3. Metsät pelastettu – Ekokatastrofi ohi

Suomessa ympäristönsuojelu tiivistyi 80- ja 90-lukujen taitteessa, niin kuin on aina tiivistynyt, kysymykseen metsien suojelusta. Tuolloin käytiin useita perinteisiä metsänsuojelukiistoja, joissa metsäkoneita uhmanneet suojelijat ottivat yhteen metsäteollisuuden ja virkavallan kanssa, muun muassa vuonna 1991 Kessissä Inarissa, missä mukana taistossa oli myös Pentti Linkola. Mutta metsiä eivät uhanneet ainoastaan hakkuut, vaan metsät vaikuttivat muutenkin olevan katastrofin partaalla. Pahasti harsuuntuneita eli neulasensa menettäneitä ja lähes läpinäkyviä havupuita löytyi ympäri maata, ja noin neljännes havumetsistämme oli jo huonossa kunnossa. Taustalla kummitteli muun Euroopan metsien surkea tila. Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja Valko-Venäjällä metsistä oli harsuuntunut kolme neljäsosaa, ja molemmissa Saksoissa ja Ruotsissakin yli puolet. Lisäksi paikoin Itä-Saksassa, Tšekkoslovakiassa ja Puolassa ilmeni täydellisiä metsäkuolemia, joiden seurauksena laajoilla alueilla törötti kuivia, pystyyn kuolleita puita silmänkantamattomiin. Kävisikö näin Suomessakin? Lehdistössä kirjoitettiin jo, kuinka tutkijat kiistelivät siitä, ”alkavatko laajat metsäkuolemat ensi vuonna vai vasta 20 vuoden kuluttua”.
Havupuiden yleisen harsuuntumisen ohella kuusissa ilmeni jo outoa neulasten keltakärkisyyttä, ja myös lehtipuut oireilivat. Koivut, lepät ja raidat jäivät lehdettömiksi tai harvalehtisiksi, ja joidenkin puiden lehdet olivat epämuodostuneita. Täysin lehdettömiä, kuolleita puita löytyi erityisesti Satakunnasta. Kuopiosta taas oli löydetty ennennäkemätön vaalealehtinen hieskoivu, ja kyseisen geenimutaation syyksi epäiltiin saasteita. Se onni onnettomuudessa oli, että tälle uudelle valkokoivulle povattiin kaupallista arvoa koristepuuna.
Kaikista mahdollisista ympäristötuhoista metsien pahoinvointi oli se, joka todella sai suomalaiset huolestumaan. Se selvästi iski kansakuntamme sisimpään. Uutiset metsien sairastamisesta otettiin vastaan raskaasti, ja esimerkiksi eräs rahamaailmassa pitkän johtajan uran tehnyt perhetuttuni oli kuulemma purskahtanut kyyneliin nähtyään metsätuhojen jälkiä televisiosta ja kauhistuttuaan, mitä hän onkaan työnsä kautta ollut mukana tekemässä. Jonkin ajan kuluttua hän jäi eläkkeelle ja muutti perheineen Helsingistä maaseudulle, ja käydessäni myöhemmin heidän luonaan isäntä kertoili minulle ylpeänä pihapiirissään viihtyneestä liito-oravasta, jonka liitelyä pääsin myös ihailemaan.
Mikä metsiä sitten sairastutti? Siitä tutkijoillakaan ei ollut selvää käsitystä, mutta ilmansaasteet vaikuttivat ilmeisimmältä syylliseltä. Kotimaiset päästöt muistettiin mainita mutta ennen kaikkea puhuttiin maamme rajojen ulkopuolelta kulkeutuvista kaukolaskeumista, rikin ja typen oksidien aiheuttamista happosateista sekä näiden aiheuttamasta maaperän happamoitumisesta. Toisaalta selitykseksi tarjottiin täysin luonnollisia tekijöitä, kuten tuholaisia ja – etenkin kuusen neulasten keltakärkisyydelle – ravinnetasapainon häiriöitä. Kun esimerkiksi mäntypistiäiset olivat kalunneet metsät paljaiksi monilla tunnetuilla saasteiden laskeuma-alueilla, muuan professori korosti, että siitä ei pitänyt päätellä pistiäisten riehuvan siellä juuri saasteiden takia. Samaan tyyliin lehtipuiden vähälehtisyyttä pyrittiin selittämään sääoloilla. Sääteorian mukaan puut olivat aukaisseet silmunsa liian aikaisin pitkän ja lämpimän syksyn sekoittamina. Siten marraskuussa paleltuneista silmuista ei enää keväällä kehittynyt lehtiä.
Nämä eri selitysmallit jakoivat tutkijat kahteen leiriin. Toiset pitivät metsien tilaan syypäänä saasteita, ja toiset pitivät tapahtumia puhtaasti luontoon kuuluvina ilmiöinä. Saasteiden haittavaikutuksen kiistävien puolesta näytti puhuvan muun muassa se, että samaan aikaan metsien arvioitiin kasvavan enemmän kuin koskaan. Kiistely kävi kiivaana julkisuudessakin, ja varsinkin muutamat sitkeimmin saastumisteoriaa puoltaneet ”syvänvihreät” tutkijat ahdistettiin tylysti nurkkaan. Toisaalta myönnytyksiäkin tehtiin. Helsingin Sanomien pääkirjoitus arvioi, että ”Suomen metsillä on vielä toivoa, kun Metsäntutkimuslaitos on ’lannoittavan jätelaskeuman’ sijasta ryhtynyt puhumaan ilmansaasteista”.
Itse olin valinnut oman leirini hyvissä ajoin ennakkoon ja odotin kauhulla sitä, milloin puiden joukkotuho iskisi Suomen metsiin. Tämä pelkoni ehti myös livahtaa tekemääni pienaluesuunnittelun kurssin harjoitustyöhön, jossa piti suunnitella Helsingin vaikutuspiirissä kasvaneen Pornaisten kunnan lisärakentamista vuotta 2000 silmällä pitäen, ikään kuin kaavoituksen pohjaksi. Minä en suunnitelmassani ”rakentanut” läheskään vaadittua kerrosneliömäärää vaan ainoastaan niin vähän kuin suinkin kehtasin ja senkin pieninä erillisinä ekokylinä. Perusteluissa totesin Suomen olevan vuonna 2000 ekokatastrofin kourissa ja Pornaistenkin metsien olevan kuolemassa. Kun kurssin arvostelutilaisuudessa, jossa Pornaisten kunnan edustajat olivat paikalla, professori mainitsi tällaisenkin työn tehdyn, se kirvoitti yleisöltä hersyvät naurut. Lohdutukseksi kurssin vetäjä antoi minulle jälkikäteen lapun, jossa hän kertoi pitävänsä ennustusta metsien kuolemasta ja ekokatastrofista vuonna 2000 liian hätäisenä. Hän itse uskoi, että oikeampi vuosiluku olisi 2010.
Entä kuinka Suomen metsien kävi? Tutkimusten kuluessa kokonaisuus hahmottui pala palalta. Saasteiden aiheuttamassa maan happamoitumisessa oli kyse prosessista, jossa maaperä menetti vastustuskykynsä happamalle laskeumalle. Lopulta liika happamuus pääsi liuottamaan maasta puiden juuristoon myrkyllisiä metalleja, kuten alumiinia, sekä vahingoittamaan maaperän pieneliöitä ja puiden kanssa hyödyllisessä symbioosissa eläviä sieniä. Lisäksi happamoitumisella oli yhteytensä ravinnetasapainoon, koska sen takia tärkeitä ravinteita, kuten kalsiumia ja magnesiumia, huuhtoutui pois puiden käytettävistä. Yksi teorian uskottavuusongelmista oli kuitenkin se, että Keski-Euroopassa metsäkuolemat eivät enää olleet kiihtyneet, vaikka happamoituminen eteni. Happamoitumisteorian rinnalla vaikuttivat myös niin sanottu typpikyllästysteoria, jonka mukaan ylenmääräinen typpilaskeuma alkoi järkyttää ekosysteemien lajien välistä tasapainoa, sekä kaasuteoria, jossa ideana oli, että puut vahingoittuivat neulastensa ja lehtiensä kautta suoraan ilmansaasteista, lähinnä rikki- ja typpiyhdisteistä sekä otsonista. Näistä jälkimmäisen uskottiin happamoitumisteoriaa paremmin selittävän ainakin Keski-Euroopan vakavimmat metsätuhot.
Synteesinä eri teorioista sukeutui hiljalleen ajatus niin sanotusta monistressistä, jonka mukaan saasteet vaikuttivat puiden terveyteen monin eri tavoin heikentäen niitä ja altistaen ne erilaisille luonnontuhoille. Kaikista eri teorioista kerrottiin tuoreeltaan muun muassa vuonna 1992 julkaistussa suurteoksessa Ympäristön tila Suomessa, jossa Suomen metsien tulevaisuuden suhteen päädyttiin kohtalaisen varovaiseen mutta silti synkeään arvioon: ”Todennäköisimmän kehitysarvion mukaan kasvun huippu osui vuoden 1990 tienoille. Sen jälkeen puuston kasvun arvioidaan laantuvan nopeasti kunnes se on vuoden 2000 jälkeen 1900-luvun alussa vallinneella tasolla.”
Kuten nyt tiedetään, metsät eivät kuolleet silloin, eivätkä ne ole kuolleet vieläkään. Jos nykyisiä metsien kasvutilastoja on uskominen, Suomen metsät myös kasvavat enemmän kuin koskaan. Sittemmin ”turhaa” metsäkuolemilla pelottelua onkin käytetty malliesimerkkinä ympäristönsuojelijoiden harrastamasta uhkien liioittelusta. Ylilyöntejä varmasti tapahtuikin, ja ainakin minulta polkupyörä karkasi käsistä pahemman kerran, mutta toisaalta on syytä muistaa, että hätä johti myös toimenpiteisiin. Käytännössä kunnolla 80-luvun alkupuolella alkaneeseen ilmansaasteiden puhdistamiseen tuli todella vauhtia niin, että 90-luvun alkupuoliskolla rikkipäästöt putosivat Suomessa kolmannekseen. Typpipäästöt vähenivät hitaammin, mutta lähemmäs viidenneksen kuitenkin. Kuka uskaltaakaan sanoa, kuinka olisi käynyt, jos päästöt olisivat pysyneet ennallaan, saati saaneet edelleen kasvaa? Joka tapauksessa, koska ennustetut laajat metsäkuolemat jäivät toteutumatta, yleiseksi vaikutelmaksi jäi se, että kiista oli ratkennut luonnollisia selityksiä korostaneen leirin voittoon. Tätä vielä korosti se, että suuri osa niistä tuhoista, joita puustolle oli ehtinyt tapahtua, tosiaan oli mitä ilmeisimmin luonnollisten tekijöiden eli tuholaisten, tautien, ravinneongelmien ja oikullisten säiden viimeistelemiä.
Se, että metsät pelastuivat ja metsäkiistely päättyi näin lohdullisesti, muodosti näkemykseni mukaan ratkaisevan käännekohdan suomalaisessa ympäristöajattelussa. Muutamassa vuodessa 90-luvun alkupuolella ympäristöväen näkemykset, kommentit ja ennusteet lievenivät ratkaisevasti. Maailman tuhoutumisesta, globaalista ekokatastrofista, saati maailmanlopusta ei enää juuri puhuttu. Tilalle nousi näkemys, jonka mukaan tulevaisuudessa ympäristön tila niin Suomessa kuin ympäri maailman kyllä heikkenee pikkuhiljaa mutta yhtä suurta rysäystä ei tulisi. Ajattelun muutokseen vaikutti tietysti myös se, että samanaikaisesti ympäristönsuojelun taso koheni. Energian käyttöä tehostettiin, jätevesien puhdistusta parannettiin, happamoituneita järviä kalkittiin ja kunnostettiin, ja mitä erilaisimpiin tuotteisiin vauvanvaipoista pesuaineisiin ja elintarvikkeista aina ulkomaanmatkoihin alkoi ilmestyä erilaisia ympäristömerkkejä. Kulttuurimaisemia suojeltiin ja istutettiinpa Helsingin Mannerheimintiekin vuosikymmenien takaisen mallin mukaisesti taas puiden jäsentämäksi bulevardiksi, aivan kuten pari opiskelijatuttavaani oli Ekobäng!-tapahtuman yhteydessä – tuolloin täysin utopistisesti – esittänyt.

 

Entä mitä tapahtui 90-luvun alkuvuosina ilmastossa? Tammikuussa 1990 merivesi nousi Helsingissä uuteen ennätykseen, ja keväällä Etelä-Suomen järvien jäät lähtivät niin harvinaisen aikaisin, että tilastollisesti sellaista saisi tapahtua vain kerran sadassatuhannessa vuodessa. Kreikassa riehui samana vuonna vuosisadan kuivuus ja Italiassa ennätyksellinen määrä metsäpaloja. Vuoden 1992 joulukuussa Yhdysvaltojen itärannikolle iskeytyi vuosisadan pahin hirmumyrsky Andrew. Vuonna 1993 Lapinjärvellä tehtiin Suomen toukokuinen lämpöennätys, 30,0 astetta, ja joulukuussa Saksassa Reinjoen varrella sijainneita kaupunkeja huuhtoi vuosisadan pahin tulva.
Äärimmäisten sääilmiöiden ennätystehtailu vaikutti siis huolestuttavasti jatkuvan, joskin oli selvää, etteivät nämä tapahtumat vielä välttämättä todistaneet kasvihuoneilmiön voimistumisesta, sillä samanlaisia sääennätyksiä tehdään aina silloin tällöin luonnostaankin. Lisäksi ilmiöiden havainnointi, tilastointi ja uutisointi olivat todennäköisesti ajan myötä tehostuneet, mikä saattoi osaltaan luoda harhan ennätyssumasta. Lopullista merkittävyyttä moiset sääennätykset saisivat vasta, jos ne alkaisivat kiistatta lisääntyä tai voimistua, mutta siihen asti niitä oli pidettävä vain kuriositeetteina. Vuonna 1995 Euroopan ilmatieteenlaitosten yhteistyöelin EUMETNET ilmoittikin, että poikkeuksellisten sääilmiöiden ei oltu havaittu lisääntyneen viime vuosina. Niinpä kasvihuoneilmiötä pohdiskeltaessa näiden ennätysten arvo oli lähinnä siinä, että niiden avulla ihmiset saattoivat edes auttavasti kuvitella minkälaisia harmeja maapallon lämpenemisestä saattaisi mahdollisesti seurata.
Paljon merkittävämpää oli se, mitä sään oikkujen takana tapahtui maapallon keskilämpötilalle, joka tuntui oikuttelevan sekin. Vuonna 1990 oli nimittäin jälleen tehty uusi lämpöennätys, ja vuosi 1991 nousi heti perään tilastoissa toiseksi. Mutta vuonna 1992 maapallo otti ja viileni oikein kunnolla. Lämpötila putosi aina 70-luvun lopun tasolle eikä ollut enää kaukana 30-luvun lämpöjaksostakaan. Eikä vuodesta 1993 tullut juuri edeltäjäänsä lämpimämpää. Molemmat vuodet olivat vain runsaat 0,1 astetta pitkän ajan keskiarvoa (1951–1980) lämpimämpiä, kun ennätysvuosi 1990 oli ylittänyt keskiarvon liki 0,4 asteella. Pian selitykseksi vuosien 1992 ja 1993 viileälle jaksolle osoittautui kesällä 1991 Filippiineillä tapahtunut Pinatubo-tulivuoren purkaus, jonka taivaalle kylvämät pienhiukkaset olivat vähentäneet maahan pääsevän auringonsäteilyn määrää, mutta tästä luonnollisesta selityksestä huolimatta ainakin monien maallikoiden mielissä kasvihuoneilmiö oli nyt, jos mahdollista, vielä aiempaa kyseenalaisempi. Vähintään kävi aiheelliseksi kysyä, kuinka ratkaiseva merkitys ihmisen toimilla voisi ilmastolle oikeastaan olla, jos kerran yksi tulivuorenpurkaus korjasi tilanteen hetkessä. Oliko koko ilmastopaniikki siis loppujen lopuksi ollut ylilyönti? Siltä alkoi pahasti näyttää.
Vaikka kylmänviileästi asioihin suhtautuvia ilmastotieteilijöitä eivät parin vuoden lämpötilojen heittelyt puoleen tai toiseen paljon hetkauttaneet, hekin olivat jo hyvää vauhtia muuttamassa ennusteitaan ilmastonmuutoksen voimakkuudesta. Toronton vuoden 1988 ilmakehäkokouksen jälkimainingeissa YK:n alaisuuteen oli perustettu hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change), ja heti ensimmäisessä, vuonna 1990 julkaistussa raportissaan se loivensi kansainvälisen tutkijayhteisön näkemystä ilmastonmuutoksesta selvästi. Kun 1980-luvun lopussa maapallon oli vielä arvioitu lämpenevän vuoteen 2100 mennessä 3–8 astetta eli keskimäärin 5,5 astetta (ja aivan hurjimpien ennusteiden mukaan toistakymmentäkin astetta), nyt uusien laskelmien mukaan, jos päästöt kasvaisivat entiseen malliinsa, maapallo lämpenisi noin 3,3 astetta. Tähän lukemaan oli päästy erilaisten kasvihuonekaasupäästöjen kehitysarvioiden pohjalta tietokoneella tehdyin ilmastomallinnuksin, joiden tuloksista oli sitten vielä arvioitu se todennäköisin. Ja kun kerran vauhtiin oli päästy, pian IPCC lievensi arviotaan entisestään. Vuonna 1992 ilmastopaneeli ilmoitti, että parhaan arvion mukaan maapallo lämpenisikin 2,8 astetta.
Vielä kolme vuotta eteenpäin ja IPCC julkaisi seuraavan raporttinsa. Sen mukaan mitkään luonnolliset tekijät eivät enää riittäneet selittämään todettua maapallon muutaman kymmenesosa-asteen lämpenemistä, vaan se oli nyt enemmän tai vähemmän varmistunut ihmisen aiheuttamaksi. Selvyys ihmisen osuudesta saatiin lopulta hieman etuajassa, sillä oli kulunut vajaat seitsemän vuotta siitä, kun Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Erkki Jatila oli sanonut asian tutkimisen vievän kahdeksan vuotta. Lämpeneminen ei myöskään ollut kokonaan hyytynyt Pinatubon purkaukseen, vaan sen tuoma viileämpi jakso kesti vain pari vuotta, ja vuodet 1994 ja 1995 olivat jälleen keskimääräistä lämpimämpiä. Mutta ennen kaikkea, nyt, vuonna 1995, ilmastotutkijat pitivät parhaana arviona enää noin 2 asteen lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä. Mahtaisiko se nyt enää olla maailmalle niin pahakaan?
IPCC:n raporttien myötä ilmastonmuutokseen liittyvät uhkakuvat eivät kokonaan mitätöityneet, mutta ne haalistuivat oleellisesti. Ei ollut mitenkään mahdotonta ajatella, että ekosysteemit ja ihmiskunta selviäisivät sujuvasti sadan vuoden aikana tapahtuvasta kahden asteen lämpenemisestä – olihan vuosituhansia aikaisemmin edelliselläkin nykyisen kaltaisella jääkausien välisellä lämpimällä jaksolla eli niin sanotulla interglasiaalilla ollut saman verran nykyistä lämpimämpää. Minulle henkilökohtaisesti totaalisen tuhon uhkakuvasta luopuminen ei silti ollut aivan yksinkertainen prosessi, olinhan ehtinyt ripustaa koko uuden maailmankuvani tämän naulan varaan ja tehnyt sen takia suuria uhrauksia niin tulevaisuuteni suhteen kuin ihmissuhteissanikin. Uusimpien ilmastoennusteiden ilmaantuessa kompastelin juuri paraikaa kansalaisaktivismitempausten parista kohti runouden autuutta, ja siinä tuoksinassa minun oli sitten yritettävä sulattaa se, että alkuperäiset ilmastoennusteet olivatkin olleet ylimitoitettuja. Niinpä jouduin pohtimaan suhteeni ekologisiin kysymyksiin taas uudestaan. Ja päätäni sekoittavia tekijöitä tuli yhä vain lisää.

 

Se paras ystäväni, jolta olin saanut rautaisannoksen Linkola-kirjallisuutta, opiskeli nyt näyttelijäksi. Myös hänelle Linkolan vuonna 1989 julkaistu Johdatus 1990-luvun ajatteluun oli ollut iso tapaus, aina siinä määrin, että hän oli pauhannut kirja kädessään lavalla Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Myöhemmin, näyttelijälinjalle päästyään, hän oli tehnyt oppilastyönään varsinaisen ekosaarnan, jossa hän käytti taustalla ympäristön pahoinvoinnista julistavia diakuvia, jotka olin ottanut. Mutta nyt hän ilmoitti päätyneensä siihen tulokseen, että ympäristön hätä ja maailmantuska olivatkin olleet hänelle pelkkiä naishuolien ja muiden henkilökohtaisten ongelmien heijastumia. Minulle tämä oli järkytys, enkä voinut välttyä pohtimasta, pätikö tämä ainakin jossain määrin omallakin kohdallani. Eipä minunkaan ahdistunut henkilökohtainen elämäni täydellistä ollut. Kenties kaikessa olikin ollut kyse vain nuoruuteen liittyvästä kapinoinnista, joka ei minulla ollut ilmennyt teini-iässä mitenkään voimakkaana. Yksi nuoruuden uhon tunnusmerkeistähän on malttamattomuus, joka vaatii vastauksia heti, kun taas kypsempi henkilö ymmärtää, että maailma ei toimi niin vaan vaatii pitkäjänteisyyttä.
Tilannettani ei helpottanut yhtään sekään tosiasia, että ympärilläni olevia ihmisiä ja yhteiskuntaa ei maailman tila tuntunut edelleenkään juuri hetkauttavan. Elämä vain jatkui. Edes läheisimmät ihmiset eivät olleet missään vaiheessa vaikuttaneet erikoisen huolestuneilta. Isäni, intohimoinen luontoharrastaja, päinvastoin muistutti minua niin sanotusta Gaia-teoriasta. Sen mukaan maapallo on kuin yksi elävä organismi, Gaia, joka pitää kyllä huolen itsestään. Luonto järjestäisi lämpenemisellekin jonkin viilentävän vastavoiman. Ympäristöongelmien sijaan vanhempani kantoivat paljon enemmän huolta aivan arkisista ongelmista – ja minun kohdallani opintojeni hitaasta etenemisestä. Kenties radion välityksellä kysymykseeni vastannut kansliapäällikkö von Hertzen oli ollut oikeassa ekointoilijoiden ylisentimentaalisuudesta? Ehkä olin suhtautunut asioihin liian tunnepitoisesti?
Olin toki ”herätyksestäni” asti pohtinut sitä, kuinka todellisia omaksumani uhkakuvat oikeastaan olivat, ja epäillyt ”uskoani”, mutta nyt vakaumukseni ekokatastrofin mahdollisuudesta horjui pahemman kerran. Ainahan maailman loppumista on pelätty, mietin, ja olihan kirjailija Henry Thoreau kaivannut – ja kokeillut – paluuta luontoon jo heti teollisen kauden alkuaikoina 1850-luvun puolivälissä. ”Kaikki intiaanien mustikkakukkulat on riistetty paljaiksi, kaikki karpaloniityt on kerätty putipuhtaiksi kaupunkia varten. Tuossa tulee puuvillaa ja tässä menee kangasta, tuossa tulee silkkiä ja tässä menee viljaa, tuossa tulee kirjoja, mutta tässä menee äly, joka ne on kirjoittanut”, Thoreau kirjoitti ja ennusti: ”Olemme laatineet kohtalon, Atropoksen, joka ei koskaan väisty. (Olkoon tämä teidän veturinne nimi.)”
Samaan tapaan moderni aikakautemme on jo ehtinyt kohdata omat ekotuhon enteensä, mutta yhä se vain porskuttaa. Etenkin 1960-luvulla, kun maailmanlaajuinen ympäristöliike syntyi, maapallon pelättiin olevan tuhoon tuomittu. Vuonna 1968 toimittaja Nalle Valtiala kirjoitti teoksessaan Varokaa ihmistä!, että oli täysi syy suhtautua vakavasti tutkijoiden antamaan ennustukseen, jonka mukaan ”jos ilman saastuminen lisääntyy nykyistä vauhtia, maapallo tulee olemaan ihmiselle täysin asumiskelvoton jo sadan vuoden kuluttua”. Kaiken kaikkiaan Valtialan synkässä kirjassa maailmaa vaikuttivat uhkaavan hapen loppuminen, metsien kuolemat, merikasvillisuuden tuho, mannerten laajuinen kaupungistuminen ja kurjistuminen, luonnon myrkyttyminen ja miltei kaikki kuviteltavissa olevat vitsaukset ihmislajin geneettiseen heikkenemiseen asti. Nyt, vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin, saattoi kuitenkin todeta, että osa näistä uhkakuvista oli osoittautunut ylilyönneiksi – esimerkiksi hapen loppumisesta ei puhunut enää juuri kukaan – ja todelliset ongelmat, kuten perinteisten ilmansaasteiden lisääntyminen, oli kuin olikin saatu koko lailla kuriin. Maailman öljyvarannotkaan eivät olleet vielä ehtyneet eikä öljyn loppumista ollut odotettavissa pitkiin aikoihin, vaikka niin sanotun Rooman klubin raportti Kasvun rajat oli niin ennustanut vuonna 1972.
Nalle Valtialan kirjan uhkakuvien joukkoon oli kaukokatseisesti, joskin vain yhdessä lyhyessä kappaleessa, päässyt myös ilmastonmuutos. ”Seurauksena on koko maailmaa koskevat tulvatuhot, jotka vetävät vertoja Raamatun vedenpaisumukselle”, hän kirjoitti. Mutta muiden esimerkkien valossa voisi hyvin kuvitella tämänkin uhkakuvan osoittautuvan lopulta liioitelluksi. Kenties se ratkeaisi kuin itsestään itsensä Gaian myötävaikutuksella ja ihmisen teknologian kehittymisen myötä. Sata vuotta, ilmastonmuutosennusteissa yleisesti käytetty ajanjakso, on pitkä aika.
Synkimpien ennustustensa toteutumattomuudesta huolimatta Valtialan Varokaa ihmistä! oli vaikuttava visio maailman tuhoutumisesta. Kirja oli hyvin asiallinen ja pitäytyi faktoihin, mutta silti sitä lukiessa saattoi aistia niin ihmisen kuin muunkin luonnon tukehtuvan myrkkyihin ja saasteisiin, samalla kun länsimainen ihminen hullun kiilto silmissään rakentaa katkeraan loppuun asti mantereen äärestä toiseen ulottuvia megapoliksiaan. Muussa kirjallisuudessa, johon olin sattunut törmäämään, maailman tuhosta oli puhuttu pikemminkin jonakin epämääräisenä uhkana, jolla ei ollut varsinaista muotoa. Sellaisenaan se oli oikeastaan yhtä uskottava kuin lastenhuoneen sängyn alla piileskelevät möröt. Pentti Linkolakin saattoi kirjoissaan kuvailla tuntojaan yksinkertaisesti huudahtamalla: ”Me kuolemme, me kuolemme!” Mitään konkreettista maailmanlopun selitystä hän ei silti tarjonnut. Linkola viittasi kyllä tuon tuostakin ihmisen tulevaan sukupuuttoon ja sukupuuttomekanismien todellisuuteen, mutta perusteluja ounasteluille ihmisen sukupuutosta ei herunut. Miksi juuri ihminen menehtyisi? Sehän on lähes kaikkiruokainen ja erittäin sopeutuvainen laji. Siksikö, koska se oli ”syyllinen”?
Pitkällisen sisäisen painiskelun päätteeksi mukauduin asioiden uuteen järjestykseen ja omaksuin opin luonnon hitaasta kurjistumisesta. Uudessa ajatusmallissa ekokatastrofit, sikäli kuin sellaisia ilmenisi, olisivat lähinnä yksittäisiä, paikallisia tapahtumia, ja ennen kuin ne eskaloituisivat mahdottomiin mittoihin, maapallon väestö saattaisi onnellisesti ehtiä supistua ja ympäristöteknologia kehittyä kestäväksi. Olin myös havaitsevinani, että tällaisen ajattelun omaksuminen muodostui oikeastaan vakavasti otettavuuden edellytykseksi. Enää ei juurikaan naureskeltu ympäristöväelle sinänsä, mutta maailmanlopun maalareille kylläkin. Noihin aikoihin ympäristöpiireissä oli myös alettu aktiivisesti välttää ikävistä asioista puhumista eli ainaista ympäristöongelmien vatvomista sekä ennen kaikkea ihmisten tuomitsemista. Alituiseen saarnaamiseen olivat väsyneet niin saarnojen kohteet kuin saarnaajatkin, ja vastedes määrä oli vaikuttaa positiivisuuden kautta. Toinen ajan muotitermeistä oli puolestaan ”läpiekologisoituminen”, minkä ajatuksen mukaan ympäristöasioita ei tulisi enää käsitellä muista asioista erillään vaan niiden kuuluisi sulautua kaikkeen muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon. Yhtenä idean huipentumana vasta vuonna 1983 toimintansa aloittanutta ympäristöministeriötäkin ehdittiin esittää lakkautettavaksi.
Kaiken kaikkiaan minun sukupolvelleni tämä uusi asenneympäristö merkitsi täyttä vapautta tulevaisuuden uravalinnan suhteen. Millä tahansa alalla toimisikin, metsäteollisuudesta mainostoimistoihin, siellä voisi ja itse asiassa juuri pitikin vaikuttaa. Nyt saattoi siis sieluaan myymättä tehdä työkseen mitä hyvänsä ja ajatella silti samalla voivansa antaa oman panoksensa järjestelmän kehittämiseen kestävämmäksi. Ja mikä houkuttelevinta: mitä ylemmäksi hierarkiassa pääsisi, sitä paremmat olisivat vaikutusmahdollisuudet tulevaisuudessa. Tällaisia tunnelmia olin ainakin aistivinani ympärilläni, ja vaikka en osannut sanoa, kuinka monta ”vihreää” uraohjusta aika synnytti, aloin kutsua ikäpolveani skitsofreeniksi sukupolveksi. Ehkä se saisi vielä jotakin aikaan.
Samaan aikaan radikaali vihreä vallankumous laimeni myös politiikan taistelukentillä. Suomeen oli 1980-luvun lopulla perustettu kaksi vihreää puoluetta, ensimmäisenä pitkälti Pentti Linkolan tiukan linjan oppeihin nojannut Ekologinen puolue Vihreät. Ekopuolueen taru jäi kuitenkin vain vuosikymmenen mittaiseksi, ja sen merkittävimmäksi saavutukseksi jäi psykologi-muusikko Pertti ”Veltto” Virtasen saaminen eduskuntaan yhdeksi kaudeksi. Muuten heidän syvänvihreä linjansa ei vedonnut äänestäjiin, ja puolue kuihtui pois. Sen sijaan kilpailevan, tasaisesti suosiotaan nostaneen Vihreän liiton haasteena oli, muihin puolueisiin ulottuneen läpiekologisoitumisen vastapainoksi, pyrkiä yhä enemmän yleispuolueeksi. Vihreän liikkeen kahtia jakaantumisen tuloksena radikaalit ympäristönsuojelijat oli karsittu pois politiikasta ja vihreä vallankumous lopullisesti peruutettu. Ylipäänsä kaikin tavoin pehmentynyt vihreä liike liukeni kaikessa sovussa barrikadeilta neuvotteluhuoneisiin ja kabinetteihin. Metsäaktivistitkin korostivat suoran toiminnan sijaan yhteistyötä metsäteollisuuden kanssa. Toki jonkinlaista pienimuotoista kärkästä aktivismia silti vielä tarvittiin. Näitä uhrautuvia aktivistiparkoja kutsuttiin keihäänkärjiksi.

 

Aivan kuin tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi, kokonaan ympäristökeskustelun ja -liikkeen ulkopuolella voimistui 90-luvun loppua kohti kehityskulkuja, jotka mitätöivät tehokkaasti mahdollisen ekokatastrofin uhkaa. Ilmeisimmin näistä vaikutti kohtalonomaisen vuoden 2000 lähestyminen, mikä nostatti julkisuuteen mitä erilaisimpia uskonnollissävytteisiä tuomiopäivän profetioita, joista kuuluisimpia olivat Nostradamuksen maailmanlopun ennustukset. 1500-luvulla Ranskassa elänyt astrologi Michel de Nostre-Dame eli Nostradamus oli ennustanut maailmanlopun koittavan muutamaa vuotta ennen vuotta 2000, ja joidenkin hänen kuvailujensa uskottiin viitanneen vuonna 1991 syttyneeseen ensimmäiseen Irakin sotaan, jonka sen tähden pelättiin laajenevan kolmanneksi maailmansodaksi. Samaan aikaan eri puolilla maailmaa odotettiin aivan muiden ennustusten innoittamina messiaan toista ilmestymistä, ja muutamat pienet uskonlahkot päätyivät joukkoitsemurhiin omissa maailmanlopun angsteissaan.
Sitten vuosikymmenen puolivälin paikkeilla aivan uudenlainen tekijä, viihdeteollisuus, tarttui suurten ja maailmanlopun potentiaaliakin omaavien luonnonmullistusten teemaan, ja etenkin Hollywoodissa alettiin tuottaa toinen toistaan hurjempia katastrofielokuvia, joissa sankarit saivat panna parastaan joko maailman tai sitten jonkin pienemmän yhteisön pelastamiseksi uhkaavalta luonnonkatastrofilta. Niinpä vuosien varrella viihteellisiä uhkakuvia tarjosivat valtavat metsäpalot (Firestorm, 1993), erilaiset hirmumyrskyt (Twister, 1996 ja Perfect Storm, 2000), tulivuorenpurkaukset (Volcano, 1997 ja Dantes Peak, 1997) ja meteori- tai asteroiditörmäykset Maahan (Deep Impact, 1998 ja Armageddon, 1998). Myöhemmin elokuvakatastrofien listalle liittyi vielä maapallon magneettikentän katoaminen (The Core, 2003). Miksikään valkokankaan trendinluojaksi Hollywood ei suuntauksellaan kuitenkaan ennättänyt, sillä mallia olivat näyttäneet jo muumit vuonna 1992 valmistuneessa piirroselokuvassa Muumipeikko ja pyrstötähti.
Tämä katastrofielokuvien uusi suuntaus ei ollut tuulesta temmattu, vaan sen taustalla oli syvällinen luonnontieteissä tapahtunut murros. Luonnontieteilijät olivat käyneet 1800-luvun alkupuolella kiivaan oppikiistan niin sanottujen gradualistien ja katastrofistien välillä. Gradualistien mukaan luonto ja sen lajisto saattoivat muuttua ainoastaan hitaasti ja asteittain, kun taas enemmän tai vähemmän kerettiläisinä pidettyjen katastrofistien mukaan luonnossa voisi tapahtua rajuja muutoksia aina äkillisiä massasukupuuttoja myöten. Yksi gradualisteista oli ollut itse Charles Darwin, joka klassikkoteoksessaan Lajien synty totesi: ”Vanhan otaksuman, että ajoittaiset mullistukset ovat tuhonneet maan päältä sen kaikki asukkaat, ovat hyvin yleisesti hylänneet sellaisetkin geologit … joiden yleinen katsantokanta muuten olisi omansa johtamaan heidät tällaiseen otaksumaan”. Darwinin uraauurtavat havainnot lajien evoluutiosta olivat vahvistaneet näkemystä hitaista asteittaisista muutoksista, ja niiden tuella gradualistit voittivat kiistansa.
Gradualistinen luontokäsitys pysyi vallalla aina 1900-luvun loppupuolelle saakka, kunnes katastrofismi teki näyttävän paluunsa. ”Uuskatastrofismin” suurin läpimurto tapahtui, kun vuonna 1980 tutkijat Luis ja Walter Alvarez kollegoineen julkaisivat tutkimuksen, joka osoitti dinosaurusten kuolleen 65 miljoonaa vuotta sitten sukupuuttoon valtavan, halkaisijaltaan noin kymmenen kilometrin suuruisen, asteroidin törmäyksen seurauksena. Todisteena törmäyksestä he pitivät geologisista kerrostumista löytynyttä poikkeuksellista iridiumkerrosta, mikä saattoi olla peräisin vain kivisestä asteroidista. Kesti kuitenkin kymmenisen vuotta ennen kuin Jukatanin niemimaalta löydettiin törmäyksen jättämä kraatteri, ja tiedeyhteisö vakuuttui teoriasta. Pian todisteita vastaavista menneisyyden törmäyskatastrofeista tuntui ilmaantuvan joka puolelta, ja heinäkuussa 1994 tähtitieteilijät vieläpä pääsivät ensi kertaa omin silmin seuraamaan valtavaa komeettatörmäystä, kun reilusta kahdestakymmenestä valtavasta jäämurikasta koostuva komeettarypäs Shoemaker-Levy 9 jymähti päin Jupiteria. Tämä filmille tallentunut kohtaaminen jätti kaasuplaneetta Jupiterin pinnalle maapallon kokoisia törmäysjälkiä. Tapaus osoitti selkeästi oman planeettamme haavoittuvuuden ja laittoi vauhtia maapallon kiertoradan kanssa risteävien järkäleiden kartoitukseen. Onneksi meillä kuitenkin on tuo Jupiter, sillä se on jo aikojen alusta suojellut aurinkokunnan muita planeettoja asteroideilta ja komeetoilta vetämällä niitä puoleensa valtavalla vetovoimallaan. Sittemmin uuskatastrofistit ovat löytäneet maapallon historiasta aivan muunkinlaisia suuria ja äkillisiä mullistuksia, jotka ovat liittyneet paitsi jo ensimmäisten katastrofistien tuntemiin maankuoren liikkeisiin eli laattatektoniikkaan myös tuliperäiseen toimintaan ja rajuihin ilmastonmuutoksiin.
Uuskatastrofistien löytöjen ohella luonnontieteiden alalta sikisi 90-luvulla muutenkin mitä hurjimpia maailmanlopun uhkia. Kosmisen mittakaavan uhiksi olivat nousseet suuren sammuvan tähden supernovaräjähdys, läheisen mustan aukon räjähdys tai mustien aukkojen yhtyminen. Vaikka nämä uhat ovat todellisia ja galaksissamme on esimerkiksi yli sata miljoonaa suurta mustaa aukkoa, tällaisen katastrofin osuminen meidän elinajallemme ja ylipäänsä maapallon lähettyville on erittäin epätodennäköistä, etenkin kun galaksimme aktiivisin alue on sen keskusta, josta olemme turvallisesti noin 27 000 valovuoden päässä. Mutta näitäkin oli pohdittava, samoin kuin sitä, pystyisikö ihmiskunta itse aiheuttamaan kosmisen katastrofin. Ihmisen pelättiin esimerkiksi voivan jonkin epäonnisen hiukkaskiihdytinkokeen tuloksena tuottaa negatiivisesti varautunutta ”outoa materiaa”, joka tavallista materiaa stabiilimpana yksinkertaisesti söisi kaiken siihen koskevan tavallisen, maallisen aineen ja jatkaisi kasvuaan loputtomasti. Toinen ja vielä hurjempi suurinopeuksisen kiihdytinkokeen tulos voisi olla kupla niin sanottua ”aitoa tyhjiötä”, jonka energiakenttätasot ovat nykyisin tuntemaamme tyhjiötä alhaisemmat. Tällaisen kuplan syntymistä on kuvattu vihoviimeiseksi ekologiseksi katastrofiksi, sillä kerran synnyttyään se laajenisi loputtomasti valon nopeudella. Aidon tyhjiön sisällä painovoima romahtaisi mikrosekunneissa eivätkä nykyiset fysiikan lait enää pätisi. Elämä olisi mahdotonta.
Sopivasti vuosituhannen vaihteen alla vuonna 1996 kanadalainen filosofian professori John Leslie kasasi yhteen kirjaan kaikki mahdolliset – ja mahdottomat – luonnontieteistä kumpuavat maailmanlopun uhat. The end of the world: the science and ethics of human extinction -teoksessaan hän perehtyi yhtä lailla ympäristöuhkiin, luonnonkatastrofeihin sekä kosmisiin ja huipputeknologisiin uhkakuviin. Ympäristöongelmien suhteen Leslie piti maapallon ilmastonmuutoksen yhteydessä silloin tällöin esiin nousseita hurjimpia, useiden asteiden lämpenemisennusteita ”erittäin spekulatiivisina”, eikä hän uskonut kaikkien tunnettujen ekologisten uhkien yhdessäkään voivan sammuttaa ihmissukua, jonka hän arveli pahimmassa tapauksessa sinnittelevän vaikka keinotekoisissa biosfääreissä. Sen sijaan vakavimmin otettavina uhkina hän piti geeniteknologiaa ja etenkin geeniteknistä sodankäyntiä sekä sitä, että keinoälykkäät laitteet tekisivät vallankumouksen ja syrjäyttäisivät ihmisen. Ylipäänsä lähitulevaisuudessa tapahtuvaa maailmanloppua Leslie piti ”mahdollisempana kuin ihmiset yleensä ajattelivat”, mutta hän päätyi antamaan ihmiselle 70 prosentin todennäköisyyden selvitä seuraavista 500 vuodesta ja mahdollisesti vielä pidemmällekin.
Kaiken kaikkiaan yleisen ympäristövalistuneisuuden taso koheni 1990-luvulla roimasti ja yhteiskunta alkoi todella, joskin hitaasti, läpiekologisoitua. Nyt ympäristöasioihin suhtauduttiin asiallisesti ja niitä hoidettiin kuin mitä tahansa muitakin yhteiskunnallisia asioita. Sen sijaan hurjimpiin maailmanlopun skenaarioihin yltyvä ympäristöpaniikki oli 1990-luvun puoliväliin mennessä ohi ja lopullinen ekokatastrofi peruutettu. Mahdollinen ilmastokatastrofikin vesittyi ja kalpeni teknoutopioiden, uskonnollisten profetioiden ja katastrofiviihteen rinnalla. Taivaalta maahan putoava valtava kivimöykky vaikutti paljon mahdollisemmalta ja vakavammalta pelon aiheelta. Epävarmuus tulevaisuudesta kuului elämänasenteeseen, mutta uhat olivat oudon epätosia.

 

Siirry seuraavaan lukuun: 4. Eräänlainen harmonia …

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s