä itse, kukin vuorollaan. Talvisin syötiin kellarissa mutta kesäisin pihalla suuren puisen pöydän äärellä, ja silloin puhuttiin maailman tapahtumista, usein ympäristöasioista. Kun vielä valtaosa niistä projekteista, joiden kanssa sain työskennellä, oli erilaisia ekotalohankkeita, en olisi voinut kuvitella parempaa. Mutta tässäkin pienparatiisissa minua härnäsi käärme, Konstantinos Kavafiksen ylleni langettama kirous: The city will follow you – kaupunki on seuraava sinua.
Suhteeni arkkitehtuuriin ja rakentamiseen oli jatkuvaa piinaa, sillä rakentaminen, kuten kaikki luominen, on aina myös tuhoamista. Rakentamisen kääntöpuolena ovat vallatut luonnonalueet, louhitut kalliot, kaivetut harjut, kaadetut metsät ja erilaisten liuottimien, liimojen, maalien ja eristeiden valmistuksesta aiheutuvat myrkkypäästöt ja koko prosessin energiankulutus. Mikä raskainta, uudisrakentaminen yhä vain kasvattaa lämmitystä ja sähköä vaativaa rakennuskantaa. Tätä nykyä Suomessa 22 prosenttia käytetystä energiasta menee rakennusten lämmittämiseen, ja kiinteistöjen vääjäämätön sähkönkulutus mukaan lukien rakennuskannan osuus lähentelee kolmasosaa kaikesta energiankulutuksesta. Ekologinen rakentaminen onkin arkkitehtikunnan – ja siinäkin joukossa vain pienen vähemmistön – vaalima utopia, josta ei ole vastaukseksi maailman ympäristöongelmiin. Ekorakentaminenkin on perusluonteeltaan tuhoavaa, se vain tuhoaa hieman tavanomaista rakentamista vähemmän.
Menetin pikkuhiljaa uskoni jopa puurakentamiseen, joka lähtökohtaisesti oli sentään kaikesta rakentamisesta ympäristö- ja ilmastoystävällisintä. Puurakentaminen vie muihin runkomateriaalivaihtoehtoihin verrattuna varsin vähän energiaa, minkä lisäksi puiden ilmakehästä itseensä sitoma hiili varastoituu talon puurakenteisiin parhaassa tapauksessa sadoiksi vuosiksi, ja näin tuo hiilidioksidimäärä olisi pois ilmakehästä kasvihuoneilmiötä vahvistamasta. Mutta silti, uudet puutalot lisäisivät energiankulutusta siinä missä muukin rakennuskanta. Toki se, mikä on pakko rakentaa, olisi järkevintä tehdä puusta, mutta vieläkö meidän on pakko rakentaa? Kaupunkisuunnittelijoiden lempihokema on kautta aikain ollut: kaupunki ei ole koskaan valmis. Ja tämä tarkoittaa tietenkin lisää rakentamista. Konstantinos Kavafis.
Edes ympäristöuhkien yleinen lieventyminen ei helpottanut rakentamisen ja ekologisuuden välillä kokemaani ristiriitaa. Uskoin edelleen ilmastonmuutoksen ja ympäristön tilan heikkenemisen voivan vähintäänkin romahduttaa pohjan nykyiseltä länsimaiselta hyvinvoinnilta ja syöstä maailmantalouden syvään kaaokseen. Vaikkei tämä tietenkään vedä vertoja maailmanlopulle, kyse olisi silti monin verroin syvemmästä lamasta kuin se, minkä keskellä Suomessa 90-luvun alkupuolella juuri elettiin. Näin arvelin, ja ilokseni tismalleen samansuuntaisesti kirjoitti vuonna 1993 akateemikko von Wright: ”Sen sijaan, että katsoisimme ylös kuopasta, meidän pitäisi oppia katsomaan alas mäenharjalta. Tie kulkee alaspäin. Poliitikkojen ja asiantuntijoiden taito on ohjata kelkkaa niin, että töytäisyt ja karahdukset alamäessä ovat mahdollisimman vähän epämukavia. … Jos joku toivoo, että se kasvuprosessi, joka on nyt järkkynyt, palaa ennalleen, jatkuu ja vähitellen johtaa koko maailman lisääntyneeseen aineelliseen hyvinvointiin länsimaisen mallin mukaisesti, hänestä näkemykseni tietenkin vaikuttaa pessimistiseltä. Mutta en jaakaan tällaista toivetta, joka on käsitykseni mukaan mieletöntä toiveajattelua. Jos sen tyhjänpäiväisyyden oivaltaa, ei voi myöskään surra sitä, että se ei toteudu.”
Vaikka von Wright oli otsikoinut esseensä raflaavasti Viimeisistä ajoista. Ajatusleikki, hän ei enää spekuloinut ihmiskunnasta ”eläintieteellisenä lajina menossa kohti tuhoaan”. Sen sijaan hän ilmiselvästi halusi sanoutua irti kaikkein synkimmistä visioista: ”Luultavasti seurauksena on hidas meno kohti lisääntynyttä kaaosta ja epäjärjestystä maailmassa. Tätä ei pidä käsittää miksikään tuomiopäivän tai edes katastrofin profetiaksi. ’Entropia’ kuitenkin tulee kasvamaan hälyttävällä vauhdilla.” Entropialla von Wright tarkoitti tässä sekä ”fysikaalista entropiaa” eli jätteitä ja saasteita että ”sosiaalista entropiaa” eli syrjäytyneitä ja kurjistuneita ihmisiä.
Tällaisessakin tulevaisuudenkuvassa oli mielestäni riittävästi aihetta vihreään täyskäännökseen, eikä pehmeään kelkkalaskuun kohti kestävää maailmaa mielestäni enää kuulunut lisärakentamista. Kaupunkien oli syytä alkaa jo olla valmiita. Omissa opinnoissani, joita yhä katkelmallisesti jatkoin, protestoin säännönmukaisesti rakentamiseen sisäänrakennettua kasvuideologiaa vastaan.
Olin esimerkiksi ilmoittautunut Cergyssä, Pariisin esikaupungissa, pidettävään kaupunkisuunnittelun kesäakatemiaan, jonka teema tuona vuonna 1992 osoittautui täysin pöhköksi: Pariisin historiallista Champs d’Elyseen kaupunkiakselia piti jatkettaman sen päätepisteestä, La Défensen pilvenpiirtäjäalueelta vielä kaksikymmentä kilometriä pitkällä akselisommitelmalla aina Cergyyn asti. Cergyn alueen päättäjät halusivat näin siis pönkittää omaa egoaan. Olin aiemmin perehtynyt antiikin roomalaisten kaupunkien sotilasleireiltä periytyvään aksiaalisuuteen ja seminaariosallistujilta vaadittuna ennakkotyönäni tein tutkielman muidenkin historiallisten akselisommitelmien merkityksistä. Sen lopputulema oli ankea. Akselit ovat aikojen saatossa ilmentäneet muinaisille, seremoniallisia temppelikaupunkeja rakentaneille Keski-Amerikan intiaanikulttuureille taivaallista järjestystä (esimerkiksi Teotihuacán), barokkiajalla hallitsijan jumalaista alkuperää olevaa valtaa (Aurinkokuningas Ludvig XIV:n Versailles’n puisto) ja modernin ajan murroksen kaupunkiutopioissa uutta uljasta koneen aikakautta (Le Corbusier’n visiot). Samaan hengenvetoon julistin työssäni vielä, että meidän, pikemminkin luonnolle alistuvaa suhdetta kaipaavan aikakautemme symboliksi megalomaanisesta kaupunkiakselista tuskin olisi. Lisäksi seminaarin osallistujilta vaadittiin ennakkosuunnitelma akselisommitelmaksi, ja siinä ehdotin muodikkaan käsitetaiteellisesti varsinaisen akselin alle rakennettavaa monorail-tunnelia, jossa ihminen voisi tehdä matkan virtuaalikypärä päässään. Luodussa virtuaalimaailmassa kulkija voisi poiketa reilustikin pois akselilta, mutta todellisuudessa, pienessä vaunussaan, hän pysyisi sillä koko ajan. Hämmästyksekseni historiatutkielmani oli ainoa, joka esiteltiin itse seminaarissa, ja myös suunnitelmani tuntui tekevän vaikutuksen eri puolilta maailmaa seminaariin kerääntyneisiin opiskelijatovereihini.
Kuukauden mittaisen seminaarin aikana Cergyn kaupunginosaisien haaveilemasta uudesta kaupunkiakselista käytiin vielä varsinainen suunnittelukilpailu paikan päällä muodostettujen työryhmien kesken. Minun ryhmääni tuli jäseniä kuudesta maasta. Panokseni oman ryhmäni tuotokseen oli se, että ensimmäisenä vapaana viikonloppuna, kun muu opiskelijaporukka lähti tutustumaan Pariisin nähtävyyksiin, päätin tutustua kohdealueeseen ja patikoida koko kahdenkymmenen kilometrin matkan. Matkallaan kohti Pariisin keskustaa hulppea mega-akseli ylitti Seinejoen kolmesti ja sen reitille osui niin auringonkukkapeltoa, jättömaata, Conflansin idyllinen joenvarsikylä, biologinen jätevedenpuhdistamo, Saint-Germaine-en-Layen valtava metsäalue, Maisons Laffitten vauras kartanoalue sekä lopuksi epämääräinen Sartrouvillen slummikorttelisto juuri ennen La Défensen pilvenpiirtäjiä. Patikointiin kului kaksi päivää eli koko viikonloppu, mutta se oli vaivan arvoista. Retkelläni pysähtelin tuon tuostakin, otin valokuvia ja kirjoitin koko retken runoksi.
Kilpailun voitti tietenkin se itsestään selvin ratkaisu eli akselin varrelle rakennettavien tornien sarja. Oman ryhmäni työ sen sijaan perustui keräämilleni kokemuksille, ja päädyimme korostamaan kunkin paikan henkeä sarjalla erilaisia ympäristötaideteoksia. Visioimme vielä, että teokset voisivat olla esimerkiksi vuosittain vaihtuvia tai lyhytaikaisempiakin ja liittyä vaikkapa johonkin alueelliseen festivaaliin. Kun kilpailun tuomaristo päätti tehdä poikkeuksen ja antoi ryhmällemme erikoiskunniapalkinnon, etenkin sen perustelut lämmittivät minua. Palkinto myönnettiin suunnitelman ”runollisuudesta”.
Tämän pidemmälle minun tuskin olisi mahdollista luovia ”runouden arkkitehtuurini” avulla ja jouduinkin tiuhaan pohtimaan opintojeni lopettamista ja alan vaihtoa. En tosin tiennyt, mihin suuntaan lähtisin, mutta alkuperäinen unelmani urasta ekoarkkitehtina oli kovin heikoissa kantimissa ja uskoani nakersi entisestään se, kun sain vuosien varrella seurata Bruno Eratin tuskailua siitä, kuinka ekoarkkitehtuurilla ei elänyt. Eratin toimistonkin ekohankkeet olivat vain pikkuprojekteja, lähinnä satunnaisia omakotitaloja, vaikka Bruno Erat oli sentään alan guru Suomessa. Riittävän pitkään jatkuttuaan ongelmani päätyi tylsään ratkaisuunsa. Koska opintorahojen saanti oli kohta tyrehtymässä enkä parempaakaan keksinyt – ja olihan tiedossa akateeminen loppututkinto – päätin vain sinnitellä aloittamani loppuun.
Vihdoin kahdeksan vuoden opiskelu-uran jälkeen vuonna 1994 olin siinä vaiheessa, että saatoin alkaa valita itselleni diplomityöaihetta. Se löytyi, kun loppuvuodesta julkistettiin kilpailu ekologisen kaupunginosan suunnittelemiseksi Helsingin Viikkiin. Työ alkoi hyvin. Suunnitelmani – jossa jälleen rakensin huomattavasti vähemmän kuin kilpailuohjelmassa vaadittiin – sijoittui kilpailussa yläluokkaan, ja työstin sitä edelleen opinnäytteeksi. Mutta sitten törmäsin seinään. Koko ajatus uudesta ekologisesta kaupunginosasta tuntui yhä vain falskilta, valheelliselta. Omatuntoni ei yksinkertaisesti antanut minun tehdä moista mukaekologista suunnitelmaa.
Joksikin aikaa jäin taas elämäni suunnan suhteen neuvottomaksi, mutta seuraavana kesänä, heti sen jälkeen, kun olin polkenut sen parhaan, ympäristöongelmille selkänsä kääntäneen ystäväni kanssa parin viikon pyöräretken Suomi-neidon itäisiä kurveja myötäillen Kemijärveltä Helsinkiin, alkoi yllättäen tapahtua. Entinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni ei ollut halunnut soittaa minulle tien päälle, etten uutisesta hermostuttuani ajaisi ojaan, mutta kotiin saavuttuani sain kuulla olevani pian isä. Se muutti asioita. Heti syksyn tullen hain itselleni TKK:n silloiselta Rakennetun ympäristön tutkimuslaitokselta uudeksi diplomityökseni tutkimusprojektin, jonka tekemisestä saisin vähän tulojakin. Tarjolla olleiden hankkeiden joukossa oli muutamia ekologiseen yhdyskuntasuunnitteluun liittyviä, ja niistä nappasin itselleni projektin Paikallinen omavaraisuus urbaanissa yhdyskuntarakenteessa. Selkeämmin sanottuna kyse oli siis siitä, kuinka kaupunkiympäristössä voisi tulla toimeen täysin omillaan. Myöhemmin samana syksynä löysin itseni vielä kolmen kurssitoverini kanssa perustamasta omaa suunnittelutoimistoa. Sen päätoimialoja olivat maisema-arkkitehtuuri ja – mahdollisuuksien mukaan – ekologinen rakentaminen. Oli kuitenkin selvää, että alkaisin tehdä enimmäkseen valokuvaustöitä, joita olin multivisioideni jälkeen tehnyt satunnaisina keikkoina.
Palaset alkoivat siis loksahdella kohdalleen, ja kun poikani Kauri syntyi eräänä aamuyönä maaliskuussa 1996, olin yhtäkkiä sekä isä, määräaikainen tutkimusavustaja että yrittäjä. Tutkimushommissa saatoin tarkastella rakennusalaa ikään kuin ulkopuolelta, irrallaan varsinaisesta työmailla tapahtuvasta tuhotyöstä, ja sama koski valokuvausta, jonka kautta vain dokumentoin muiden tekemisiä. Kuvasin niin musiikki- ja teatteriesityksiä, arkkitehtuuria, näyttelyitä, henkilökuvia, yritystilaisuuksia kuin hääjuhliakin. Olin päässyt eroon pahimmasta peikostani rakentamisesta, kun taas valokuvaukseen liittyvien kemikaaliongelmien kanssa oli jotenkin helpompi tulla toimeen, varsinkin kun alan ympäristönsuojelu oli muutamassa vuodessa kohentunut huimasti. Enää myrkkyliemiä ei päästetty viemäriin, vaan ne kerättiin talteen ja niitä käsiteltiin ongelmajätteinä. Näin olin äkisti löytänyt omalta tuntuvan roolini maailmassa sen tarkkailijana – tosin firman kautta ovi takaisin ekoarkkitehtuurin pariin oli vielä varovaisesti raollaan. Mutta ennen kaikkea olin havahtunut siihen, että minun omalla vastuullani ei suinkaan ollut koko maailma vaan tuo vastasyntyneenä aivan avuton, unissaankin korvasta korvaan hymyilevä poika.
Olin enemmän tai vähemmän tietoisesti valinnut diplomityölleni sellaisen aiheen, jossa sain käsitellä kysymystä ekologian ja rakentamisen suhteesta kaikessa laajuudessaan. Olihan minun toimeksiantoni pohjalta välttämättä pohdittava myös sitä, mitä omavaraisuus on, miten se liittyy rakentamiseen ja miksi sitä tavoitellaan. Työ oli siis omiaan paisumaan mittasuhteiltaan. Niinpä työssäni kritisoin heti alkuun muodikasta kestävän kehityksen käsitettä pahasti ajastaan jälkeen jääneeksi ja määrittelin sen uudelleen. Kritiikin kärki kohdistui siihen, kuinka käytännössä kaikkien kestävän kehityksen määrittely-yritysten mukaan ihmiskunnan aiheuttama ympäristön kuormitus oli säilytettävä maapallon kantokyvyn rajoissa. Tiedot ympäristön tilasta kuitenkin kertoivat kantokyvyn tulleen jo selkeästi ylitetyksi, ja siksi päivitetyn kestävän kehityksen määritelmäni mukaan aiheutettu ympäristön kuormitus tulisi palauttaa maapallon kantokyvyn rajoihin. Toisin sanoen aineellista elintasoamme olisi laskettava ja jatkuvan kasvun ideologiamme olisi korvattava jatkuvan laskun ideologialla, kunnes uusi, kestävä ja maapallon kantokyvyn varmasti alittava taso olisi saavutettu. Kun tähän yhtälöön ynnätään ekologian lisäksi vielä globaali oikeudenmukaisuus, joka kuuluu yhtä lailla kestävän kehityksen periaatteisiin, tulisi teollistuneiden länsimaiden elintason pudotus kehittyvien maiden hyväksi olla todella raju.
Maapallon kantokyvyn selkeästä ylittymisestä kertoi esimerkiksi niin sanottu ekologinen jalanjälki. Tämä kanadalaisten tutkijoiden Wackernagelin ja Reesin vuonna 1996 kehittämä laskentamenetelmä muuntaa kaiken luontoon kohdistuvan kuormituksen tuottavaksi maa-alaksi sen mukaan, kuinka suuren alueen ekosysteemi tarvitsee kuormituksesta selviytyäkseen eli esimerkiksi käytettyjen luonnonvarojen tuottamiseen tai saasteiden neutraloimiseen. Laskelmien mukaan vuonna 1996 jo pelkästään maataloustuotteiden, puun ja fossiilisten polttoaineiden kulutuksen ekologinen jalanjälki ylitti maapallon tuottavan maapinta-alan 30 prosentilla. Jos kaikki muukin ihmisen toimeliaisuus olisi otettu huomioon, ylitys olisi tietenkin näyttäytynyt vielä selvempänä. Saman laskutavan mukaan päädyttiin tulokseen, että jos koko maailma eläisi länsimaisella elintasolla, siihen vaadittaisiin jo kolme maapalloa. Tosin edes kolme planeettaa tuskin riittäisi, koska ekologinen jalanjälki on kaikesta huolimatta todellisuutta kaunistava menetelmä. Yhtä karuja tuloksia antoivat myös Stanfordin yliopiston biologi Peter Vitousekin ja hänen kollegojensa laskelmat, joiden mukaan ihmislaji oli ominut täysin omaan käyttöönsä peräti 40 prosenttia kaikesta maapallon ekosysteemien perustuotannosta ja teoreettisesti laskettuna nykymenon jatkuessa tuo osuus kaksinkertaistuisi 60 vuodessa. Tutkijat kirjoittivatkin, että ne ”jotka uskovat kasvun rajojen olevan niin kaukana, ettei niillä ole merkitystä nykypäivän päätöksenteossa, eivät tiedä biologisista tosiasioista”.
Oman alani, kaupunkisuunnittelun, suhteen johtopäätös oli selvä. Kaupunkeja pitäisi alkaa aktiivisesti ekologisoida, ja tässä kohden astui kuvioihin omavaraisuus. Tulevaisuudessa kaupunkienkin pitäisi maaseudun tavoin päästä mahdollisimman suureen omavaraisuuteen niin kulutustavaroiden, ravinnon- ja energiantuotannon kuin vesi- ja jätehuoltonsakin suhteen, minkä toteutumismahdollisuuksista esitin tapaustutkimuksen eräästä helsinkiläisestä 60-lukulaisesta kerrostalolähiöstä. Minulle henkilökohtaisesti työni merkittävimmäksi anniksi kohosi kuitenkin se sivujuonne, jossa pohdin, mitä maailman tila merkitsi uudisrakentamiselle länsimaissa. Päädyin tulokseen, että rakentaminen oli tykkänään lopetettava. Tämän mielestäni kiistämättömän johtopäätöksen mukaisesti luovuin lopulta opinnäytetyöni esipuheessa arkkitehdin urastani samalla kun se vasta varsinaisesti alkoi. Kirjoitin: ”Tämä luopumiseni on itse asiassa ollut kohtalaisen haikeaa. Olin jo ehtinyt rakastua luonnospaperin rahinan täyttämiin iltoihin. Toki paljon saavuttamastani ammattitaidosta on yhä käyttökelpoista, mutta pääosin saamani koulutus on menneen maailman ylellisyyttä.”
Jäljellä oli enää viimeinen koitos, lopputyön esittely opettajakunnan ja opiskelijatovereideni edessä. Tämä tilaisuus koitti viimein keväällä 1998, kaksitoista vuotta opintojeni aloittamisen jälkeen. Vaikka olin alusta alkaen saanut diplomityöni ohjaajan ja valvojan varauksettoman tuen ja olin varma asiastani, työn julkinen esittely arkkitehtiosastolla hirvitti minua. Eikä aivan syyttä, sillä kun pääsin esityksessäni kohtaan ”rakentaminen on lopetettava”, sali räjähti nauruun. Onneksi kuitenkin osastoneuvosto näki työni arvon, ja valmistuin paradoksaalisesti arkkitehdiksi arvosanalla hyvä. Työni jopa julkaistiin osaston julkaisusarjassa kautta aikain ensimmäisenä oppilastyönä.

 

Nyt rakentamiskysymys oli minun puolestani loppuunkäsitelty. Vaikka Konstantinos Kavafisin runo oli alun perin taatusti ollut vertauskuva jollekin ihan muulle, olin vihdoin vapautunut sen ylleni langettamasta kirouksesta. Minun kulkuani ei kaupunki seuraisi. Ainoa toteutunut rakennus, jonka olin ehtinyt arkkitehdin urallani itsenäisesti suunnitella, oli vanhempieni kesämökkitontille rakennettu huussi.
Rakennetun ympäristön tutkimuslaitokselta saamani pienet tutkimusavustajan tulot eivät tietenkään olleet riittäneet paisuneen diplomityöni rahoitukseksi, minkä takia olin samalla tehnyt myös valokuvaustöitä. Mutta samoihin aikoihin, kun jätin arkkitehtuurin, taakse alkoi hiljalleen jäädä myös valokuvaus. Olin joutunut yhä useammin kuvauskeikoille, joissa tunsin oloni todella vaivautuneeksi. Siinä missä joku toinen olisi saattanut olla onnensa kukkuloilla kuvatessaan jonkin uuden automallin lanseeraustilaisuudessa autoihin minihameissaan nojaavia julkkismalleja, minua ahdisti. Kuvattaviksi alkoi ylipäänsä tulla liikaa pröystäileviä asiakastilaisuuksia, tuloksentekijöiden palkitsemisjuhlia ja toinen toistaan suurempien tuotantolaitosten avajaisia. Mittani alkoi täyttyä, olipa sitten perhettä elätettävänä tai ei. Edessä oli vielä yksi ammatinvaihdos, joka tapahtui onneksi kuin itsestään.
Olin jo diplomityön aihevalinnan kanssa painiskellessani miettinyt mahdollisuutta tehdä opinnäytetyönä televisio-ohjelma ekorakentamisesta, jotta ihmiset oivaltaisivat ettei muunlaisia kannata rakentaakaan. Sen verran sainkin aikaan, että kirjoitin jutusta synopsiksen eli lyhyen esittelyn ja sain sen taakse myös tuotantoyhtiön. Tarvittavat rahoittajat eivät kuitenkaan vakuuttuneet, ja homma kariutui. Lopullista diplomityötä tehdessäni tulin sitten muuten vain kehitelleeksi toisen ohjelmaidean, jota ehdotin suoraan YLEn silloisen ympäristöprojektin tuottajalle Hannu Vilpposelle. Tämäkään hanke ei toteutunut, mutta puolisen vuotta myöhemmin Vilpponen yllättäen soitti minulle ja kysyi, haluaisinko osallistua koekuvauksiin. TV2:n Ympäristöuutiset-ohjelmalle haettiin kuulemma uutta juontajaa. Kävin kuvauksissa ja sain pestin. Ainoa asia, jota hieman epäröin, oli se, että Ympäristöuutisia tuotti YLElle Matti Kyllösen johtama tuotantoyhtiö Creavideo, joka oli tunnettu lähinnä Kyllösen formula 1 -ohjelmista ja autourheilumakasiineista. Vilpponen kuitenkin vakuutti minulle, että tämä ei mitenkään vaikuttanut Ympäristöuutisten sisältöön, ja niin otin työn vastaan. Muistikirjaani kirjasin allekirjoittaneeni työsopimuksen itse ”pääpirun” kanssa.
Vaikka taloudellisesti tilanteeni hivenen jopa heikkeni (valokuvaushommilla oli tienannut kohtuullisen hyvin), sopimus osoittautui kannattavaksi. Parin kuukauden harjoittelujakson jälkeen aloin juontojen lisäksi tehdä myös varsinaisia uutisjuttuja. Loistavien työtovereiden ansiosta kotiuduin toimitukseen nopeasti, ja uudessa tehtävässäni yhdistyivät luontevasti kaikki ne asiat, joiden kanssa olin aiemmin puuhannut: esiintyminen, audiovisuaalinen ilmaisu, ympäristöasiat ja kriittinen tarkkailu. Siitä huolimatta, että jouduin päivittäin kahlaamaan maailman pahimmissa ympäristöongelmissa, omaa elämääni maailman rumuus ei enää haitannut. Huoli maailman ympäristöstä oli asettunut järkeviin mittasuhteisiin, ja lisäksi sain sentään tehdä työtä hyvien asioiden puolesta. Kotipuolessa suloinen poikanikin opetteli jo polkupyörällä ajoa. Kohdallani kaikki oli hyvin. Pahimmassa vaiheessaan fyysisinä kipuina kourinut maailmantuskani oli jalostunut harmoniaksi.

 

Siirry seuraavaan lukuun: 5. Sairastuminen …

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s