1. Ympäristöherätys

Olin varma, että kohta loikkaan laidan yli mereen. Vellova ahdistus oli noussut vatsanpohjasta sydänalaani, missä se kasvoi raskaaksi ja sietämättömästi kuristavaksi möykyksi. Toteutuessaan loikkani ei tosin olisi ollut kovin dramaattinen, vaan pikemminkin tragikoominen. Olin Tammisaaren edustan saaristossa tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa kanssa veneajelulla pienellä perämoottorilla varustetulla soutuveneellä. Hyppäämisen sijaan avasin kuitenkin suuni. Ehdotin, että josko moottorin voisi sammuttaa. Oli hieno ja tyyni ilta, meillä ei ollut kovin pitkä matka eikä kiire minnekään. Oli ihan turha polttaa bensaa, kun voitaisiin soutaakin. Muut hölmistyivät hetkeksi, mutta suostuivat pyyntööni. He istuivat kärsivällisesti hiljaa, kun minä soudin loppumatkan kangerrellen kaupunkilaisnuorelle tyypillistä siksakkia. Seuraavana päivänä kukaan ei lausunut tapahtuneesta sanaakaan. Perämoottori pärähti käymään niin kuin oli aina ennenkin tehnyt. Minä pidin suuni ja pysyin veneessä.
Olin kokenut ensimmäisen ekoahdistuskohtaukseni. Se oli aivan uusi tunne. Oli loppukesä 1988.
Ratkaiseva hetki ympäristöherätyksessäni oli oikeastaan tapahtunut jo joitakin viikkoja aikaisemmin, tarkasti ottaen kesäkuun 21. päivänä. Tuona iltana televisiosta tuli dokumenttielokuva, joka kertoi kasvihuoneilmiön voimistumisesta ja siitä johtuvasta maapallon lämpenemisestä. Olin alkanut kiinnostunut asiasta kuultuani siitä joitakin satunnaisia uutisia, joten ohjelma piti ehdottomasti nähdä. Vaikkei norjalaistuotantoinen kasvihuoneilmiön seurauksilla spekuloinut ohjelma lopulta kovin kummoinen ollutkaan, se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Ihmisen aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt uhkasivat selvästikin sekoittaa koko planeetan elämän. Sitä jäin tosin hieman harmittelemaan, että olisi tuon dokumentin voinut vakuuttavamminkin tehdä.
Kesän mittaan hälyttäviä uutisia kasvihuoneilmiöstä saatiin lisää. Vain kaksi päivää edellä mainitun televisiodokumentin esityksen jälkeen Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASAn ilmastotutkija James Hansen kertoi maansa senaatille, että maapallo on nyt lämpimämpi kuin koskaan säännöllisten lämpötilamittausten aikakaudella ja että kasvihuoneilmiö on jo alkanut muuttaa ilmastoa. Pari viikkoa tästä Helsingin Sanomien ympäristötoimittaja Antti Vahtera raportoi Torontossa pidetystä, kasvihuoneilmiötä pohtineesta kansainvälisestä maailman ilmakehä -konferenssista. Hän lainasi juttunsa aluksi konferenssissa laadittua julkilausumaa: ”Ihmiskunta on tahattomasti suorittamassa maailmanlaajuista koetta, jonka lopulliset seuraukset jäävät jälkeen vain ydinsodasta.”
Toronton kokouksessa ilmastotutkijat toivat julki ennusteen, jonka mukaan kasvihuonekaasujen pitoisuuden kaksinkertaistuminen ilmakehässä lämmittäisi maapalloa 1,5–4,5 astetta, mikä voisi tapahtua jo vuoteen 2050 mennessä. Vuoteen 2100 mennessä maapallon laskettiin kehityksen jatkuessa ennallaan lämpenevän 3–8 astetta. Vain joissakin vuosikymmenissä maapallon ilmastovyöhykkeet mullistuisivat, suurten mannerten keskiosat – eli maailman tärkeimmät viljantuotantoalueet Yhdysvalloissa sekä itäisessä Euroopassa – kuivuisivat ja sään ääri-ilmiöt lisääntyisivät ja voimistuisivat. Lisäksi mannerjäätiköt alkaisivat sulaa ja merenpinta nousta. Konferenssin loppujulkilausuma päätyikin vaatimaan, että teollisuusmaiden tulisi vähentää tärkeimmän kasvihuonekaasun eli fossiilisisten polttoaineiden poltossa vapautuvan hiilidioksidin päästöjään merkittävästi, viidenneksellä vuoteen 2005 ja puolella vuoteen 2015 mennessä. Lisäksi hiilidioksidia itseensä sitovien mutta hälyttävästi hupenevien sademetsien pelastamiseksi kaivattiin hätäsuunnitelmaa. Tiedotusvälineiden mukaan kokouksen osanottajat olivat ”järkyttyneitä mahdollisen ilmastokatastrofin mittasuhteista”.
Tuona kesänä katastrofin uhka tuntui myös pelottavan todelliselta, sillä samaan aikaan maapallon ilmastossa myllersi. Suomessa koettiin vuosisadan helteet, vuosisadan pahin tuhohyönteiskesä, ennätysmäinen salama- ja ukkoskesä ja järvivesien nousu vuosisadan ennätyskorkeuksiin. Ulkomailla puolestaan Sudania koettelivat vuosisadan rankkasateet ja Bangladeshia vuosisadan tulva, jonka seurauksena kaksi kolmasosaa maasta jäi veden alle ja 50 miljoonan ihmisen kodit tuhoutuivat. Helleaalto tappoi ihmisiä Intiassa, Kiinassa, Etelä-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Moskovassa helleaalto oli vuosisadan pahin, ja Yhdysvalloissa hirmumyrskyt olivat vuosisadan rajuimmat. Lisäksi Yhdysvaltojen viidestäkymmenestä osavaltiosta kolmeakymmentä piinasi koko kesän poikkeuksellinen kuivuus, jonka seurauksena viljasadot romahtivat, miljoonia villieläimiä kuoli janoon ja muun muassa Yellowstonen luonnonpuistossa roihusivat ennennäkemättömät metsäpalot. Kun vielä Texasissa massiivinen raesade romahdutti enteellisesti tavaratalon katon shoppailijoiden niskaan tappaen toistakymmentä henkeä, kuva alkoi olla täydellinen. Kaikki maailmanlopun merkit olivat ilmassa.
Kesällä 1988 moni tämän planeetan asukkaista varmasti heräsi ilmastonmuutoksen uhkaan, mutta siinä missä useimmat muut heränneet kenties vain raottivat hetkeksi silmäänsä ja käänsivät kylkeä, minä havahduin siihen niin täydellisesti, etten nukkunut kunnolla kuukausiin. Kenties minun kohtalokseni koitui se, että olin juuri alkukesästä päässyt asepalveluksesta. Selviytyäkseni armeijasta järjissäni olin lähes vuoden verran pitänyt aivojani ämpärissä, kuten sanotaan, mutta sen jälkeen olinkin erityisen altis vaikutuksille. Huomasin esimerkiksi, kuinka pitkän harmauden jälkeen kirkkaat värit kaupunkikuvassa häkellyttivät minua. Tuona kesänä, vaikken sitä heti itse tajunnut, kasvihuoneilmiöstä tuli minulle pakkomielle.
Vanha huoleton minäni sai kuitenkin vielä viimeisen mahdollisuuden. Kun alkusyksystä 1988 palasin toiselle vuodelle edenneiden arkkitehdin opintojeni pariin Teknilliseen korkeakouluun, kaikenlaiset maailmanlopun möröt katosivat ajatuksistani saman tien. Syksyn mittaan tekemäni harjoitustyöt olivat päinvastoin leikkisiä ja värikkäitä. Lystinpitoa jatkui kuitenkin vain sen syyslukukauden, kunnes yhtenä monista unettomista öistäni, joulun aatonaattona, vaivihkaa kasvanut ahdistukseni kävi sietämättömäksi. Niinpä tavanomaisen yöllisen jääkaapilla käynnin sijaan yllätin itseni kaivamasta pöytälaatikon kätköistä kynän ja vanhan, vähän käytetyn tilivihon. Alkoi prosessi, jonka myötä arvoni ja maailmankuvani määrittyivät uudelleen. Kun tuohon asti tulevaisuuteni oli näyttäytynyt ihanan pikkuporvarillisena itsestäänselvyytenä – kohtuumenestyksekäs arkkitehdin ura, vaimo, kaksi lasta, tiilitalo, kaksi autoa, koira ja kesämökki – oli uusi tulevaisuudenennusteeni nyt tyly: ”Luulen, että kasvihuoneilmiön voimistuessa ihmisten luoma väliaikainen maailma kääntyy päälaelleen ja luhistuu. Kuivuus, elintarvikepula, taudit, terrori, sodat. Raha on merkityksetön. Teknologia on turhaa. – Ihmiskunnan historiaa käsittelevän teossarjan loppuun voidaan liittää hakemisto ja lähdeluettelo. … Mitä minun pitäisi tehdä? Mennä vuorille? Muuttaa elämääni? En tunne voivani enkä osaavani tehdä mitään.”
Puolessa vuodessa ensimmäisestä heräämisestäni maailmantuskani oli kasvanut ehdottomaksi ja vaativaksi. Se pakotti minut vielä samaisen yön aikana kartoittamaan kaikki loppuelämäni vaihtoehdot totaalisesta välinpitämättömyydestä äärimmäiseen aktivismiin. Valikoimasta kaavailin itselleni parhaaksi vaihtoehdoksi eräänlaista kultaisen keskitien vaihtoehtoa, uraa ekologisen arkkitehtuurin puuhamiehenä. Tämän valinnan myötä toimeentulosta ja statuksesta ei tarvitsisi tinkiä moraalin takia. Erinomainen kompromissi siis.
Juuri tuona yönä syksyn mittaan kertyneet patoutumani purkautuivat kenties siksi, että aiemmin päivällä itse tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli ottanut kasvihuoneilmiön puheeksi eräässä radion joulunalusohjelmassa. Oli sinänsä mukava huomata, että ilmastonmuutoksen uhka oli noteerattu maamme korkeimmassa johdossakin, vaikkei asia ihmeemmin tuntunut huolettavan. Presidentti tyytyi tuumiskelevaan tapaansa lausumaan, että ”katsotaan nyt sitten, mitä tuleva vuosi tuo tullessansa”.

 

Toihan se. Vuosi 1988 osoittautui lopulta vuosisadan lämpimimmäksi koko maapallolla, ja myös vuosi 1989 alkoi huippulämpimänä: tammikuu kirjattiin vuosisadan lämpimimmäksi ainakin Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa. Kasvihuoneilmiön retoriikassa puhuttiin nimenomaan vuosisadan – ja näin 2000-luvun puolella sadan vuoden – ennätyksistä siksi, että säännöllisten säätilastojen keruu maailmalla alkoi yleisesti 1800-luvun loppupuolella. Toisin sanoen nuo lämpöennätykset voivat hyvin olla myös vuosituhannen tai pidemmänkin ajan ennätyksiä. Esimerkiksi Tukholman vuoden 1989 tammikuu tiedettiin varmuudella lämpimimmäksi reiluun kahteen vuosisataan, sillä siellä lämpömittareita on luettu säännöllisesti 1700-luvun lopulta asti. Helsingin pimeä ja vetinen tammikuu kirjattiin vuosisadan kolmanneksi lämpimimmäksi.
Samaan aikaan maailma, niin tutkijat kuin tiedotusvälineetkin, hamuili kunnon otetta kasvihuoneilmiöstä. Mitä se merkitsi? Voiko se ylipäänsä olla tottakaan? Ja minä seurasin tuota keskustelua maanisesti jättämättä ainuttakaan juttua lukematta tai televisio-ohjelmaa katsomatta. Kirjanpidossani vuoden ensimmäiseksi mediatapaukseksi nousi YLE TV1:n esittämä ohjelmakokonaisuus, joka alkoi ulkomaisella reportaasilla Bangladesh – Hukkuva maa. Siinä pohdittiin, johtaako maapallon lämpeneminen jäätiköiden sulamisen ja veden lämpölaajenemisen seurauksena meren pinnan nousuun, jolloin Bangladesh ja muut alavat rannikkovaltiot jäisivät veden peittoon. Reportaasin dramaattisesta aiheesta huolimatta mieleeni syöpyi paremmin sitä seurannut studiohaastattelu, jossa toimittaja Risto Makkonen tenttasi Ilmatieteen laitoksen pääjohtajaa Erkki Jatilaa. Keskustelussa tuotiin esiin, kuinka Suomessakin ilmasto hieman lämpenee, kuinka tänne saadaan Saksan nykyilmasto ja kuinka Suomen puusto muuttuu. Kauniiksi lopuksi toimittaja veti keskustelun yhteen todeten, että Suomi siis selviää kasvihuoneilmiöstä ”varsin hyvin”.
Mitä oli puolessa vuodessa tapahtunut sille maailmanlaajuiselle kokeelle, ”jonka lopulliset seuraukset jäävät jälkeen vain ydinsodasta”? Minua kismitti toimittaja Makkosen itsevarman tyynnyttelevä asenne, jonka mukaan Suomi selviäisi kaikesta huolimatta hyvin. Jos Bangladesh ja muut rannikkoalueet hukkuvat meren pinnan noustessa ja kenties 20 prosenttia maapallon väestöstä joutuu muuttamaan veden tieltä, niin kuinka ihmeessä kukaan voi kuvitella, ettei se vaikuttaisi Suomeenkin? Toisaalta YLEn studiokeskustelussa myös ilmatieteilijä Erkki Jatila vaikutti ottavan etäisyyttä James Hansenin lausumaan ja Toronton konferenssin julistukseen. Hän totesi, että ennen kuin voidaan varmasti sanoa nykyisen havaitun maapallon lämpenemisen johtuvan nimenomaan ihmisen toiminnasta, tarvitaan vielä kahdeksan vuotta tutkimusta. Hämmästelin, kuinka hän tiesi tarvittavan ajan juuri kahdeksaksi vuodeksi, mutta totesin mielessäni, että selvä, odotelkaa vain kahdeksan vuotta. Minulle sillä ei ollut merkitystä. Olin lapsenuskoisen varma lopputulemasta. Ihminen todettaisiin syypääksi. Pari päivää ohjelman jälkeen kirjoitin: ”Tunne, joka käskee minun alkaa toimia, on yhä vahvempi. Minun on pakko tehdä jotain. En voi vain katsoa vierestä ja pitää peukkuja. Uhka on niin totaalinen ja selvä, että se hallitsee elämääni. – En tahtoisi elää elämääni taistellen taistelua, joka on alun alkaen tuomittu hävittäväksi. – En voi myöskään olla taistelematta. En voisi koskaan katsoa tulevia lapsiani silmiin.
Oli kulunut vajaa kuukausi aktiivisen itsetutkiskeluni aloittamisesta, ja nyt oli ryhdyttävä sanoista tekoihin. Etäinen unelma ekoarkkitehtuurin kehittämisestä ei enää riittänyt. Mutta mitä yksi huolestunut 21-vuotias mattimeikäläisopiskelija voisi maailman parantamiseksi tehdä? Kuvaavaa elämänpiirilleni oli se, että ensimmäiseksi käännyin, tietysti, ihmeitä tekevän television puoleen – olihan se tarjonnut ratkaisevan sysäyksen minunkin ilmastoherätykselleni. Tuolloin televisiossa oli vastikään alkanut Suomen ensimmäinen varsinainen talk-show, Mainostelevision tuottama Hardwick. Pidin ohjelmasta ja päätin soittaa sen isännälle, käsikirjoittaja-ohjaaja Neil Hardwickille. Kun herra Hardwick muutaman päivän kuluttua ystävällisesti vastasi soittopyyntöihini, vuodatin tuskani hänen ylleen. Neil vastasi kysymällä, oliko minulla ehdottaa jotakuta hänen ohjelmaansa vieraaksi. Jouduin täysin hämilleni. En ollut tullut ajatelleeksi. Tajusin, etten osannut nimetä ketään, joka kantaisi huolta näistä asioista. Hardwick jatkoi, että hän oli kyllä aikeissa tehdä ympäristönsuojeluaiheisen ohjelman ja että studioon oli tulossa kalastaja Pentti Linkola. Vaikken tajunnut, mitä sanottavaa maapallon tulevaisuudesta jollakin kalastajalla voisi olla, jäin odottamaan ohjelmaa jännityksen vallassa. Ja mikä tärkeintä, missioni maailman pelastamiseksi oli alkanut.
Salaperäisen kalastajan tausta oli tietenkin selvitettävä. Suureksi yllätyksekseni paras ystäväni kertoi, että hänen kirjahyllystä löytyivät Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja sekä Linkolan ja Osmo Soininvaaran yhteinen Kirjeitä Linkolan ohjelmasta. Näiden kirjojen lukemisen myötä Suomen vihreän liikkeen esitaistelijasta ja aatteensa vuoksi erakoksi vetäytyneestä Linkolasta tuli guruni, ja kun Hardwickin Linkola-haastattelu tuli ulos, ahmin sitä täristen ja kämmenet hioten. Mielestäni ohjelma oli loistava, eikä vähiten siksi, että Linkola piti ihmiskuntaa ja pitkälti luontoakin tuhoon tuomittuina Hardwickin säestäessä: ”Mä pelkään, että sä olet oikeassa.”
Niin pelkäsin minäkin. Varsinkin kun kasvihuoneilmiö löi taas pöytään tukun uusia ennätyksiä. Vuoden 1989 helmikuu oli Helsingissä vuosisadan lämpimin, ja Pohjanmaalla joet tulvivat vuosisadan ennätyskorkeuksissa. Lontoossa ja Pariisissa tehtiin vuosisadan helmikuiset lämpöennätykset. Alaskaa sen sijaan koettelivat kolmeviikkoinen ennätyspakkanen ja vuosisadan pahin lumimyrsky. Siellä ihmisiä kuoli kylmyyteen, mikä sekin sopi maapallon lämpenemisen teoriaan. Tässä vaiheessa näet olennaista oli se, näin järkeilin, että planeetta oli joutumassa muutoksen kouriin. Totuttujen sääkuvioiden mennessä sekaisin paikoin esiintyisi äärimmäistä kylmyyttäkin, kunnes lämpeneminen alkaisi lopulta tuntua kaikkialla.
Alkuvuoteni kului syvenevän kauhun vallassa. Väsäsin kuumeisesti ympäristöaiheista lehtileikenäyttelyä, kahdeksasta reilun metrin korkuisesta taulusta – tai ammattikielellä planssista – koostuvaa lehtileikekollaasia. Tuumasin, että tämä voisi olla arkkitehtiopiskelijalle luonteva tapa yrittää vaikuttaa. Tyttöystäväni sen sijaan oli uudesta harrastuksestani ihmeissään, kun päivin laukkasin kirjastolla selaamassa vanhojen sanomalehtien mikrofilmitallenteita ja iltakaudet vain leikkasin ja liimasin artikkelikopioita enkä muusta piitannut.
Helsingin yliopiston aulatiloihin esille päätynyt teokseni käsitteli tietenkin pääasiassa kasvihuoneilmiötä, mutta muun muassa Linkolan tekstejä luettuani olin hiljalleen alkanut kantaa huolta ympäristön tilasta muutenkin. Näyttelyn vesistöaiheinen planssi esimerkiksi julisti, että silloisen Länsi-Saksan rannikolla rantoja oli peittänyt ”metrin paksuinen mädältä lemuava vaahtomatto” ja että rannikolta oli löydetty sairaita kaloja, joiden kasvaimien ja vaurioiden arveltiin johtuvan kemikaaleista. Samoin Välimerellä pohjoinen Adrianmeri oli jo käytännössä kuollut kemiaalien takia, ja raskaiden metallien, etenkin elohopean, kadmiumin ja sinkin, aiheuttama saastuminen oli lisääntynyt kautta Välimeren. Ranskassa poikkeuksellisen pitkät helleaallot olivat kasvattaneet Pariisin suositulle uimarannalle massiiviset kasat mätäneviä ja löyhkääviä leviä. Rantabaarit olivat kuulemma tyhjillään. Venetsiassa vesialueet täyttyivät valtavista levälautoista, joiden massa arvioitiin 50 kiloksi neliömetriä kohti. ”Limainen vihreys tukehdutti alleen kaiken elollisen. Kymmenettuhannet kalat mätänivät joukossa ja ilman täytti ellottava rikin haju.” Täällä pohjoisemmassa Itämeren todettiin puolestaan saastuneen koko Neuvostoliiton rannikkoalueella, ja Porin edustalla lähes 20 neliökilometriä merenpohjaa oli täysin kuollutta. Ruotsin länsirannalla Juutinrauman pohjaa peitti kilometrien matkalla kymmenmetrinen kipsikerros. ”Se on teollisuusjätettä, joka on tappanut pohjasta kaiken elämän.” Myös muualta maailmasta kuului samaa: ”Sairaalajätteet saastuttavat Yhdysvaltain itärannikkoa” ja ”Australian Sydneyn hiekkarannat ja rannikko ovat lainelautailijoiden mukaan niin saastuneita, että uiminen siellä on terveydelle vaarallista”. Länsi-Saksassa annettiin lähes kuukausittain hälytyksiä myrkyttyneestä juomavedestä, mutta silti tärkeimmät hallituspoliitikot ja kemianteollisuus pyrkivät estämään lain, joka kieltäisi tuholaismyrkkyjen jäämät juomavedessä.
Lisäksi lehtileikkeet kertoivat, kuinka joka vuosi maapallolta hävitettiin noin 11 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää, mikä vastaa puolta Suomen metsäpinta-alasta, ja kuinka kiihtyvän eroosion myötä maapallo menetti vuosittain 26 miljardia tonnia ruokamultaa, mikä on raskas menetys, koska yhden senttimetrin paksuisen multakerroksen uusiutuminen kestää noin sata vuotta. Lisäksi teollisuusmaissa happosateiden ja ilmansaasteiden takia ”31 miljoonaa hehtaaria eli yli viidennes koko metsäalasta on jo vaurioitunut”. Suomessa ”jo lähes neljännes havumetsistä on vahingoittunut”. Ruotsin rannikkovesillä Kattegatin ja Skagerrakin hylkeistä kolme neljäsosaa oli kuollut outoon virustautiin. ”Jäljet johtavat ihmisten myrkkyihin”, summattiin pääkirjoituksessa. Vastaavasti suomalaisista särjistä mitatut dioksiinipitoisuudet ylittivät parikymmenkertaisesti terveyssuositukset. Meksikon pääkaupungissa Méxicossa koulut avasivat ovensa kuukautta myöhemmin kuin tavallisesti, koska ”saastumisen pelätään uhkaavan lasten terveyttä”.
Näyttelyn kasvihuoneilmiö-osiosta löytyi varsinaisten uhkakuvajuttujen seasta myös tavanomaista omituisempiakin otsikoita, kuten ”Kuumuus häiritsee kaupantekoa” ja ”Helteiden epäillään lisäävän henkirikoksia – Oulun kesässä ennätysmäärä surmia”. Samoin esille pääsi Suomessa vahvasti päätään nostanut positiivinen ajattelu, jota edusti toimittaja Jyrki Maunulan ilmastonmuutosartikkeli. ”Visioita on hauska ennakoida”, se hehkutti. ”Satomäärät voivat nousta 25–30 prosenttia. … Ohraa ja kauraa viljellään Utsjoelle saakka, kevätvehnää yli Rovaniemen, ja maissi menestyy eteläisellä rannikolla. … Omenat ja päärynät kasvavat tulevaisuudessa suomalaisissa puutarhoissa nykyisen Tanskan tapaan, mutta pitkän kesäpäivän ja ennen kaikkea yöttömän yön ansiosta ne maistuvat tuontihedelmiä paremmilta.”
En tiedä, oliko lehtileiketeoksellani minkäänlaista vaikutusta, mutta ainakin suurena tarkoituksenani oli sen avulla paljastaa, kuinka salakavalasti ja hiljaisella hyväksynnällämme ympäristö oli tuhoutumassa. Kaikki näyttelyn artikkelit olivat reilun puolen vuoden ajalta Suomen luetuimmasta päivälehdestä Helsingin Sanomista. Esiin nostetut ympäristöjutut olivat usein vain yhden tai kahden palstan pikku-uutisia, kun taas hallitseva todellisuus oli jotain aivan muuta, mistä siitäkin kollaasiin päätyi muutama esimerkki: ”Ostovoima kasvaa yli odotusten”, ”Maailman pörsseissä ennätyksellistä nousua”, ”Autokannan ja liikenteen kasvu odotettua nopeampaa”, ”Suzuki. Miljoona autoa vuodessa. 2700 päivässä”, ”Kivihiilen kulutus maailmassa kasvaa yli 2,5 prosenttia vuodessa”, ”Matkailupäällikkö Mikko Nupponen vaatii – Lisää valoa Helsinkiin”. Ja yhä lisää haikailivat lehden pääkirjoitustoimittajatkin: ”Teollisuus käy täysillä. … Miten saada pikaisesti lisää tuotantoa eli koneita ja tehtaita?”
Yleinen asenneilmapiiri ympäristönsuojelua kohtaan tuntui 80-luvun lopulla itse asiassa avoimen vihamieliseltä. Tuolloin vietettiin täysin rinnoin niitä ensimmäisiä ja alkuperäisiä koko kansan kulutusjuhlia, joiden huumassa kaikenlaisia viherpiipertäjiä pidettiin realismin puutteesta kärsivinä haihattelijoina eikä viherpellen helposti tarttuvaa leimaa halunnut otsaansa kovinkaan moni. Minäkin ripustin lehtileiketeokseni ensin esille Helsingin yliopistoon siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä minua ei tunnettu. Lisäksi asenneilmapiiri oli yliopistolla suvaitsevaisempi kuin omassa opinahjossani TKK:lla, missä näyttelylleni olisi todennäköisesti pääasiassa tirskuttu. Tuntui suorastaan vapauttavalta, kun näyttelyn myötä tulin tutustuneeksi yliopiston ylioppilaskunnan eli HYY:n ympäristöjaoston villapaitaisiin pitkän linjan opiskelija-aktiiveihin ja heidän kauttaan aivan uudenlaiseen ekopuuhastelun maailmaan.

 

Loppuvuoteni kului jos jonkinlaisen maailmanparantamisen parissa. Sain muun muassa suomentaakseni ja lukeakseni kertojan osuudet videoon, joka liittyi YK:n vuonna 1987 julkaisemaan Yhteinen tulevaisuutemme -raporttiin, ja lisäksi olin mukana koulukiertueella, jonka yhteydessä sitä esitettiin. Tulokset eivät olleet kehuttavia. Videosta tuli järkyttävän pateettinen. Kiertueella puolestaan painostin yhden itseäni puolta nuoremman tytön kyyneliin kysymyksilläni. Syyspuolella HYY:n viherpeippojen järjestämä ekologisen kuluttamisen tapahtuma Ekobäng! onnistui sentään paremmin. Vanhalla ylioppilastalolla pidettyjen ekotuotteiden markkinoiden ja seminaarien lisäksi näytteillä oli Taideteollisen korkeakoulun oppilaiden sisustama kierrätyskoti, ja tilaisuuden avajaisissa tuore vaihtoehtoinen filosofitähti Esa Saarinen veisteli pikkuhauskaa kaksosistaan ja vaippojen vaihdon ekologiasta. Itse rakensin kirjallisuustieteen opiskelija Marjo Toivasen kanssa aulakahvilan puolelle Kuluttajagallerian, jossa esittelimme erilaiset kuluttajatyypit luonnollisissa habitaateissaan. Tästä välinpitämättömän egokuluttajan, teknouskovaisen ekojupin, ekokuluttavan ekohelpon, aktivisti tehoekon ja linkolalaisen ikiekon näyttelystä tuli pieni menestys. Iltasanomien mukaan se oli ”vuoden hauskin näyttely” ja ”ehdoton must”.
Vuoden mittaan muutuin perusteellisesti. Siinä missä ennen olin pukeutunut siististi, nyt kuljin nuhjuisissa rytkyissä epämääräinen parransänki rehottaen. Ja kun ennen olin ollut ihan hauska kaveri ja esiintynyt ympäri Suomea steppaavana taikuri-jonglöörinä, nyt olin synkkääkin synkempi ja kävin jatkuvia ympäristöaiheisia väittelyitä, yleensä altavastaajana. Useimmiten nämä väittelyt koskivat sitä, onko kasvihuoneilmiö totta vai ei, ja parhaat väittelyt tapasin tunnistaa siitä, että päätäni alkoi särkeä. Lisäksi ennen olin tehnyt opiskelijapojaksi hyvin rahaa esiintymällä taikurina muun muassa automainoksissa niin televisiossa kuin lehdissäkin (kuva 1.1), mutta nyt löysin itseni Helsingin kaduilta mielenosoituksista huutamasta autoilun vastaisia iskulauseita. TKK:n arkkitehtuuriluennotkin alkoivat menettää kiinnostavuuttaan, ja niiden sijaan kävin seuraamassa takapenkistä Helsingin yliopiston Viikin laitoksella professori Pekka Nuortevan ympäristönsuojelun perusteiden luentoja.
Ennen kaikkea minusta tuli kokopäivätoiminen ekokiusanhenki. Kesätyöpaikallani rohkenin arvostella kyseisen arkkitehtitoimiston kahvitaukojen kertakäyttökuppikulttuuria ja vein vallankumouksellisesti töihin oman posliinimukini työnantajan nimenomaista kieltoa uhmaten. Työnantajapariskunta vakuutti kyllä olevansa ympäristönsuojelijoita henkeen ja vereen, tykkäsiväthän he mökilläänkin katsella luontoa. Kahvikuppien tiskaamiseen menisi kuitenkin kuulemma liikaa aikaa. Lisäksi harva se päivä, myös työaikana, soittelin radion keskusteluohjelmiin, jos teema vain antoi vähänkään mahdollisuutta. Näin pääsin muun muassa utelemaan sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Heikki S. von Hertzeniltä hänen näkemystään ekologisista uhkakuvista. Ajalle tyypillisessä vastauksessaan von Hertzen tokaisi, että luonnonsuojelussa asioiden käsittelyssä olisi siirryttävä faktapohjaisuuteen, pois tunnepohjaisuudesta. Ilmeisesti kansliapäällikkö ei lukenut aamun lehdistä muuta kuin taloussivut, tuumasin.
Eräänlainen hienovaraisen häiriköinnin huipentuma oli, kun onnistuin rakennesuunnittelun kurssilla voittamaan kilvan, jossa piti suunnitella teräsrakenteinen soittolava ja -katos Tapiolaan. Kisa oli terästeollisuuden sponsoroima, joten pienen rahapalkinnon lisäksi minut lennätettiin syksyllä viikoksi Euroopan teräsrakenneliiton vuosikokoukseen Englantiin Stratford-upon-Avoniin, missä järjestettiin näyttely kaikista eri Euroopan maissa vastaavan kilpailun voittaneista töistä. Puitteet tilaisuudelle kirjailija Shakespearen pittoreskissa kotikaupungissa olivat hienot. Näyttelyn avasi itse hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Anne, joka tosin minun työni kohdalla ilmaisi olevansa pettynyt, koska siihen ei kuulunut elektroniikkaa eikä minkäänlaisia liikkuvia osia. Selitin sen olevan vasta toisen vuoden harjoitustyö ja siksi yksinkertainen. Nopeasti kohti ranskalaisen kollegani hulppeaa teräsrakenteista pilvenpiirtäjäsuunnitelmaa suunnannut prinsessa ei lopulta ollut tuolla matkalla ainoa minuun pettynyt. Palkintomatkan tarkoitushan oli, totta kai, kannustaa ja innostaa lupaavaa nuorta suunnittelijaa urallaan, mutta minä olin mukana kaikkea muuta kuin vaikuttuneena ja innostuneena. Sen sijaan käytin kaikki mahdolliset hetket paasatakseni matkani kustantaneille suomalaisille teräsalan edustajille kasvihuoneilmiön vaaroista. Lupasin myös, etten suunnittelijana itse, jos suinkin mahdollista, koskaan käyttäisi rakentamiseen terästä, koska se on rakennusmateriaaleista toiseksi energiaintensiivisin; enemmän energiaa kuluu vain alumiinin valmistamiseen. Tämä esitelmöintini jatkui niin kauan, kunnes eräänä iltana muuan pikkuhiljaa hiiltyneistä teräsmiehistä puuskahti jorinoilleni: ”Sähän oletkin agitaattori!” Niinpä taisin olla.

 

Aivan eri luokan agitaattori oli kuitenkin ilmastonmuutos, jonka tahti ei juuri hellittänyt alkuvuoden ennätyssuman jälkeenkään. Vuoden 1989 kuluessa esimerkiksi Taiwania korvensivat ennätyshelteet ja Sydneyssä Australiassa lyötiin kaikki vanhat sadepäiväennätykset. Vastaavasti Suomea piinasi kesällä poikkeuksellinen kuivuus, ja marraskuun lopussa Turkuun saatiin uusi vuosisadan lumisade-ennätys, kun taivaalta humahti 44 senttimetrin paksuinen lumipeitto puolessa vuorokaudessa. Lisäksi Suomessa havaittiin vuoden aikana ainakin kolme uutta lintulajia – eräänlaisia vuosisadan ennätyksiä nekin. Lopulta vuosi 1989 kirjautui tilastoihin kaikkien aikojen viidenneksi lämpimimpänä vuotena. Nyt peräti seitsemän vuosisadan lämpimintä vuotta oli koettu viimeisten kymmenen vuoden sisällä.
Eivätkä asiat olleet yläilmoissa muutenkaan aivan kohdallaan. Etelämantereen yllä ensi kertaa 1970-luvulla havaittu yläilmakehän otsonikerroksen ohenema paheni nopeasti, ja alettiin puhua suorastaan ”otsoniaukosta”. Otsonikerroksen oheneman takia maahan pääsi enemmän auringon ultraviolettisäteilyä, joka aiheutti ihosyöpää ja silmäoireita sekä haittasi viljan ja planktonin kasvua. Nyt otsoniaukon raportoitiin ulottuvan jo Australian, Uuden-Seelannin, Argentiinan ja Chilen eteläosien ylle. Vuoden 1989 kuluessa Chilestä löytyikin sokeita lohia, puolisokeita kaniineja ja myös lampaiden näön arveltiin heikentyneen. Australiassa puolestaan ihosyöpälääkärit varoittelivat, että ihmiset eivät pian voi liikkua ulkona ilman täydellistä ihosuojausta, ja esitettiinpä vakavasti jopa tärkeimpien kaupunkien kattamista suojaavilla muovikuvuilla hurjimpien tieteiskuvitelmien malliin. Lisäksi nyt paljastui, että äskettäin pohjoisellakin pallonpuoliskolla havaittu ohentuneen otsonin alue oli parissa vuodessa laajentunut kaksinkertaiseksi ja ohentunut lisää. Syyllisiä otsonikatoon olivat ilmaan haihtuneet teolliset kemikaalit, erityisesti kloorifluorihiilivedyt eli freonit, joita käytettiin laajasti muun muassa kylmälaitteissa, eristeissä, muoveissa, liuottimissa, palosammuttimissa ja ponnekaasuina aerosolipulloissa.
Kaiken kaikkiaan 80-luvun loppu oli yksi maailman ympäristöherätyksen kulminaatiohetkistä, jonka myllerryksessä oma muutokseni oli vain yksi mitätön ruohonjuuritasolla tapahtunut liikahdus. Viimeistään vuoden 1989 loppuun mennessä olisi ainakin kuvitellut jokaiselle vähänkään aikaansa seuranneelle käyneen selväksi, että maapallon tulevaisuus ei enää ollut entisensä. Vain muutaman vuoden sisällä paljastuneet otsonikato, happosateet, metsäkuolemat, merten saastuminen, myrkkyleväesiintymät, hyljekuolemat ja viimeisenä naulana arkkuun kasvihuoneilmiön voimistuminen olivat kasanneet maailman ylle globaalin ympäristökatastrofin uhan, joka ulottui jopa tänne aiemmin suojatulta tuntuneeseen Pohjolaan asti. Tilanteen vakavuutta syvensivät eteläisen pallonpuoliskon vanhat tutut ongelmat, kuten trooppisten metsien hävitys, eliölajien sukupuutot ja väestöräjähdys.
Ympäristöongelmat eivät sinänsä olleet mitään uutta, mutta nyt mahdollinen ekokatastrofi sai ensi kertaa todella maailmanlaajuisen luonteen. Monille maallikoille tilanteen hahmottaminen kävi yksinkertaisesti ylivoimaiseksi, ja asiat menivätkin iloisesti sekaisin niin, että otsoniaukko aiheutti maapallon lämpenemistä ja kasvihuoneilmiö puolestaan silmäsairauksia ja syöpää. Eipä silti, aivan täysjärkisinä pidetyt ihmiset puhuivat jo julkisesti ihmiskunnan tuhoutumisesta ja maailmanlopun koittamisesta. ”En pidä epärealistisena sitä perspektiiviä, että ihmiskunta on eläintieteellisenä lajina menossa kohti tuhoaan”, kirjoitti 80-luvun lopulla tieteellisen viileään sävyyn filosofi ja akateemikko Georg Henrik von Wright. Viime vuosina tapahtuneesta ympäristötietoisuuden läpilyönnistä huolimatta von Wrightin ”radikaalit” ajatukset jäivät marginaali-ilmiöksi, ja häntä syytettiin yleisesti pessimistiksi. Aivan yksin hän ei silti ajatuksineen jäänyt. ”On selvää, että me ajamme pikajunassa helvettiin. Mutta on sentään helvetin mukavaa, että me suomalaiset istumme ensimmäisessä luokassa,” ironisoi asioiden tilaa Alpo Ruuth. Moisen sanailun Pentti Linkola puolestaan tuomitsi kirjassaan Johdatus 1990-luvun ajatteluun yhdeksi iltaruskon kulttuurin tunnusmerkiksi: ”toivottomuus torjutaan nokkeluudella ja ivalla”.
Tarkkanäköisessä teoksessaan Tiede ja ihmisjärki von Wright tutki länsimaisen kulutuskulttuurimme historiallisia taustavoimia, etenkin juutalais-kristillistä uskoa ja teknis-tieteellistä maailmankuvaamme, ja pohdintansa hän päätti sanoihin: ”Minulla ei ole vahvaa uskoa ’järjen voittoon’. Mutta asennettani voitaisiin ehkä nimittää tunnustukseksi, että järki voi olla ihmiskunnan toivo.” Minun oli helppo olla ajattelijan kanssa samaa mieltä, ja käytännössä pienen pieni toivoni lopullisen ekokatastrofin välttämisestä liittyi niihin toimiin, joilla oli tartuttu otsonikadon ongelmaan.
Kun otsonikato oli alun perin havaittu 1970-luvun puolivälissä ja pitävä näyttö siitä, että muutos johtui otsonia tuhoavista kemikaaleista, saatu kymmenen vuotta myöhemmin, näiden aineiden käyttöä rajoittava niin sanottu Montrealin sopimus solmittiin pikavauhtia jo syyskuussa 1987. Sopimuksessa kaikkiaan viisikymmentä maata sitoutui puolittamaan freonien ja muiden otsonikerrosta tuhoavien kemikaalien käytön vuoteen 1999 mennessä. Koska vielä ennen 80-luvun päättymistä otsonikerroksen suojelu vaikutti kuitenkin vaativan jopa Montrealin sopimusta nopeampia toimia, muun muassa silloisen Euroopan yhteisön maat päättivät vuonna 1989 kieltää freonien käytön kokonaan vuoteen 2000 mennessä.
Montrealin sopimuksesta ja otsonikerroksen suojelusta tuli kansainvälisen ympäristöpolitiikan riemuvoitto. Otsonikerroksen suojelupäätökset voitiin tehdä näinkin nopeasti, koska freonit olivat kuin olivatkin, teollisuuden alkuvastustelusta huolimatta, korvattavissa vaihtoehtoisilla aineilla. Mutta onnistuttaisiinko vastaavanlaisella sopimuksella yhtä tehokkaasti rajoittamaan kasvihuonekaasujen päästöjä? Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi hiilidioksidipäästöjä piti tutkijoiden mukaan leikata peräti 50 prosenttia 25 vuodessa, ja lopulta, ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi kokonaan, päästöjä piti supistaa kaikkiaan 90 prosenttia. Tämä ei käytännössä vaikuttanut olevan mahdollista muutoin kuin vähentämällä vastaavasti fossiilisten polttoaineiden, hiilen, öljyn ja maakaasun, käyttöä. Nyt oli kajottava koko länsimaisen elämänmuodon perusteisiin. Minä en jaksanut uskoa moiseen operaatioon, saati johonkin odottamattomaan pelastavaan tekijään. Tulevaisuus näytti menetetyltä.

 

Siirry seuraavaan lukuun: 2. Ekoterroria vai pannulappuja?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s