2. Ekoterroria vai pannulappuja?

Jos vain mahdollista, 90-luvun alkuvuosina maailman tilan syöksykierre kiihtyi edelleen. Kauhu-uutisia kantautui kaikkialta. Etelänaapurissamme koko Viron raportoitiin olevan ”ympäristökatastrofin partaalla”. Eri puolilla Viroa lapset menettivät selittämättömästi hiuksensa, minkä syyksi epäiltiin jonkinlaista kroonista myrkytystä. Venäjällä puolestaan kuivuvan Araljärven kemikaalien kyllästämässä ympäristössä joka kymmenes lapsi kuoli alle yksivuotiaana ja lähes kaikilla lapsilla oli vaikeita sairauksia. Paikoin Venäjän Karjalassa 6-vuotiaista lapsista melkein kaksi kolmesta sairasti fluorimyrkytystä, 12-vuotiaista se oli jo jokaisella ja 18-vuotiaista yhdeksällä kymmenestä myrkytys oli erittäin vakava.Volgajoen kalat eivät enää pystyneet lisääntymään, ja mutaatiot olivat yleisiä. Viidesosan maailman makeasta vedestä sisältävän Baikaljärven ainutlaatuisen ekosysteemin raportoitiin olevan vääjäämättömästi tuhoutumassa.
Indonesian Jakartassa merivesi pilasi pohjavesivarantoja, koska niitä tyhjennettiin kaksi kertaa niin nopeasti kuin ne uusiutuivat. Kiinassa kolmasosa joista oli saastunut, vuosittain noin 5 miljardia tonnia hedelmällistä pintamaata huuhtoutui eroosion myötä pois, autiomaat laajenivat 1 500 neliökilometriä vuodessa ja rikkipäästöt olivat muutamassa vuodessa kasvaneet 63 prosenttia. Kiinan metsien ennakoitiin saman kulutusvauhdin jatkuessa kuluvan loppuun alle vuosikymmenessä vuodessa, koska puuta käytettiin joka vuosi 100 miljoonaa kuutiota enemmän kuin luonto tuotti. Samoin Taiwanin kerrottiin olevan ”ekokatastrofin partaalla”. Sielläkin joka kolmas joki oli saastunut. Aasian talousihme Japani sen sijaan kulutti yksinään puolet myydystä trooppisesta puusta muun muassa syömäpuikkoina. Ylipäänsä Japanin ympäristöongelmana oli liika vauraus. Tokionlahden kaatopaikkasaarelle kuljetettiin päivittäin kuorma-autolasteittain muodista poistuneita myymättä jääneitä tavaroita.
Kanadan rannikolla turskanpyynti jouduttiin kalakantojen romahtamisen takia lopettamaan ensimmäistä kertaa neljäänsataan vuoteen. ”Epäilemme kalakannan korkean kuolleisuuden syyksi jotain suuren luokan ekologista muutosta”, muuan tutkija selitti. Välimerellä saastuminen jatkui suojelusopimuksista huolimatta. ”50 miljoonaa tonnia limaista vaahtoa Adrianmerellä, panssarisiimalevien punertavat massaesiintymät Aigeianmerellä sekä tuhansien delfiinien ruumiit ajautuneina hiekkarannoille Marokosta Kreikkaan”, kuvaili New Scientist Välimerta kesällä 1994. Tiedelehti arvioi meren tuhoon tuomituksi.
Itä-Saksassa maa oli ollut jaettu saastumisasteen mukaan kolmeen luokkaan, joilla kaikilla oli oma salassapidon vähimmäisaika viidestä viiteentoista vuoteen. Saksalaismedian mukaan salaisimpaan ja saastuneimpaan luokkaan kuului kaksi kolmasosaa DDR:stä. Etelä-Norjassa puolestaan happamat sateet olivat tappaneet kaikki kalat tuhansista vesistöistä, ja Pohjois-Norjasta paljastui lähes 800 neliökilometrin laajuinen täysin tuhoutunut tundra-alue. Englannissa sammakoiden laskettiin vähentyneen kolmen vuoden aikana kahdella kolmanneksella, ja Yhdysvalloissa Oregonissa lähes kaikki lännenkonnan munat olivat jo parina vuonna kuolleet varhaisissa kehitysvaiheissa. Ylipäänsä sammakkoeläimet tuntuivat olevan selittämättömissä vaikeuksissa ympäri maailmaa, jopa aivan neitseellisillä alueilla, kuten Amazonian sademetsissä. Ilmiön arveltiin liittyvän otsonikerroksen ohenemiseen.
Etelämpänä Meksikon metsät uhkasivat hävitä kokonaan vuoteen 2010 mennessä. Länsi-Afrikassa Sambesin alueen tiikkimetsät puolestaan hupenivat arvioiden mukaan miljoonalla kuutiolla vuodessa, ja metsäalueen pelättiin liittyvän viereiseen Kalaharin autiomaahan muutamassa vuosikymmenessä. Egyptin miljoonakaupunki Kairo valtasi alleen vuosittain 1 200 hehtaaria maatalousmaata.
Suomessa Saaristomeri oli alkanut rehevöityä ja Pirkanmaalla Längelmäveden, Roineen, Vesijärven ja Mallasveden puhtaiden järvien arveltiin pilaantuneen pysyvästi. Monien jokien, järvien ja merenlahtien vesi oli sinileväesiintymien takia pahasti maksamyrkyllistä. Tiesuolaus pilasi Salpausselän alla sijaitsevaa Suomen tärkeintä pohjavesivarastoa. Miljoonan ihmisen vesivarastossa suolaa oli paikoitellen 290 milligrammaa litrassa, vaikka vesi ei kelpaa edes kasvien kasteluun, jos suolapitoisuus on yli 20 milligrammaa litrassa. Itä-Uudenmaan rannikolla pohjaeliöstö oli huonossa kunnossa ja merenpohjasta paljastui laajoja saastuneita alueita. Joissakin lahdissa puhdasta vettä löytyi vasta 20 kilometrin päässä rantaviivasta. Yhdessä lapsuuteni monista maisemista, Järvenpäässä ja Tuusulassa, 85 prosenttia puista todettiin harsuuntuneiksi. Pohjois-Suomessa kotkia tapettiin säälimättä pesiinsä, ja petoviha rehotti metsästysseurojen erityisissä petoeläinten metsästyskilpailuissa.
Kaiken taustalla väestöräjähdys uhkasi lisätä ihmiskunnan pääluvun 5 miljardista 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Väestö lisääntyi 220 000 ihmisellä päivässä ja 80 miljoonalla ihmisellä vuodessa. Kenties jonkinlaisena vastauksena tähän siittiöiden määrä länsimaisten miesten spermassa oli siunauksellisesti vähentynyt puoleen 50 vuodessa, minkä syyksi epäiltiin ympäristömyrkkyjä. Maailman terveysjärjestö WHO päätyi jopa alentamaan normaalin siittiöiden määrän 60 miljoonasta siittiöstä 20 miljoonaan siittiöön spermamillilitraa kohden, jotta määritelmä vastaisi paremmin todellisuutta.

 

Edelliset otteet maailman tilan kehityksestä pohjautuvat päivittäisestä uutisvirrasta tekemiini hajanaisiin huomioihin. Minä otin uudet tiedot niin raskaasti, että aloin yhä useammin kokea maailmantuskani fyysisinä kipuina. Saatoin raitiovaunun ikkunasta kaupungin valovilinää tuijottaessani äkisti taittua penkillä kaksinkerroin vatsaani pidellen. Tämä paha olo tarttui myös arkkitehtiosaston oppilastöihini. Erään sinänsä onnistuneen tornitalosuunnitelmani koko planssin kokoisessa perspektiivikuvassa saastunut, ajelehtivien öljytynnyreiden täplittämä ja öljyn kirjoma meri oli noussut pihamaalle ja saartanut rakennukset. Jotkut valkoisiin lakanoihin verhoutuneet asukkaat palvoivat talojensa katoilla meren taakse painuvaa ja saastuneen ilman läpi nähtynä luonnottomasti punertavaa aurinkoa. Toiset, perheet lapsineen, olivat hirttäytyneet talon seinää vasten. Harjoitustöiden kritiikkitilaisuudessa asuntopohjiani kehuttiin. Mieleni näkymää ei kommentoinut kukaan. Yksi kurssitovereistani kysyi jälkeenpäin, oliko se pastellityö. Tämä oli yksi niistä lukemattomista hetkistä, jolloin minusta tuntui, että elin sittenkin eri planeetalla kuin muut. Oli aina yhtä raskasta tajuta, että useimmat eivät sittenkään huomanneet tai välittäneet, mitä maailmalle oli tapahtumassa.
Maailmanlopun perspektiivikuvaani (kuva 2.1) olin vielä liittänyt Kreikan kansallisrunoilijan Konstantinos Kavafiksen (Rae Dalvenin englanniksi kääntämät) runonsäkeet:

 

You will find no new lands,
you will find no other seas.
The city will follow you.

 

Eli vapaasti suomennettuna:

 

Et löydä uusia maita,
et löydä muita meriä.
Kaupunki on seuraava sinua.

 

Minulle, kaikesta maailman myllerryksestä huolimatta kaupunkisuunnitteluun hiljalleen syventyvälle arkkitehtioppilaalle, nämä säkeet olivat kuin kirous. Ne kummittelivat mielessäni koko arkkitehdin urani loppuun saakka.
Ahdistukseni ajamana etsin 90-luvun alkuvuosina jatkuvasti uudenlaisia, entistä tehokkaampia ja mielekkäämpiä vaikuttamiskanavia, mutta joitakin ohikiitäviä onnistumisia ja ilonpilkahduksia lukuun ottamatta törmäsin säännönmukaisesti pettymyksiin ja umpikujiin. Yksi ilmiselvistä kokeiluista oli ryhtyä aktiiviseksi mielipidepalstakirjoittelijaksi, ja kirjoitinkin, lähinnä Helsingin Sanomiin, muutaman mielestäni erinomaisen kommentin. Puutuin muun muassa juuri markkinoille tulleiden ja kovasti mainostettujen, autojen pakokaasupäästöjä puhdistavien katalysaattorien varjopuoliin ja erityisesti siihen, kuinka katalysaattoriautoille luotu ekologinen mielikuva vain lisäisi autoilun suosiota ja näin pahentaisi ilmastonmuutosta – katalysaattori kun ei pysty autojen hiilidioksidipäästöihin. Suureksi pettymyksekseni yhtään mielipidejutuistani ei julkaistu, vaikka joku muu saattoi kyllä saada läpi jutun otsikolla ”Autoilua ei voi tukahduttaa”. Niinpä niin, huokaisin, elämän voi.
Aika vaikutti selvästi vaativan radikaalia vihreää vallankumousta, jota hautoen aloin vihdoin tehdä tuttavuutta ympäristöpolitikointiin. Hankin pieniä lisäansioita piirtämällä kuvituksia Vihreän liiton äänenkannattajaan Vihreään Lankaan ja aloin myös käydä erinäisissä Helsingin vihreiden tilaisuuksissa. Mutta tämäkin tunnustelu päättyi pettymykseen. Vihreistäkään en löytänyt etsimääni, sillä pikkuhiljaa minulle selvisi, että sellaiset asiat, kuten vaikkapa biodynaaminen viljely, feminismi ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet, osoittautuivat kovin monille vihreille aktiiveille paljon suuria ympäristökysymyksiä läheisemmiksi. Toinen hupaisa piirre oli, että kuten huomioideni mukaan ympäristöaktiiveilla yleensäkin, kaikkien kalenterit olivat kyllä lupauksia herättävästi täynnään kokouksia ja demonstraatioita, mutta äärimmäisen harvoin niissä todella tapahtui mitään. Tärkeintä oli, että sovittiin seuraavat kokoukset.
Saatoin tietysti olla vielä liian kypsymätön ymmärtämään politiikan teon hienouksia tai kenties olin Linkolan vihreisiin kohdistaman kritiikin etukäteen pilaama, olihan hän edellä mainitussa kirjassaan Johdatus 1990-luvun ajatteluun piirtänyt vihreistä lohduttoman kuvan: ”Vihreät, tuo odotettu uusi kajastus, herättää minussa vilunväristyksiä. Kokouksissaan nuo nuoret makailevat pitkin lattioita, he eivät kestä edes istuvassa asennossa. Nämä jo vauvaiästä liikaa proteiinia saaneet, kaksimetrisiksi vanuneet vetelät pojat, ja heidän silmät ristissä pannulappuja nypläävät tyttönsä, olisiko heistä kapinaan? … Vihreässä liikkeessäkin enemmistö äheltää ja jaarittelee sellaisista kysymyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä elämän säilyttämisen kanssa, jaarittelee ja vätystelee kiireettömästi siten kuin meillä olisi varaa ja aikaa kuin mammuttien ajan Siperiassa.” Taisin itse lopulta käydä vihreiden riennoissa vain sen verran, että saatoin todeta Linkolan kritiikin oikeutetuksi. No, johtopäätökseni ansiosta kokouksissa sentään makoili yksi hintelä kaupunkilaishujoppi vähemmän.
Tiukan ilmastoaktivismin harrastamiselle tarjoutui sitten yllättävä mahdollisuus, kun kuulin joukon viheraktiiveja puuhaavan uutta, puhtaasti ilmastokysymykseen keskittyvää kansalaisjärjestöä. Kun uuden organisaation perustamista suunnittelevan kokouksen aika koitti, astelin Uuden ylioppilastalon isoon neuvottelusaliin toiveikkaana. Pitkän pöydän ääreen asettui toistakymmentä aktivistia, ja ensin hoidettiin tietysti esittelyt. Jokainen kertoi kuka oli, ja useimmat myös ilmaisivat olevansa kiinnostuneita ilmastonmuutoksesta ja tarkastelevansa sitä jostakin tietystä näkökulmasta, esimerkiksi yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta tai kuka mistäkin tieteellisestä vinkkelistä. Itse kerroin vain nimeni ja jotakin ylimalkaista taustastani. Se ei selvästikään riittänyt. Vieressäni istunut punatukkainen, fiksun oloinen nuori nainen kysyi heti, että mikäs minun tarkastelukulmani tähän asiaan oikein oli. En ollut uskoa kuulemaani. Jaa, että mikäkö? Sanoin ihan vain ihmisenä kokevani ilmastonmuutoksen suurena uhkana, jolle pitäisi nopeasti tehdä jotakin. Vastaukseni vaikutti tuottavan pettymyksen kysyjälle ja muillekin kokoustajille. Kenties tarkastelukulmani ei ollut riittävän älyllinen. Tämänkin palaverin merkittävin lopputulema oli, että sovittiin uudesta kokouksesta. Tuossa toisessa tapaamisessa, joka pidettiin ilmastojärjestön varsinaisen puuhamiehen, monessa mukana olleen aktivistin Risto Isomäen luona, meitä oli mukana enää kolme henkeä: Risto, muuan tyylikäs nuori mies, jonka nimen olen unohtanut, ja minä. Tunnelma oli alistunut, uusia kokouksia ei enää sovittu, ja se oli sen järjestön loppu. Risto tyytyi vain toteamaan, että kyllä jo olemassa olevat järjestöt varmaan pystyvät pitämään riittävästi esillä myös ilmastokysymystä.
Lisää pettymyksiä tarjoilivat ne ainoat konkreettiset toimet, joita ilmastonmuutos sai yhteiskunnassamme aikaan. Kesäisin, kun tuhohyönteisiä parveili enemmän kuin koskaan, tehtiin ennätys myös torjunta-aineiden käytössä. Talvisin, kun alijäähtyneet vesisateet ja ylipäänsä oikuttelevasti vuorotelleet vesikelit ja pakkaset kuorruttivat kävelytiet peilikirkkaalla jäällä, hiekoitussoraa levitettiin sellaista vauhtia, että sitä kului parissa viikossa yhtä paljon kuin aiemmin kokonaisena talvena ja soratehtailijoiden sepelimyllyt pyörivät täysillä kolmessa vuorossa. Pienkuluttajille säkeittäin myyty sepeli vieläpä kuivattiin kuumentamalla se sadan asteen lämpöiseksi. Teiden suolauskin kaksinkertaistettiin. Hiihtokeskuksille puolestaan rakennettiin isolla rahalla vettä ja energiaa valtavasti syöviä lumetusjärjestelmiä. Maailmalla rakennettiin sisälasketteluhalleja, ja Suomeen alettiin puuhata hiihtotunneleita. Hölmöläiset jatkoivat taas liian lyhyttä peittoaan yhdestä päästä leikkaamalla toisesta. Henkilökohtaiseksi suosikikseni tämän sortin uutisista nousi Helsingin Sanomien pääkirjoitus: ”Ongelmaan on vain yksi lääke: lisää tekojääratoja. Ennusteet kasvihuoneilmiöstä on otettava vakavasti.”

 

Tällaisella maaperällä 90-luvun alun Suomessa alkoi itää ajatus ekoterrorismista. Siemenet sille oli toki kylvetty jo aiemmin, mutta nyt siihen varautumisesta puhuttiin julkisuudessa ja siihen ryhtymisestä supistiin yhä enemmän pienissä, muutaman hengen piireissä. Suorasukaisimmin ekoterrorismiin oli kehottanut Pentti Linkola: ”Lievintä väkivaltaa ovat jyrkät, hyökkäävät puheet ja kirjoitukset, sen jälkeen mielenosoitukset, painostus ja uhkaukset. Kaikkien näiden tie näyttää yleisesti ottaen Suomessakin kuljetun loppuun. … Sodan oman yhteiskunnan sisällä, jonka rakenteet ja väestön tunnemme, minä hyväksyn varauksettomasti, silloin kun sitä käydään elämää säilyttävien ja tuhoavien yksilöiden välillä.” Neil Hardwick puolestaan käsitteli ekoterrorismia vuoden 1991 alussa esitetyssä televisiosarjassaan Pakanamaan kartta. Sarjan loppukohtauksessa Mari Rantasilan esittämä sekavassa tilassa oleva tv-ohjaaja torkahtaa odottaessaan suoran lähetyksen aloittamista kansainvälisestä huippukokouksesta, jossa hänen huomaamattaan käynnistyy panttivankitilanne. Hereille havahduttuaan ohjaaja tiedustelee kollegoiltaan: ”Koska tää alkaa?” Nämä olivat ohjelman viimeiset sanat. Nerokasta. Totisesti, koska tää alkaa? Kysymys pyöri minunkin mielessäni.
Olin maailmantuskissani luonnollisesti hedelmällistä kasvualustaa ekoterroriajatusten siemenille, mutta toisin kuin Linkola, joka piti omaisuuteen kohdistuvia tihutöitä ekologisena tuhlauksena ja piti mielekkäämpänä haitallisten ihmisten tuhoamista, minä olin kilttinä poikana lähtökohtaisesti taipuvaisempi omaisuuteen kohdistuvaan sabotaasiin. Samoin siinä missä joku toinen pohdiskeli enemmän tai vähemmän vakavissaan pommikampanjoita, jollaisista maailmalta kantautui huhuja, minä pyörittelin mielessäni hillitympiä vaihtoehtoja, kuten autojen pakoputkien valamista tukkoon iskemällä niihin betonimassalla täytettyjä jogurttipurkkeja. Niin pitkälle hankkeessa pääsin, että ehdin jo kerätä keittiökaappiin jokusen tarkoitukseen sopivan purkin, mutta niiden luovan ekologisen kierrätyskäytön sijaan ne päätyivät sittenkin kaatopaikalle. Minulla olisi ollut operaatiossa liikaa hävittävää, ennen kaikkea jo lukioikäisenä solmittu kihlaus, joka oli toistaiseksi kestänyt läpi koko metamorfoosini. Toinen merkittävä syy jalkojeni pysymiseen maassa saattoi olla se, että olin opintojeni ohessa päässyt töihin maan johtavaan ekologiseen suunnitteluun erikoistuneeseen Bruno Eratin arkkitehtitoimistoon. Niinpä rajuimmaksi sabotaasikseni jäi se, kun yhden Jalkaliiton masinoiman tempauksen yhteydessä liimasin erään väärin pysäköidyn Porschen tuulilasiin tarran, joka huomautti kuljettajaa tämän tekemästä erheestä. Koska en muun seurueen tavoin vaivautunut juoksemaan karkuun auton omistajan sännätessä kadulle, tapausta puitiin perusteellisesti kahdessa oikeusasteessa ilkivaltana – sekä lehdistössä kummana hupijuttuna aina pakinoitsijoiden palstoja myöten. Hovioikeuden päätöksellä minut jätettiin tuomitsematta, mutta sain vahingonkorvaukset ja asianajokulut maksettavikseni. Vastapuoli sai pysäköintivirhemaksun.
Tarraepisodi osoittautui minun kannaltani merkittävimmäksi siksi, että se lopetti kansalaisaktivismini siihen paikkaan. Sain nyt kaikkien muiden mieliharmien lisäksi pettyä siihen, kuinka yksin oikeuden ja julkisuuden eteen jouduin. Jalkaliiton kautta sain kyllä huippulakimiehen mutten minkäänlaista neuvontaa siinä, mitä sanoa ja kuinka tilanteessa olisi kannattanut toimia. Olin muutenkin jo lopen tympääntynyt rimpuiluun kaikenlaisia porschemiehiä vastaan ja yleiseen välinpitämättömyyteen. Aloin ymmärtää, miksi pannulappujen nypläys ja epämääräinen hihhulointi jossakin yhteiskunnan marginaalissa olivat oikeastaan ihan järkeenkäypä vaihtoehto.
En silti osannut jäädä lepäämään laakereilleni, vaan suuntasin tiukemmin kohti taiteita. Nähtyäni silloisessa Bio Illusionissa dokumenttielokuvan Koyaanisqatsi, joka kertoi häkellyttävin, pelkästään hidastetuin ja nopeutetuin kuvin koko länsimaisen kulutuskulttuurin nousun ja tuhon, innostuin valokuvauksesta ja tuolloin muodikkaiden multivisioiden eli audiovisuaalisten diaohjelmien teosta. Koyaanisqatsi tosin kertoi jo kaiken mitä kerrottavissa oli, mutta vastedes halusin itsekin tehdä omia vaatimattomia koyaanisqatsejani. Eikä mennyt kauan, kun olin saanut tehdä ensimmäisen multivisioni Marjo Toivasen tanssiesitykseen Mer tit set men killi ele ja toisen Teatterikorkeakoulun oppilasnäytelmään Vespa – eli miten sitä luontoa suojellaan? Erityisesti Vespan lopuksi esitetty Taudinkuva-multivisio tuntui toimivan, sillä ensi-illan jälkeen muuan nuori naiskatsoja oli löydetty sen ansiosta verhon takaa ikkunasyvennyksestä itkemästä – tällä kertaa se oli tarkoituskin ja kyyneleet olivat vain suotavia.
Vielä ennen vuoden 1991 loppua ehdin tehdä seuraavan ja viimeisen multivisioni Tiedekeskus Heurekan Tasapaino?-nimiseen ympäristönäyttelyyn, johon suunnittelin myös maailman tilaa viidellä eri muuttujalla ”reaaliajassa” seuraavan Maailmantilan mittarit -demon. Päiväkirjamerkintöihini pohjautunut Kahdeksan päivää -multivisio oli päähenkilön itsemurhaan päättyvä tilitys maailman tuhoutumisesta. Heurekan edustajan mukaan sen oli nähnyt Pentti Linkolakin, joka oli kuulemma kysellyt, että kukas tämmöinen Toiviainen on. Silloisen öljy-yhtiö Nesteen edustaja oli puolestaan varovaisesti tiedustellut, että koska diasarjassa oli peräti kolme kuvaa Nesteen öljynjalostamolta, voisiko niistä edes yhden jättää pois. Huvittavinta oli kuitenkin se, että muuan Yleisradion televisionäytelmien ohjaaja tuli erään esityksen jälkeen kysymään minulta, voisiko hän käyttää joitakin multivisiossa näkemiään kuvia tulevassa televisiosarjassaan. Tietämättä taustaani hän kertoi kirjoittavansa tarinaa arkkitehtiopiskelijasta, joka joutuu selvittelemään elämäänsä liimattuaan tarran erään bisnesmiehen merkkiauton tuulilasiin. En muista, käyttikö hän kuvia vai ei. Valmista ohjelmaa en koskaan nähnyt.
Multivisioita tehdessäni olin kantanut jatkuvasti huonoa omaatuntoa valokuvaamisen epäekologisuudesta ja etenkin sen aiheuttamasta kemikaalikuormituksesta, ja siksi etsin koko ajan tilalle jotain puhtaampaa, aidosti ympäristöystävällistä itseilmaisun tapaa. Eikä kestänyt kauan, kunnes löysin sen kuin johdatuksesta. Poikkesin hetken mielijohteesta erääseen antikvariaattiin Helsingin Erottajalla, ja silmäni iskeytyivät vanhan, tummanpuhuvan kirjan otsikkoon: Toteutumattomat kaupungit. Nimi totisesti puhutteli minua. Teos osoittautui Caj Westerbergin runokokoelmaksi, ja heti sen ensimmäinen runo iskeytyi minuun raudanlujasti:

 

kun tämä maa joka on, jossa sitä on, kaikkine
mahdollisuuksineen, ja kun sitten on tehnyt jonkin
määräävän valinnan ja sen valinnan mukana tulevat ajatukset,
teot ja ystävät, ja kun tällä valinnalla vieraannuttaa itsensä
niin paljosta mahdollisesta, koska on oikeassa, ja kaikki
ulkopuolelle jäävä ei lakkaa olemasta
on rakentanut talon ja talon seinät pysyvät pystyssä ja toukat
kuvioivat sen hirret ja kuvituksiin iskeytyy hetkeksi mieli
kuitenkaan talosta ei henno luopua, mutta paljon on
ulkopuolella
ja sitä ajattelee että näin on käynyt, ja olisi kuitenkin käynyt,
sitä suutelee vaimoaan, sytyttää savukkeen, ja minä
on iskeytynyt totuttuihin raudanlujasti ja ruostuu siinä, sitä
ajattelee, suree, ja on ajattelematta
jalkojensa levottomuutta
ja sitä että kokonainen kuolema hajoaa maailmaan
ulkona on joku vuodenaika
pihalla leikkii lapsi

 

Nämä rivit Westerberg oli kirjoittanut synnyinvuotenani 1967, ja hänen johdattelemanaan minä hurahdin runouteen. Runous tuntui yhtä aikaa puhuttelevalta, sopivasti yhteiskunnan marginaalissa operoivalta ja samalla täydellisen ekologiselta. Siinä ei tuhlattu edes sanoja. Aloin ahmia runokirjoja ja kehitellä muutaman vuoden ajalta kertyneitä päiväkirjamerkintöjäni runoudeksi. Kovin vakavissani en kuvitellut itsestäni oikeaa runoilijaa, mutta rustattuani jonkinlaisen kokoelmantapaisen lähetin sen kuitenkin toiveikkaana muutamille kustantajille. Sain kaikilta kohteliaan kiitos, mutta ei kiitos -vastauksen, mutta yhteen niistä oli, mukava kyllä, liitetty ulkopuolisen arvioitsijan kommentit. ”Jokin yksinkertainen oivallus jää mieleen: ’Aurinko on laskenut koko päivän.’ … Sympaattinen valikoima, mutta kirjoittajan rivit eivät vielä vangitse lukijan huomiota.” Vaikka lyyrikon urani ei päässyt alkua pidemmälle, oli silti hauskaa, kun saatoin jonkin ajan kuluttua ripustaa runojani näytteille Riihimäen Ekomessuille ja kävijät kirjoittivat niitä muistiin ja jopa valokuvasivat niitä. Ympäristöministeri Sirpa Pietikäinenkin kehui. Messuille minun oli tosin toimeksiannon mukaan ollut määrä toteuttaa näyttelyosasto ekologisesta rakentamisesta, mutta homma meni runoiluksi, koska olin tuohon mennessä saanut päähäni, että runous on ekologisinta arkkitehtuuria. Sittemmin tämä oivallukseni johti opintojeni liki täydelliseen tyrehtymiseen, kun opiskelun tai työnteon sijaan laahustin puistoissa ja kuppiloissa, luin ja raapustelin. Tämän enempää hihhulia minusta tuskin voisi tulla.
Runohuumassani en jaksanut edes kunnolla jännittää sitä, kuinka maapallon ympäristön kävisi, kun siitä oli määrä päättää vuonna 1992 Rio de Janeiron odotetussa Earth Summitissa eli suuressa kansainvälisessä ympäristön ja kehityksen huippukokouksessa. En innostunut, vaikka kyse oli sentään ympäristöpolitiikan suurimmasta koetinkivestä, joka onnistuessaan jättäisi otsonikatoon puuttuneen Montrealin sopimuksenkin varjoonsa, ja vaikka ympäristöpiireissä niin Suomessa kuin maailmalla oltiin lopputuloksen suhteen varovaisen toiveikkaita. Juuri sen verran tilannetta tarkkailin, että saatoin todeta kokouksen tuottaneen jälleen yhden pettymyksen. Ilmastonsuojelun edistämiseksi Riossa saatiin toki aikaan nimellinen ilmastosopimus, mutta käytännössä se ei sitonut ketään mihinkään. Se toi ilmi kansakuntien halun suojella ilmastoa, kunhan se tapahtuisi niiden talouden kasvua vaarantamatta. Ylipäänsä kokouksen myötä maailmanlaajuinen talouskasvu vaikutti nousseen ympäristönsuojelun suoranaiseksi edellytykseksi, olipa sitten puhe kehitys- tai teollisuusmaista. Hetkessä tämä tapa puhua talouskasvusta ympäristönsuojelun edellytyksenä pesiytyi vahvasti Suomeenkin. Kenties oikeampi vastaus piili tosiaan runoudessa – tai sitten niiden pannulappujen nypläyksessä. Työntäähän strutsikin hädissään päänsä hiekkaan.

 

Siirry seuraavaan lukuun: 3. Metsät pelastettu – Ekokatastrofi ohi …

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s