Paluu sammuvan meren rannalle

SAN FRANCISCO. AGUn syyskokous on takana. Päivät kuluivat vauhdilla: kello 7.00 herätys ja kävely kokouspaikalle, noin 7.30 pressihuoneessa sähköpostit ja kevyttä aamupalaa, 8.00 alkaen jatkuvaa juoksemista luentohuoneesta toiseen, haastattelujen sopimista ja tekemistä, peruuntuneiden haastattelujen paikkausyrityksiä, vessaan jos ehtii, lounas jos muistaa, ja noin 18.00 maissa syvä hengähdys, tavarat kasaan ja illalliselle. Ulkona onkin taas jo säkkipimeää. Ja ruoan jälkeen hotellille, sähköposteja, blogin kirjoitusta. Nukkumaan.

Kuluneen viikon aikana en nähnyt Friscosta kuin aivan hotellin lähikorttelit – ja liudan samanlaisia vetoisiksi ilmastoituja äänivaimennettuja luentosaleja. Puheenvuoroissa ja powerpointeissa sinkoili sakeanaan lyhenteitä kuten LGM, AMOC, YD, ORL, GIS, WAIS, PETM, OA, MWP, ITCZ ja GHWP, joita tuntematta luentojen seuraaminen olisi ollut toivotonta. Mutta silloin putosi usein kyydistä tämäkin luonnontieteitä lukematon tiedetoimittaja, kun puheenaiheena olivat eliölajit – niistä tietysti käytettin pääosin vain latinankielisiä nimiä.

Hauskaa oli tosin huomata, että muu toimittajakunta viihtyi lähinnä lehdistötilaisuuksissa. Minä en käynyt yhdessäkään. Laadin omat päiväohjelmani ja ahmin itse tiedettä.

Täyslaidallinen paleoklimatologiaa

Minun erikoishuomioni kokouksessa suuntautui nyt paleoklimatologiaan eli maapallon menneiden ilmastojen tutkimukseen. Tekeillä on nimittäin tästä aiheesta kuusiosainen radiosarja YLElle kevääksi, ja koska paleoklimatologiaa ei Suomessa juuri harjoiteta, tuntui hyvältä idealta hakea haastatteluja AGUsta.

Alkuun homma ei vaan tuntunut oikein toimivan, sillä haastattelujen sopiminen käsittämättömän ohjelmapaljouden keskelle vaikutti epätoivoiselta. Itse olisi pitänyt olla kolmessa paikassa yhtä aikaa eikä tutkijoiden tilanne ollut yhtään helpompi. Kahden ensimmäisen päivän jälkeen alkoikin iskeä paniikki, sillä olin saanut tehtyä vasta kaksi haastattelua. Sitten kehitin strategioitani ja pistin hösseliksi. Nyt kokouksen päätyttyä nauhalla (tai siis muistikortilla) on mukavat 15 haastattelua – eikä suinkaan mitään B-sarjalaisia.

Pyydykseeni tarttuivat: Dorian Abbott (University of Chicago), Richard Alley (Penn State University), David Archer (University of Chicago), Wallace Broecker (Columbia University), Ken Caldeira (Stanford University), Brian Fagan (arkeologi, tietokirjailija), Richard Feely (NOAA), Ian Goodwin (Macquarie University, Australia), David Greenwood (Brandon University, Kanada), Ian Joughin (University of Washington), Jennifer Kay (NCAR), Kenneth Miller (Rutgers University), James Zachos (University of California, Santa Cruz), Kevin Zahnle (NASA) ja Richard Zeebe (University of Hawaii).

Luvassa keväällä on siis paleoklimatologian ihmeitä tuutin täydeltä. Tutuiksi tulevat maapallon kaikki hurjimmat ja merkittävimmät ilmastolliset muutokset aina evoluution äkkiräjähdystä edeltäneestä lumipallovaiheesta keskiajan ilmastoheilahteluihin ja pikkujääkauteen.

Sammuvan meren rannalla – revisited

Tänään lauantaina minulla oli sentään mahdollisuus nähdä vähän muutakin San Franciscoa. Alkuun mahdollisuus ei tosin hirveästi innostanut, sillä pari päivää jatkuneiden sateiden lisäksi tänne oli juuri tälle päivälle ennustettu vuosikymmenen myrskyä. Lähdin kuitenkin liikkeelle, ja lopulta sateet jäivätkin varsin kevyiksi – suurimmat myrskyt menivätkin kauempaa etelästä. Lisäksi juuri samalla, kun sain ensi kerran kunnolla Golden Gate -sillan näköpiiriini, sadepilvet alkoivat hajota ja aurinkokin varovasti pilkahteli pilviverhon takaa.

(KUVA: Pasi Toiviainen 18.12.2010 / itselaukaisija.)

Kävin sanomassa Tyynelle valtamerelle käsipäivää. Ihan uimalämpöistä. Mieleen tuli, että edellisen ja ainoan kerran olen ollut Tyynen valtameren rannalla keväällä 2003, kun haastattelin ilmastotutkimuksen vanhaa herraa, Charles Keelingiä, ”Venus-teoria” -dokumenttiani varten San Diegossa. Nyt Keelingiä ei enää ole, tutkimustieto ilmastonmuutoksesta on lisääntynyt valtavasti, mutta ongelma on 7 vuotta pahempi. Kirjaani kirjoitin Keelingin tapaamisesta otsikolla ”Sammuvan meren rannalla”, ja silloin istuin suruissani La Jollan ruosteenruskeiden rantakallioiden sylissä. Eilen taas haastattelemani Ken Caldeira, paitsi totesi sen (jonka jo tiedämmekin), että noin 40 vuoden päästä korallit eivät menesty enää missään, myös lisäsi, että joka viikko menetämme kaksi koralliriuttaa. Ei paljon naurata nytkään.

Lähtiessäni rannalta hymähdin, kun muistin kuinka tiedetoimittaja Markus Hotakainen oli kirjani arvostelussaan kauhistellut kaikkea siinä tapahtuvaa matkusteluani. Se on hupaisaa, sillä kirjaa kirjoittaessani nimenomaan arkailin käyttää matkakertomustyyliä, koska pelkäsin tekstistä näkyvän läpi, etten itse asiassa ollut tehnyt montakaan matkaa. Pilkoin niitä kirjassa vain sopivasti pieniin osiin. Ainakin kirjallisen illuusion luominen ilmeisesti onnistui.

Itse asiassa, olen sitä mieltä, että varsinkin lentomatkustamisen pitää käydä huomattavasti kalliimmaksi ja siten rajoitetummaksi. Mutta niihin, joiden kuuluu voida matkustaa, kuuluvat toimittajat. Omalta osaltani voin vaikka matkoistani luopua – siitä ei ole kyse. Kulttuurien ymmärtäminen on tulevaisuudessakin tärkeää, mutta sitten kun kaukomatkoilla käydään, niistä nimenomaan pitää laatia matkakertomksia, tietokirjoja, mitä vain. Kun kaikki eivät voi enää yhtä lailla matkustella, toiset tekevät sen heidän puolestaan – kuten ennen vanhaan.

No, nyt olen nähnyt, paitsi Kalifornian ruosteiset kukkulat, myös San Franciscon sumun.

Pasi Toiviainen

17 vastausta artikkeliin “Paluu sammuvan meren rannalle”

  1. Kovia nimiä näyttää pyydykseen tarttuneen, onneksi olkoon! Ohjelmaa odotellessa…

    Richard Alleyn kongressilausunnoista on viime viikkoina tullut nettiin mielenkiintoisia videoita:

    Rohrabacher and Alley: Bluster vs Brain
    http://climatecrocks.com/2010/12/02/rohrbacher-and-alley-bluster-vs-brain/

    More Climate Testimony: Richard Alley and Ben Santer
    http://climatecrocks.com/2010/12/06/more-climate-testimony-richard-alley-and-ben-santer/

    Merten happamoituminen vaikuttaa häkellyttävän suurelta uhalta, josta mediassa ei ainakaan mun käsityksen mukaan puhuta juuri lainkaan. Oiskohan mahdollista saada YLE:ä näyttämään jotain aiheeseen liittyvää, esim:

    The other CO2 problem
    http://www.coralcay.org/content/view/602/281/

    Acid Test: The Global Challenge of Ocean Acidification
    http://www.nrdc.org/oceans/acidification/aboutthefilm.asp

  2. Mikon idea Venusteorian uudelleenjulkaisusta on hyvä, kannatan.
    Siinä tämä ongelma kiteytyy kaikessa kauheudessaan.

    Kiitos Pasille myös hyvästä raportoinnista, todella harva tiedettä ”lyhenteineen” ymmärtää yhtä hyvin kuin sinä. Itse en tunnista kuin pari lyhennettä, ja siitäkin on vielä pitkä matka niiden ymmärtämiseen.
    Asiantunteva tiedetoimittaja on äärimmäisen arvokas, varsinkin kun aihe on elintärkeä. Työsi siellä Kaliforniassa ansaitsee täydet pisteet!

    Odotan suurella mielenkiinnolla paleoklimatologian juttujasi. Oma käsitykseni nyt on ettei ilmasto ole (ennenkään) muuttunut tasaisesti, kuten mm. IPCC:n ja meteorologien käyrät ja ilmastomallit nyt ennustavat, vaan ilmastohyppyjen kautta. Jotenkin tuntuu täällä ennätyskinosten keskellä ennätyskuumaa kesää muistellessa että elämme nyt voimakasta ja nopeaa ilmastohyppy-kautta, viime vuosisadan ilmasto on jo tilastoineen historiaa eikä kehitys jatku ainakaan niin tasaisesti (eikä aina edes samaan suuntaan) kuin nyt yleisesti luullaan ja ennustetaan.

  3. Jari Kolehmainen toivoi ”Venus teoria” -dokumenttini netistä löytyneen linkin suhteen, että ”Toivottavasti se on Pasin itsensä laittama virallinen versio eikä mikään laiton lataus nettiin.” Käsittääkseni kaikki kyseisestä leffasta löytyvät nettiin laitetut versiot ovat laittomia. Ulkomailla ohjelman oikeudet omistaa san franciscolainen Videoproject ja Suomessa MRP.

  4. ”Paleoklimatologiaa ei Suomessa juuri harjoiteta.” Paitsi että harjoitetaan – viime vuonna Suomessa pidettiin jopa dendrokronologian maailmankonferenssi. Kannattaa tutustua: http://lustiag.pp.fi/wd2010report.htm

    Myös järvisedimenttien tutkimus on Suomessa ihan kansainvälistä tasoa. Jopa Michael Mann ja kumppanit ovat käyttäneet mm. Mia Tiljanderin tutkimuksia omissa lämpötilarekonstruktioissaan. Tosin väärin päin.

  5. Matti Virtaselle: Niin, paleoklimatologiasarjani tosin käsittelee maapallon ilmaston menneisyyttä satoja miljoonia vuosia taakse päin. Siinä ei yksin puulustojen avulla kovin pitkälle päästä. Enkä toki väittänyt, ettei Suomessa olisi alan tutkimusta lainkaan, mutta kovin vähäistä se on siihen verrattuna, mitä kaikkea vaikkapa AGU:n kokouksessa puhuttiin. Kannattaa vilkaista:
    http://www.agu.org/meetings/fm10/program/index.php

    Mutta tarkoituksesi oilikin kai vain änkyröidä – kuten aina ennenkin.

    Oletan siis, että yllä kommentoiva Matti Virtanen on TV1:n MOT-ohjelman tuottaja-toimittaja eli ilmastoskeptinen kollegani YLEstä. Ne, jotka seurasivat YLE-blogiani ”Kuumat paikat”, tietävät tapauksen.

  6. Jäi mainitsematta: Toki radiosarjaani tulee myös suomalaisia haastateltavia. Mutta pelkästään Suomesta löytyvän asiantuntemuksen varaan sarjaa en olisi voinut rakentaa.

  7. Matti Virtaselle: Niin, tästähän olemme inttäneet ennenkin – ja perusteellisesti (Kuumat paikat -blogissani). Oletan, että tarkoitat nimittelyllä tuota ”ilmastoskeptikko”-leimaa. Olet muistaakseni aiemmissa kommenteissasi ilmoittanut, ettet koe ilmastoskeptikon määreen sopivan itseesi. Kaikki kirjoituksesi, käännöstyösi (”Ilmastoskeptikon käsikirja”) ja tv-ohjelmasi aiheesta kuitenkin kertovat muuta. Yksiselitteisesti.

  8. ”[Ilmasto-] skeptikko on arvonimi” – johan vitsin murjaisit, Virtanen. Näin eri tavoin voi maailman nähdä. Sitä paitsi kyseisessä kommentissani ei ole sanaa ”änkyrä” vaan ”änkyröidä”, minkä suomentaisin: panna vastaan ihan vastaan panemisen takia eli ilman kunnon perusteita.

    Entä mitä linkkaamastasi tutkimuksesta. Auringon tiedetään toki omalta (pieneltä) osaltaan vaikuttaneen – ja vaikuttavan – maapallon ilmaston vaihteluihin. Tämän vaikutuksen täsmentäminen on tietysti tarpeen, mutta ei se ilmastotieteen käsityksiä muuta. On se kyllä jännä juttu, että vuosi takaperin aurinko mielestäsi viilensi maapalloa mutta nyt taas lämmittää. Ei näitä helppoheikkiänkyröintejä vaan jaksa.

    Sen sijaan mukava havaita ko. tutkimuksesta, että tutkijat puhuvat siinä oikeaoppisesti Medieval Climate Anomalysta (keskiajan ilmastovaihtelusta) eikä ennen yleisesti käytetystä Medieval Warm Periodista (keskiajan lämpöjaksosta). Keskiajalla kun oli nykytiedon mukaan kyllä lämmintä pohjoisessa, mutta viileää etelässä.

  9. No, toivottavasti haastattelet Samuli Helamaa. Ja kiitos täsmennyksestä – luulin, että änkyröintimoite sisälsi änkyrä-leiman. Yritän lukea seuraavalla kerralla tarkemmin.

  10. Keskiajalla oli ainakin kuivaa Euroopassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Kuivuus viittaa useimmiten myös kuumuuteen. Keskiajan ”climate anomalyn” heikko näkyminen joidenkin dendrokronologien tuloksissa saattaa johtua osittain kuivuuden vuosilustoja kaventavasta vaikutuksesta. Puulustoaineistot pitäisi aina pyrkiä keräämään alueilta joilla on kerrallaan vain yksi ilmastosignaali, tavallisimmin lämpötila tai sateisuus/kuivuus. Uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet, että olemme ehkä aliarvioineet Keskiajan lämpimyyttä.

    Juttu kuivuudesta (Geology, February 2009, V. 37.2):

    Multicentennial megadrought in northern Europe coincided
    with a global El Niño–Southern Oscillation drought
    pattern during the Medieval Climate Anomaly
    Samuli Helama1, Jouko Meriläinen2, Heikki Tuomenvirta3

    1Department of Geology, P.O. Box 64, 00014 University of Helsinki, 00014 Helsinki, Finland
    2SAIMA Unit of Savonlinna Department of Teacher Education, University of Joensuu, P.O. Box 86, 57101 Savonlinna, Finland
    3Finnish Meteorological Institute, P.O. Box 503, 00101 Helsinki, Finland

    ABSTRACT
    The El Niño–Southern Oscillation (ENSO) is a pacemaker of global climate, and the accurate prediction of future climate change requires an understanding of the ENSO variability. Recently, much-debated aspects of the ENSO have included its long-term past and future changes and its associations with the North Atlantic and European sectors, potentially in interaction with the North Atlantic Oscillation and the Atlantic Multidecadal Oscillation. Here we present the first European dendroclimatic precipitation reconstruction that extends through
    the alternating climate phases of the Medieval Climate Anomaly and the Little Ice Age. We show that northern Europe underwent a severe precipitation deficit during the Medieval Climate Anomaly, which was synchronous with droughts in various ENSO-sensitive regions
    worldwide, while the subsequent centuries during the Little Ice Age were markedly wetter. We attribute this drought primarily to an interaction between the ENSO and the North Atlantic Oscillation, and to a lesser (or negligible) degree to an interaction between the ENSO and the
    Atlantic Multidecadal Oscillation.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s