Professori Atte Korhola ja hölmöläisten ilmastonmuutos

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 11.11.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Himasen ja Castellsin tiedevedätys on vasta kunnolla kuohahtanut, kun perkaamistaan vaatii jo seuraava tieteellinen pohjanoteeraus. Olin [31.10.2013] Helsingin yliopistolla kuuntelemassa ympäristömuutoksen professori Atte Korholan luennon ilmastonmuutoksesta. Se oli pysäyttävä. Se oli ainutlaatuinen. Se oli uskomatonta sotkua. Aivan pahimpaan ilmastoskeptikkotyyliin. Joten pakkohan se on ruotia läpi. Jos ei muusta syystä, niin ihan vaan for the record, tullakseen todetuksi.

Esipuhe blogiin

Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola on suomalainen – ja kansainvälinenkin – ilmastovaikuttaja. Hän toimii lukuisissa, muun muassa Suomen Akatemian ja Euroopan tiedeakatemian luottamustehtävissä. Lisäksi, kuten Studia Generalia -luentoillan puheenjohtaja professori Laura Kolbe mainitsi, Korhola tunnetaan yliopiston ”yhteiskuntasuhteiden hoitajana ja äänenä mediajulkisuudessa”.

Siksi sillä, mitä professori Korhola sanoo, on merkitystä. Ja siksi hänen avoin luentonsa (video) vaatii perusteellisen kriittisen tarkastelun. Teen sen alla.

Pahoittelen heti tekstini pituutta, mutta tämä on yksinkertaisesti suoraa seurausta arvioimastani esityksestä. Huomautettavien asioiden määrä on yksi osa sanomaani. Samoin pahoittelen tekstini poukkoilevuutta, vaikkakin uskon, että juuri siten juttuni rakenne tekee hyvin oikeutta alkuperäisen esityksen sekavuudelle. Detaljina mainittakoon, että käyttämissäni siteerauksissa esiintyvät kursivoinnit ovat minun niihin lisäämiäni.

Toteanpa tässä vielä senkin, että olen kuluneena vuonna kirjoittanut vain sangen kriittisiä blogeja; ennen Himasen ja Castellsin kirja-arviota esimerkiksi ilmastonmuutoksen pysähtymiskohusta. Näiden joukkoon tämä on taas yksi lisää. Mielelläni kirjoittaisin välillä positiivisemmistakin ilmiöistä, mutta varsinaisesti työskentelen tällä haavaa aivan muunlaisten tehtävien parissa ja olen siksi tullut tarttuneeksi vain niihin asioihin, joiden ei yksinkertaisesti voi antaa mennä. Korholan luento kuuluu tähän ryhmään.

Mutta, aloitetaan.

1. Luvassa metatason hölmöilyä?

Korhola avasi esityksensä juhlavasti siteeraamalla taloustieteilijä Paul Krugmania: ”Kuuntele harhauskoisia. Kyseenalaista. Uskalla olla hölmö. Yksinkertaista, yksinkertaista.”

Kyseisen tutkijanohjeen hän oli poiminut Krugmanin nobel-palkintopuheesta [olkoonkin, että se ei ihan pitänyt paikkaansa]. Se olkoon johtotähtemme.

Sitten Korhola selvitti oman luentonsa luonnetta ja kertoi puhuvansa ”tavallaan metatasolla”. Mitä tämä sitten tarkoittaakaan. Minä tulkitsen ilmoituksen niin, että näin hän yksinkertaisesti antoi itselleen luvan puhua vähän mistä sattuu ja mitä sattuu.

2. Jopa 9 miljardia kuollutta! – tapaus Schellnhuber

Korholan luennon ensimmäinen varsinainen viesti kuului, että ilmastonmuutosta systemaattisesti liioitellaan. Hänestä liioitteluun sortuvat (muut) tutkijat, media ja poliitikot, mistä touhusta sitten saatiin ”todisteita” pitkin luentoa.

Yhtenä suuren luokan liioittelijana Korhola siteerasi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen johtaja Hans Joachim Schellnhuberia, jonka mukaan ”jos maapallon lämpötila nousee 5 astetta, vain miljardi ihmistä voi selviytyä”.

Tämä oli ilmeisen pöyristyttävä väite, koska: ”Jokainenhan tietää, että tällainen ei perustu mihinkään tutkimukseen, eikä voi edes perustua. Eihän tällaisesta voi mitään lausua. Meillä ei ole minkäännäköisiä kantteja mennä ennustamaan, mitä tapahtuu ihmiskunnalle. Ja annettaisiinko me tuosta niinkuin 8–9 miljardin ihmisen kuolla pois?”

Niin, on tietysti totta, että absoluuttista varmuutta siitä, mitä mahtaa tapahtua 5 astetta lämpimämmässä maailmassa, ei tietenkään voi olla – ennen kuin se on koettu. Mutta, toisin kuin Korhola väitti, kyllä asiaa tutkia voi – ja on tutkittukin. Schellnhuberin esitys esimerkiksi perustui Science-lehdessä vuonna 1995 julkaistuun Joel Cohenin tutkimukseen “Väestönkasvu ja maapallon kantokyky”, jota oli päivitetty nykytiedon mukaiseksi.

Ja eikö ylipäänsä ole erinomaisen tärkeää yrittää arvioida 5 asteen skenaarion merkitystä? Sen mukainen maailma kun on nykyisten ilmastoennusteiden mukaan ihan mahdollinen. Minä ainakin arvostan moisia pohdintoja – ja mieluiten juuri tutkijoilta, kiitos.

Toinen vastaavan arvion tulevasta väestöromahduksesta antanut tutkija on muuten geotieteilijä James Lovelock kirjassaan The Revenge of Gaia (2006). Ketään Lovelockia syvällisemmin maapallon toimintaa ymmärtävää ihmistä en pysty kuvittelemaan.

Sen sijaan sitä, millä tavalla se, että me emme varmastikaan ”antaisi” 8–9 miljardin ihmisen kuolla pois, toimii Korholan järkeilyssä todisteena Schellnhuberin tarjoilemaa karmivaa tulevaisuudenkuvaa vastaan, en ymmärrä alkuunkaan. Onko tämän olettaman puolesta ehkä jotain tieteellistä näyttöä?

Jännittävää on sekin, että aivan luentonsa loppupuolella, Schellnhuber-kritiikin jäätyä jo unholaan, Korhola sitten loihe opettamaan, että ilman muuta kaikki varteenotettavat ilmastoennusteet pitää ottaa huomioon: ”oikea tapa olisi varmaan lukea tämä [ilmastoennusteiden] koko range ja opettaa ihmiskuntaa elämään riskien maailmassa”. Siis kyllä vai ei?

Todettakoon nyt tässä ohimennen sekin, että Korholan Schellnhuberin suuhun laittama sitaatti ei ole sanatarkka, eikä edes lauseen tarkka. Onneksi keskeinen ajatus on sentään oikeansuuntainen.

3. Kaikista tulee kannibaaleja! – tapaus Turner

Samassa yhteydessä Korhola irvi aikoinaan televisioyhtiö CNN:n perustaneelle Ted Turnerille, joka on vuonna 2008 tv-haastattelussa todennut, että ”lämpenemisen seuraukset tulevat olemaan katastrofaalisia: ne jotka eivät kuole päätyvät kannibaaleiksi”.

ak_-_ted_turner
Kuva 3.1. Huom: Korholan Turnerista käyttämä kuva ei ole siteeratusta haastattelusta. Kuvillakin voi vaikuttaa, vai mitä. Kuvakaappaus Helsingin yliopiston netti-streamista.

”Aika grim skenaario, hurja statement”, totesi professori.

Ehkä tässä yhteydessä Korhola olisi voinut antaa armon käydä oikeudesta, sillä haastatteluhetkellä 70-vuotias Turner ei ole mikään ilmastoexpertti. Joskin, toisaalta, itse pelkään Turnerin voivan olla pitkälti oikeassa. Tuskin nyt kaikki eloonjääneet – eikä Turner sitä tarkoittanutkaan – mutta mahdollisesti osa, voi äärimmäisessä hädässä turvautua kannibalismiin.

(Tästä tematiikasta löytyy enemmän kirjani Ilmastonmuutos. Nyt. (2007) luvusta “Maailmanlopun anatomia”.)

Tämä Turnerin suuhun laitettu sitaatti on, muuten sekin, vain löyhästi sinne päin.

4. Jäämeren piti olla sula 2013! – tapaus Maslowski

No, tulevaisuuden mahdolliset karmeudet ovat oma hankala aiheensa, mutta Korholan mukaan liioittelusta on jo muutakin evidenssiä. Hänestä erityisesti arktisen merijään sulamista on ankarasti liioiteltu. Hän totesi, että kun vuonna 2007 merijää supistui ennätyksellisen pieneksi, tapahtuma sai mopon karkaamaan jäätikkötutkijoilta.

Pahimpana esimerkkinä Korhola nosti esiin meritieteilijä Wieslaw Maslowskin vuonna 2007 antaman ennustuksen, jonka mukaan Jäämeren olisi pitänyt olla kokonaan sula jo kesällä 2013. Skenaario ei kuitenkaan – kuten nyt tiedetään – toteutunut. Oli siis tapahtunut ilmiselvää liioittelua, sillä Korholan mukaan Maslowski ”esitti ihan varmasti, että kesä 2013 tulee olemaan vapaa jäästä”.

Anteeksi, professori Korhola, mutta Maslowski-väitteesi sisältää vaatimattomat kolme virhettä.

Ensinnäkin, on melkoista liioittelua väittää Maslowskin ja tämän ryhmän ennustaneen ratkaisevan sulamisen tapahtuvaksi tasan tarkkaan kesällä 2013. Kyseinen ennuste julkistettiin American Geophysical Unionin (AGU) syyskokouksessa 2007, ja esityksensä tiivistelmässä tutkijat totesivat yksinkertaisesti, että heidän tekemänsä mallinnus ”antaa uskottavuutta väittämälle, että Jäämeri on todennäköisesti kesäisin jäätön lähitulevaisuudessa”.

Aivan samaan tapaan väljästi asia oli muotoiltu myös varsinaisessa, kaiken takana olleessa syksyllä 2007 julkaistussa tutkimuksessa.

Se pitää paikkansa, että AGU-esityksessään tutkijat ennakoivat, että Jäämeri voi olla sula jo kesällä 2013, mutta ei tätä minään varmana tietona esitetty. Esimerikiksi BBC uutisoi kokouksesta ihan oikein, että tutkimuksen mukaan ”pohjoisen napa-alueen vedet voisivat olla kesäisin jäättömiä vain 5–6 vuodessa”.

AK - BBC ja Maslowski
Kuva 4.1. Korholan kriittiseen sävyyn esittelemässä BBC:n uutisessa uutisointi oli ihan kohdallaan. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Toiseksi, Korholan korostama, ennätyksellisen sulan vuoden 2007 data ei edes ollut mukana koko tutkimuksessa. Eli kyse ei täten ollut kyseisen ennätyssulamisen aiheuttamasta mopon karkailusta. Itse asiassa, tutkimuksessa ei ollut mukana edes vuoden 2005 edellinen sulamisennätys. Käytetyt lähtötiedot olivat paljon konservatiivisemmat, ja täten tutkimus oikeastaan ennakoi hyvin näitä sittemmin seuranneita ennätyksiä.

5. Liioittelun liioittelua! – tapaus Maslowski 3/3

Ja vaikka kuviteltaisiin, että Maslowski olisi tosiaan esittänyt Jäämeren olevan ehdottomasti sula 2013 mennessä, Korholan kolmas virhe Maslowskin tapauksessa on väittää ennustetta liioitteluksi laittamatta sitä minkäänlaiseen laajempaan perspektiiviin. Tehdään tämä siis hänen puolestaan.

sea_ice_extent
Kuva 5.1. Pohjoisen merijään laajuus. Taustalla sinisellä sulamisen ennustehaarukka ja etualalla punaisella toteutunut sulaminen. Muutaman viime vuoden olen lisännyt kuvaan. Lähde: UCAR.

Erilaisia ennusteita siitä, milloin Jäämerestä tulee maapallon lämmetessä käytännössä kesäisin sula, on tehty kymmenittäin. Esimerkiksi vuonna 2002 NASA ennakoi, että näin kävisi vuoteen 2100 mennessä. Vuonna 2006 Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus (NSIDC) antoi omaksi ennusteekseen vuoden 2060. Vuonna 2007 IPCC ennakoi Jäämeren sulaksi aikaisintaan 2050. Ja niin edelleen.

Tällä tavoin ennusteet ovat äärevöityneet pikkuhiljaa, mutta toisaalta, liian hitaasti, sillä tosi asiassa sulaminen on edennyt ennusteita nopeammin (kuva 5.1).

Herää kysymys: Miksi Korhola siis ei tuo esiin sitä, että enimmäkseen viime vuosina tehdyt sulamisennusteet ovat itse asiassa olleet vähätteleviä? Jos joukkoon mahtuu yksi – toistaiseksi vasta yhdellä vuodella – hudiksi osunut ennuste, miksi juuri se olisi enemmän pielessä kuin kaikki nuo ilmiselvät vähättelevät ennusteet?

pohjoisen_merijaan_tilavuus
Kuva 5.2. Pohjoisen merijään tilavuuden kehitys ja trendienmukainen sulaminen. Lähde: PIOMAS, 2013.

Nyt uusimmassa raportissaan IPCC ennakoi Jäämeren voivan olla sula noin vuonna 2040, mutta väläyttelee mahdollisuutta myös nopempaan sulamiseen. Jos sen sijaan katsotaan kylmän viileästi mittausdataa arktisen merijään tilavuuden kehityksestä, voidaan nähdä, että trendinomaisesti kohtalokas vuosi voisi hyvin olla jo 2015 (kuva 5.2). Eikö?

Johtopäätös: Korhola liioittelee liioittelua ja vähättelee vähättelyä.

6. Liioittelu tappaa toiminnan!

Joka tapauksessa, Korholan maailmassa ilmastonmuutosta kategorisesti liioitellaan, ja hänestä nimenomaan liioittelu on ollut syynä siihen, että ilmastonsuojelutoimet ovat toistaiseksi jääneet vähiin. Lisäksi Korhola katsoi, että ilmastokeskustelu on liiaksi polarisoitunut tämän mediaseksikkäisiin ääripäihin: paitsi liioitteleviin alarmisteihin, myös kiistanalaisiin skeptikoihin. Siksi hänestä ilmastokeskustelusta on loppumassa happi, ja maailma jäämässä oman onnensa nojaan.

Korhola ilmaisikin turhautuneensa syntyneestä tilanteesta: ”Tiedetään, että lämpötilat on nousseet. Me tiedetään, että ihmisellä on varmasti osuutta ilmaston lämpenemisessä. Silti tuntuu, että tää viesti ei mene perille … ja ihmiset ei lähde mukaan ilmaston torjuntaan siinä määrin kuin esimerkiksi tutkijakunta haluaisi oman evidenssinsä perusteella.”

Tähän väliin vain yksi kommentti: On oikeastaan eräänlaista vähättelyä Korholalta sekin, että hän puhuu yhä ilmastonmuutoksen torjunnasta. Se sauma nimittäin meni jo. Globaali ilmasto on jo muuttunut, ja vaikka kaikki päästöt lakkaisivat heti, muutos jatkuu vielä vuosikymmeniä. Yleensä tavataankin puhua ilmastonmuutoksen hillinnästä.

Mutta hyvä. Olipa muusta Korholan kanssa samaa tai eri mieltä, sen voinee allekirjoittaa, että meillä on ongelma: ilmastonsuojelu vaatisi voimallisempaa otetta. Mikä siis oli Korholan resepti?

7. Lineaarinen kommunikaatio ja yksinkertaistamisen ihme

Korholan analyysin mukaan kaiken ytimessä on nykyinen ”ilmastokommunikaatio-ongelma”. Hänestä ilmastoviestintä on, paitsi ”äärimmäisen haasteellinen tehtävä” ja siis suurta huolellisuutta vaativaa, myös nykyisellään liian ”lineaarista” eli asiantuntijavetoista.

Viestinnän vaativuutta hän pohdiskeli näin: ”On pitkä tie ennen kuin se viesti, mikä lähtee tutkijan työhuoneesta, päätyy sitten jonnekin tavallisen kansalaisen tietoisuuteen. … Välttämättä se, mitä tutkijat on havainneet, niin se ei olekaan sitten ihan siinä muodossaan, kun se tulee julkisuudessa ulos.”

Vastaavasti lineaarisuuden ongelmasta Korhola lausui: ”tiede ikään kuin omaa faktat … ja me tullaan ja esitellään ne sitten suurelle yleisölle … Tällainen lineaarinen kommunikaatiomalli on tällä hetkellä ylivoimaisesti vallitseva. Tutkijat nähdään ikään kuin informaation tuottajina, levittäjinä, ja monet on ryhtyneet ikään kuin asiansa advokaateiksi myös. Ja välillä saa vaikutelman, että ilmastonmuutos on ikään kuin myyntituote. Sitä myydään yleisölle, ja ei haittaa, vaikka sitä vähän tulkitaan väärin, kunhan pää-message menee perille.”

Huomioissa on paljon totta. Myös itse Korholan luento – kuten jo tähän mennessä alkanee hahmottua – toimi erinomaisena esimerkkinä siitä, miten viesti matkallaan tutkijan kammiosta julkisuuteen voi värittyä ja muuttua (esim. tapaus Maslowski). Toisaalta, kategorista ilmastoviestinnän epäonnistuminen ei tietenkään ole. Joitakin hyviä esimerkkejä löytynee myös.

Entä sitten tuo advokaattius, asianajajuus? Eikö Korhola itsekin ole oman luennoimisensa ja tiheiden mediaesiintymistensä kautta näkemyksensä advokaatti? Missä raskauttava raja menee, jäi epäselväksi.

Mutta annetaan Korholan jatkaa. Hänestä lineaarinen kommunikaatiomalli kompastuu muun muassa tähän: Sen ”sanoma on yksinkertaistettu, se on ikään kuin redusoitu tämmöisiin alkeisiin, jotka ei tee täyttä oikeutta todellisuudelle”.

Siis, oikeasti, eikö meidän pitänytkään pitää hyvänä Paul Krugmanin ohjetta ”yksinkertaista, yksinkertaista”? Nytkö yksinkertaistaminen onkin ongelma? Missä välissä? Miten? Täh?

Jos Korholan lainaamaa Krugmanin puhetta yhtään tarkemmin tutkitaan, siinä hän selventää omaa yksinkertaistamisen ihannettaan niin, että on ”ratkaisevan tärkeää ilmaista ajatuksensa siten, että muut ihmiset, jotka eivät ole käyttäneet viimeisiä viittä vuottaan painimalla samojen ongelmien parissa eivätkä toivo käyttävänsä seuraavia viittä vuottaan painimalla näiden ratkaisujen parissa, voivat ne helposti ymmärtää”.

Niinpä. Rautalankaa, please!

8. Sirkulaarinen kommunikaatio – Send in the Sceptics!

Haitallisen lineaarisen kommunikaatiomallin Korhola korvaisi sirkulaarisella, vuorovaikutteisella kommunikaation mallilla. Tämä kuulemma merkitsisi jotain nykyistä keskustelevampaa, monipuolisempaa ja tieteen epävarmuudet avoimemmin myöntävää viestintää.

Konkreettisena esimerkkinä Korhola opasti kuulijoitaan seuraamaan ilmastoskeptikkojen blogeja. Omaksi suosikikseen hän nimesi Anthony Wattsin pitämän blogin wattsupwiththat, jonka jutuista hän totesi, että ”vaikka olisi kuinka alarmisti, niin kannattaa lukea niitä”. Siitä huolimatta, että jutut ovat ”osittain tulkittuja ja väritettyjä, ja joskus enemmänkin väritettyjä”.

Siis parempaa viestintää kannattaa hakea huonoimmista kuviteltavista lähteistä?

Sitten Korhola vieläpä esitti (skeptikkolähteestä poimitun ja täysin epätieteellisen) ”ilmastokantojen taksonomia” -kaavion (kuva alla), jossa hän rinnasti muun muassa periaatteellisten skeptikkojen, varsinaisten skeptikkojen, haileiden skeptikkojen, puhdasoppisten, valtavirran (IPCC:n), alarmistien ja aktivistien näkemykset. Hän painotti, että meidän on opittava hyväksymään koko ilmastonäkemysten monimuotoisuus.

ak_-_ilmastokantojen_taksonomiaa_rajattu
Kuva 8.1. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Ja kyllä, kaikki tämä mieheltä, joka luentonsa alussa syvästi huolestuneena ihmetteli, että miksi ”media on edelleen kiinnostunut skeptikoista”, ja joka kirjaimellisesti vannoi IPCC-raporttien nimeen! Yhtäkkiä IPCC-raportit olivatkin yhtä arvokkaita kuin mikä tahansa ”monimuotoinen” huttu.

No, hälläpä väliä. Show jatkukoon. Eteenpäin!

9. Kritiikitöntä mediakritiikkiä

Tähän väliin vaihteeksi lisää mediakritiikkiä ja liioittelupaljastuksia. Nyt Korhola teki havaintoja siitä, kuinka IPCC:n uusin arviointiraportti AR5 otettiin vastaan Suomen lehdistössä.

Esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomien hän oli havainnut kirjoittaneen, että ”ilman pikaisia toimia maapallon keskilämpötila voi nousta esiteollisista ajoista jopa 5,6 astetta vuosisadan loppuun mennessä”. Tämä oli hänestä liioittelua, koska ”oikeasti” uusin raportti ennusti maksimissaan 4,8 asteen lämpenemistä.

Ikävä kyllä, professorilla menivät tässä puurot ja vellit sekaisin. Kun lehdessä puhuttiin lämpenemisestä esiteollisesta ajasta eli 1800-luvun lopulta vuoteen 2100, Korholan mainitsema mallinnustulos puolestaan koskee molemmista päistään lyhyempää aikajännettä 1995–2090. Etelä-Suomen Sanomat olivat uutisessaan ihan oikeassa.

Toisena esimerkkinä huonosta IPCC-uutisoinnista Korhola mainitsi Nelosen uutisten (28.9.) toteamuksen, että ”Suomen lämpötila voi nousta jopa 6 astetta tällä vuosisadalla”. Hän huomautti, että tosiasiassa IPCC:n raportti ”ei sano Suomesta yhtään mitään”.

Niin, tässä taas mediakriittinen professorimme ei tunne asian taustoja eikä ymmärrä median toimintaa. Todellisuudessa Ilmatieteen laitoksella 27.9. järjestetyssä IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa kyllä puhuttiin myös Suomesta. Ilmatieteen laitos julkisti siellä omat laskelmansa Suomen lämpenemisestä, jotka puolestaan pohjautuivat IPCC:n uusiin lukuihin. Tokihan media voi tämän nostaa uutiskärjekseen.

Erikoista on myös, että taaskaan Korhola ei huomaa Nelosen uutisten sitaatissaan piilevää ilmeistä ilmastouhan vähättelyä, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin jutussani “Suomi lämpenee!“.

ak_-_ar5_mediassa_rajattu
Kuva 9.1. Korholan löytämistä kolmesta median virheestä kaksi uutista oli ihan oikein ja kolmas tutkijan lipsahdus. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Korholan kolmas esimerkki oli puolestaan puhdas inhimillinen lapsus, jossa prosenttien merkitys vähän lipsahti. Kyseinen huti sitä paitsi tapahtui jo itse tiedotustilaisuudessa puhuneelle tutkijalle, ei Korholan virheestä syyttämälle Helsingin Sanomille.

Joka tapauksessa, näiden esimerkkien perusteella Korhola sitten paukutti henkseleitään: ”Eli tässä nähtiin, että tässä tiedottaminen ei ehkä ollu ihan sen mukaista, mitä itse raportti kertoo”. Hmm.

10. Lämpenemisen pysähtyminen on tiedehuijaus!

Vihdoin, noin puolivälin paikkeilla, Korholan luento alkoi pikkuhiljaa painottua kaikenlaisen kommunikaatiokritiikin sijaan itse ilmastotieteeseen. Nyt hän otti käsittelyynsä sen paljon puhuttaneen havainnon, että viime vuosina maapallon alailmakehä ei ole juurikaan lämmennyt.

ak_-_hiatus_rajattu
Kuva 10.1. Korhola ja “hiatus”. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä Korhola tosin teroitti, miten polarisoituneen ilmastokeskustelun ääripäät ovat tähän lämpenemisen hidastumiseen suhtautuneet: ”Skeptikot näkee tämän niin, että ilmastonmuutos on pysähtynyt. Se on pysähtynyt kokonaan, ja ilmastonmuutos on ikään kuin lakannut olemasta. Se on peruutettu. Alarmistit, aktivistit taas näkee, että ei, ei ole mitään tapahtunut. Lämpötila jatkaa nousuaan ihan yhtä lailla kuin ennenkin. Kaikki on silmänlumetta ja skeptikoiden suuren öljyrahan aikaansaamaa, pelkkää manipulaatiota.”

Anteeksi kuinka? Se on kylläkin totta, että monet skeptikot katsovat ilmastonmuutoksen ilmiselvästi pysähtyneen, mutta kuka – edes yksi – alarmisti tai aktivisti on väittänyt, että lämpötilakäyrissä näkyvä tasaantuminen olisi huiputusta?

Tällainen ilmastoalarmisten ja -aktivistien perustelematon leimaaminen on älyvapaata puuhaa professorilta, joka samassa luennossaan moneen otteeseen hurskasteli, että pitäisi lopettaa ilmastokeskustelun toimijoiden leimaaminen ja demonisaatio. Olisi mukava, jos keskustelussa voitaisiin edes pysyä faktapohjalla.

Eiköhän ilmastouhan vakavasti ottavien tahojen ajattelu lähde ihan siitä, että alailmakehän lämpenemisen hidastuminen on fakta. Se on kuitenkin vain yksi lämpenemisen mittareista ja ilmiölle on tukku järkisyitä. Ei tämä yksi havainto koko ilmatiedettä romuta. Todennäköistä onkin – ihan kiihkottomasti sanottuna – että pian lämpeneminen taas voimistuu [kuten sittemmin on käynytkin; vuosi 2014 oli ennätyslämmin ja vuosi 2015 etenee sitäkin lämpimämpänä].

Sitä paitsi, tähän mennessä kyseinen vähäisen lämpenemisen jakso on kestänyt vasta 15 vuotta, eikä ole vielä lähelläkään meteorologiassa merkitsevänä pidettyä ajanjaksoa. Itse asiassa, tämän Korhola myönsi itsekin: ”No, onko tämä nyt sitten tarpeeksi pitkä aika tehdä mitään havaintoja? No, ei tietenkään ole, mutta se on silti mielenkiintoinen asia.”

On. Mielenkiintoinen on. Minustakin. Mutta Korholasta jopa niin mielenkiintoinen, että vaikka ajanjaksosta ei vielä voi tehdä mitään havaintoja, seuraavaksi hän juuri nimenomaisesti alkoi laittaa ilmastotiedettä uusiksi kyseisen ajanjakson pohjalta.

11. Täydellisesti toimivat mallit ovat pielessä!

Tässä kohdassa Korhola räväytti valkokankaalle ilmastomallintaja John Fyfen johtaman tutkijaryhmän tuoreen tutkimuksen, jonka mukaan ilmastomallit selvästi liioittelevat viimeisten 15–20 vuoden aikaista lämpenemistä (kuva 11.1). Professori julisti: “Eli jotainhan meillä silloin täytyy olla aukkoja meidän tuntemuksessa”.

Täytyy? No, ei tietenkään täydy – totesit sen jo itsekin! Ajanjakso on vielä merkityksetön!

ak_-_fyfe_rajattu
Kuva 11.1. Kuvioissa vinoraidoitetut lyhyen aikavälin lämpötilahavainnot eivät kunnolla osu malliennusteiden haarukkaan, vaan jäävät ali. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

 

Mutta, niin tai näin, tekemänsä oivalluksen perusteella Korhola sitten ilmoitti, että kyseinen ”aukko voi olla ilmastoherkkyys” eli käytännössä se, kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää. Hänestä hiilidioksidin vaikutus on pikemminkin ”haarukan alarajalla kuin ylärajalla”.

Toisin sanoen, tekemänsä merkityksettömään pohja-aineistoon perustuvan oivalluksen takia Korhola on valmis laittamaan uusiksi ilmastotieteen keskeisen suureen. Näin helposti hän heittäisi romukoppaan valtaosan kaikesta siitä tiedosta, mitä hiilidioksidista kasvihuonekaasuna on saatu vaikkapa laboratoriomittauksin ja paleoklimatologisin havainnoin.

Lisäksi – arvaatteko jo? – Korhola liioitteli pahanpäiväisesti Fyfen ryhmän tutkimuksen merkitystä ilmastotuntemuksen aukon paljastajana. Tosiasiassa heidän kriittisesti analysoimansa ilmastomallit ovat nimittäin pitkän aikavälin malleja. Ne laskevat maapallon ilmastonmuutoksia useiden kymmenien vuosien ja aina parin sadan vuoden päähän. Se mitä ilmastossa tapahtuu parinkymmenen vuoden jaksoissa on niille pitkälti pelkkää taustakohinaa.

Fyfen ryhmän tutkimuksesta olisi kyllä löytynyt kuva myös siitä, miten ilmastomallit suoriutuivat tämän varsinaisen pitkän aikavälin laskentansa hoitamisesta. Se kertoo, että aikajaksolla 1900–2012 mallit onnistuivat tehtävässään täydellisesti (kuva 11.2, suorat viivat).

fyfe_et_al_2013
Kuva 11.2. Musta vinoraitainen alue kertoo mallien laskeman pitkän aikavälin (1900-2012) lämpenemistrendin ja punainen suora viiva toteutuneen trendin. Taustalla aaltoilevat käyrät näyttävät lyhytaikaisempaa vaihtelua. Lähde: Fyfe et al., Nature Climate Change, 2013.

Samassa kuvassa toki näkyy myös se, kuinka viime aikoina ennuste hieman eriää mittaushavainnoista, mutta kuten todettua, tämä on sinänsä epärelevanttia (kuva 11.2, aaltoilevat käyrät).

Toki aina entistä paremmat ja täsmällisemmät mallit olisivat kivoja, mutta kyllä nämä nykyisetkin varsinaisen hommansa hoitavat.

Sitä paitsi, Korholan idolin, Paul Krugmanin, opastus yksinkertaistamisesta liittyi nimenomaan mallintamiseen. Krugmanin erityisalaa ovat mahdollisimman simppelit taloudelliset mallit, joiden teosta hän nobel-puheessaan [!] ohjeisti: ”Pyri aina ilmaisemaan ajatuksesi mahdollisimman yksinkertaisen mallin avulla. Pelkistäminen kohti tätä minimalistista mallia pakottaa sinut sen asian ytimeen, mitä yrität sanoa.”

”Erityisesti”, Krugman jatkoi: ”minulta ei löydy minkäänlaista sympatiaa niille ihmisille, jotka kritisoivat mallintajien epärealistisia yksinkertaistuksia”.

Auts. Mutta, so not. Uutta matoa koukkuun!

12. Marinaa meristä

Kuten todettua, alailmakehän lämpenemisen hidastumiselle on olemassa useita järkeen käypiä selityksiä, joista yksi tutkijapiireissä suosituimmista on, että juuri nyt ilmastojärjestelmässä korostuu lämmön imeytyminen yhä syvemmälle meriin.

Tämän Korhola kuitenkin kuittasi olevan ”ehkä kaikkein heikoiten dokumentoitu asia, loppujen lopuksi. … Siitä on tosi vähän empiirisiä havaintoja. Usein vaan sanotaan, kuitataan tämä sillä, että se on merissä se lämpö nyt.”

merten_lamposisalto_ipcc_ar5
Kuva 12.1. Maapallon ilmastojärjestelmän osien lämpösisältö vuodesta 1970 alkaen. Vaaleansinisellä merten pintakerrosten ja tummansinisellä syvänmeren osuus. Lähde: IPCC, AR5, 2013.

Niinkö? Kannattaa kenties kurkata IPCC AR5:n selvitys maapallon ilmastojärjestelmän osien lämpösisällön kehityksestä sitten vuoden 1970 (kuva 12.1). Kuvassa näkyy hyvin, miten paljon merten lämpösisältö on viime aikoina kasvanut. Lisäksi pistekatkoviivalla eroteltuna näkyy mittauksiin liittyvä, jatkuvasti vähentynyt epävarmuus.

Ja jos ”empiria” nyt on se avainsana, Korholan propagoiman ilmastoherkkyyden heikkouden puolesta relevanttia mittausdataa ei ainakaan löydy.

13. Paleoklimatologiakin on pelkkää suurta epävarmuutta!

Esitellessään illan puhujan tilaisuuden puheenjohtaja Laura Kolbe totesi Korholan omimmaksi erikoisalaksi ”pitkän aikavälin ympäristömuutokset”. Olisi siis odotettavissa, että ainakin tästä aiheesta luento tarjoaisi kuulijoilleen jotain vähän syvällisempää ymmärrystä.

Mutta ei. Päinvastoin. Tästäkin aihepiiristä Korhola halusi epävarmuuksia korostavan sirkulaarisen viestintäoppinsa mukaisesti välittää vain sellaisen viestin, että emme oikeastaan tiedä menneistä(kään) muutoksista vielä yhtään mitään.

Hän otti esimerkikseen ison tukun erilaisia menneitä keskipitkän aikavälin muutoksia ja opasti yleisöään näin: ”Puhutaan ilmastojärjestelmän sisäisestä vaihtelusta, ja esimerkiksi ilmastomalleissa on todella vaikea ottaa tätä huomioon, koska me ei tiedetä sen säännöllisyyttä, jaksollisuutta, eikä tiedetä mikä sitä ohjaa ja ajaa. Kumpi on kana ja kumpi muna. Vaikuttaako ilmastonmuutos näihin järjestelmän sisäisiin fluktuaatioihin vai toisinpäin.”

Korholan valitsema viesti on valtava sääli, sillä tokihan monista menneistä vaihteluista tiedetään paljonkin. Tiedetään tapauksia, joissa globaalin mittakaavan muutos on aiheuttanut nopeampia ja paikallisempia ilmastoreaktioita, ja tiedetään tapauksia, joissa paikallinen nopea muutos on johtanut globaalin skaalan heijastusvaikutuksiin. Välillä ensin tulee muna, välillä kana. On surullista, että nyt professoritasolta yleisölle tarjoiltiin ennemmin sekasortoa kuin, että olisi avattu maapallollamme vaikuttavia, äärettömän kiehtovia mekanismeja.

14. Suuri loppuhuipennus

Luennon noin 54. minuutin paikkeilla alkoi loppuhuipennus. Jos olette jaksaneet tähän asti, niin pitäkäähän hatuistanne – ja logiikan rippeistänne – kiinni.

Ensin Korhola omien ilmastoherkkyyspohdintojensa innoittamana totesi ilmastokysymyksestä näin: ”Me tarvitaan vielä hirveästi paljon lisää tietoa. Kaikki ei ole ollenkaan vielä niin selvää kuin kuulutetaan”.

Sitten, tasan yhtä minuuttia ja 40 sekuntia myöhemmin, hän oli tätä mieltä: ”Meillä on täysin riittävä tieto ollut itse asiassa jo ensimmäisestä IPCC-raportista lähtien, että ihminen muuttaa ilmastoa. … Siis tietoa on ihan tarpeeksi, että me voidaan toimia.”

Siis on vai ei? You tell me.

Niin tai näin, lopuksi Korholan antoi ohjeensa sen suhteen, miten ilmastotutkimus ja -tutkijat asettuisivat keskustelussa oikeille paikoilleen ja kommunikaatio-ongelmat ratkeaisivat. Opastus kuului: ”Asiantuntijaelimien funktio, tarkoitus, ei ole kertoa yleisölle, että mitä pitäisi tehdä, vaan mitä voitaisiin tehdä”.

Hyvä, hyvä. Sovitaan näin. Mutta kyllä tässäkin on perustavanlaatuinen ristiriita sen kanssa, että aivan luentonsa aluksihan Korhola nimenomaan – aina turhautumispisteeseen asti – kantoi huolta siitä, että tutkijoiden ”viesti ei mene perille”, eivätkä ihmiset ”lähde mukaan ilmaston torjuntaan siinä määrin kuin esimerkiksi tutkijakunta haluaisi”.

Tällä tavoin hän luennossaan yhtä aikaa vaati, että ilmasto pitäisi pelastaa ja että tutkijoiden ei näin pitäisi sanoa.

Go figure. Näin sitä sivistettiin kansaa Studia Generaliassa.

15. Pisteet hölmöydestä

Omasta mielestäni kaikkein härskeintä tässä asiavirheiden, valikoitujen tietojen ja loogisten ristiriitaisuuksien kavalkadissa oli se, että samaan aikaan Korhola itse esiintyi kriittisen, avoimen, rehdin ja totuudellisen ilmastoviestinnän esitaistelijana.

Hän ilmaisi pelkäävänsä, että ilmastoviestintä ”ei tee täyttä oikeutta todellisuudelle”, ja vääristi sitä itse. Hän varoitti, että meillä ”ei ole varaa uhrata” ilmastotieteen uskottavuutta, ja uhrasi sen itse. Hän vaati parempaa ilmastoviestintää ja päätyi kenties alan akateemiseen pohjanoteeraukseen.

ak_-_miksi_pitaytya_liioittelusta_rajattu
Kuva 15.1. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Esityksensä alussa Korhola syytti alarmistista liioittelua siitä, että suuri yleisö pitää ilmastonmuutoksen uhkaa ylipäänsä liioiteltuna. Kaiken edellä todetun pohjalta minä puolestani väitän, että kyllä vähintään yhtä suuri – ellei suurempi merkitys – on mediassa hyvinkin näkyvästi toimivan Korholan puheenvuorojen kaltaisilla vähättelyillä.

Niissä esikuvansa nobelisti Krugmanin ohjeissa Korhola sentään onnistui, että hän kuunteli harhauskoisia ja uskalsi olla hölmö. Pisteet siitä. Mitään hedelmällistä menetelmällä ei tosin tällä kertaa syntynyt.

16. Ensimmäinen jälkinäytös – kysymys yleisöstä

Tarina ei kuitenkaan vielä pääty tähän. Seuraavana sessiossa oli vuorossa Hannele Cantellin luento, ja tämän jälkeen koitti yleisökysymysten aika. Viitoin ja sain esittääkseni viimeisen yleisökysymyksen.

Kysymykseni (video, aikakoodi 118.40) koski Korholan esittelemää Mike Hulmen vuonna 2007 tekemää selvitystä brittiläisestä ilmastojournalismista. Sen sanoma oli – yllättäen – että media liioittelee ilmastouhkaa.

Selvitystään varten Hulme oli kerännyt sanoja ja ilmauksia, joilla brittitoimittajat olivat kuvailleet IPCC:n edellisen arviointiraportin, AR4:n (2007), sisältöä. Tällaisia olivat: “ennenkokematon”, “epätavallinen”, “ensimmäistä kertaa ikinä”, “uskottua pahempi”, “tuho”, “katastrofaalinen”, “järkyttävä”, “kauhistuttava” ja “tuhoisa”. Liioitteluksi nämä puolestaan osoittautuivat siksi, että varsinaisessa IPCC:n raportissa ei kuitenkaan oltu käytetty yhtäkään näistä ilmauksista!

No, minä muistin heti, että IPCC:n AR4-raportissa todettiin esimerkiksi jo tällä vuosisadalla mahdollisesta 5 asteen lämpenemisestä näin: ”Ei ole todisteita, että viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana tapahtuneiden vastaavan suuruisten maailmanlaajuisten lämpenemisten joukosta löytyisi sellainen, joka olisi ollut nopeudessaan tulevan muutoksen vertainen.” Luinkin kohdan ääneen ja kysyin, eikö ole ihan hyvää journalismia, jos tämän luonnehdinnan tiivistää sanaan ‘ennenkokematon’, kuten lehdistössä oli tehty?”

Korholan vastaus kuului kokonaisuudessaan: ”Tämä oli Naturessa tehty tutkimus. Minä nyt siteerasin vain sitä. Jos sieltä nyt löytyy yksi kohta, niin ei se minun mielestäni sitä millään lailla kaada, minun perusväittämääni, eikä varmaan Hulmenkaan perusväittämää.”

Hän siis väisti kysymyksen. Oliko tiivistys hyvä vai ei?

Muutenkin, hän vain siteerasi. Ei ajatellut. Ihan itse.

Sitä paitsi, haloo, eihän nyt ylipäätään minkään tekstin relevantti kuvaileminen vaadi pitäytymistä juuri tämän alkuperäisessä sanavarastossa. Ei Korholakaan kertaakaan käyttänyt luennossaan ilmauksia “rakenteeltaan sekava”, “tyhmistävä” tai “fiasko”, mutta silti ne mielestäni kuvaavat esityksen sisältöä hyvin.

Sanan fiasko muuten poimin edelliseen eräältä luennon kuulleelta suomalaiselta ilmatieteen huipulta. Se oli hänen yhden sanan tiivistyksensä.

17. Toinen jälkinäytös – kommentteja panelisteilta

Kysymykseni yhteydessä sain lyhyesti muistutettua yleisöä siitä, että kannattaa toki jäädä seuraamaan myös erityinen jatkokeskustelu (video), jossa sitten kuultaisiin se lopullinen totuus. Korholan ja Cantellin lisäksi paneelissa esiintyisivät Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Leo Stranius, mediatoimisto Toisen luova johtaja Jani Halme ja Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo.

Oikeastaan Stranius ja Halme tulivat heti ensi kommenteissaan osoittaneeksi sen, miten populistinen disinformaatio voi vakuuttaa asioista hyvin perillä olemattoman kuin väärä raha. Heillä ei ollut kuultuihin luentoihin mitään huomautettavaa. ”Tosi hyviä esityksiä. Mielenkiintoisia pointteja”, totesi Stranius. Ja Halme komppasi: ”Hyviä esityksiä. Kiitos. Jatkoon. Kummatkin.”

Onneksi paikalle oli saatu myös Alestalo. Hänen kommenttinsa oli hillityn diplomaattinen: ”Ilmastonmuutos on joka tapauksessa erittäin vakavasti otettava asia, ja minulle syntyi vähän sellainen vaikutelma tänään, että siitä keskusteltiin aika kepeästi ja ehkä vähän harhauttavastikin”.

Samaa mieltä. ”Ehkä vähän.”

– PT

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 11.11.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Varsinainen kalabaliikki tämän artikkelini ympärillä käynnistyi, 12.11.2013 kun YLE Asian päällikkö Ilkka Lehtinen yllättäen poisti sen YLEn sivuilta – vaikka oli kyllä sinänsä etukäteen hyväksynyt itse tekstin. Jälkikäteen jutun katsottiin kuitenkin vaarantaneen YLEn ja Helsingin yliopiston yhteistyösuhteen. Kirjoitinkin tarinalle pian jatko-osan, joka ei enää ilmestynyt YLEn vaan ainoastaan omilla sivuillani.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s