Himasen ja Castellsin ekologinen puhallus – rahat takaisin?

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin 12.11.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Tutkijat Manuel Castells ja Pekka Himanen väittävät kohukirjassaan kehittäneensä maailman taloudelle ekologisesti kestävän kasvun mallin. Todellisuudessa heidän ”mallinsa” – jos sellaista ylipäänsä voi sanoa olevan – ei pohdi ekologista kestävyyttä edes alkeellisella tasolla. Osaa tutkimukselle myönnetystä 700 000 euron rahoituksesta on vaadittava takaisin.

Tämän blogitutkimukseni rakenne on – Castellsin ja Himasen innoittamana – seuraavankaltainen: johdantoa seuraa teoriaosa, jonka jälkeen kattavien empiiristen havaintojen jälkeen päädytään johtopäätöksiin. Käyttämissäni sitaateissa esiintyvät kursivoinnit ovat minun tekemiäni.

Johdanto: Tavoitteena ekologisesti kestävän kasvun kehitysmalli

Luin eilen sosiologian professori Manuel Castellsin ja filosofi Pekka Himasen 383-sivuisen kirjan Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma. Erityisesti minua kiinnosti teoksen ekologinen anti, sillä kirjailijat lupailivat luoneensa uudenlaisen, ekologisesti kestävän talouskasvun mallin.

Heti johdantonsa aluksi Castells ja Himanen kertovat, että heidän tarkastelunsa ”ydinkysymyksenä on … informationaalisen ja inhimillisen kehityksen välinen ekologisesti kestävä suhde”. Vastaavasti, heidän työnsä lopulliseksi tavoitteeksi määrittyy ”kehitysmalli, joka yhdistää informationaalisen ja inhimillisen kehityksen ekologisesti kestävällä tavalla”. (s. 15, 17)

Tarkastelen seuraavassa kuinka hanke onnistui.

Ekologisen teorian alennusmyynti

Johdannon jälkeen seuraa tutkimuksen Teoreettinen kehys. Siinä ekologista viitekehystä analysoidaan näin: ”Koska inhimilliseen kehitykseen kuuluu nykyaikana ekologinen kestävyys, ympäristöpoliittisten ohjelmien heikkous johtaa ympäristön tilan huononemiseen.” (s. 34)

Toisin sanoen ympäristöpoliittisten ohjelmien heikkous johtaa ympäristön tilan huononemiseen siksi, että ekologinen kestävyys kuuluu nykyään inhimilliseen kehitykseen!

Ovatko kirjoittajat miettineet yhtään mitä näppäimistöstään suoltavat? Eihän tuollainen mitään tarkoittamaton liirumlaarumi menisi läpi edes opiskelijatyössä.

Joka tapauksessa, jo samassa kappaleessa kirjoittajat tarjoavat tähän havaitsemaansa maailman ympäristöongelmaan ratkaisun: ”Kun … informationaalisen kehityksen ja kestävyyden välille luodaan suora yhdysside, aukeaa uusia markkinoita ympäristöystävälliseen tuotantoon, muun muassa kaikista perinteisimmällä alalla eli maataloudessa, kun tietopohjainen, korkean jalostusarvon luomutuotanto tukee tasapainoista talouskasvua.” (s. 34)

Ongelma hoidettu. Tosin aika helppoheikkimäisesti. Kerrottakoon, että kyseinen heitto luomutuotannosta keskeisenä ratkaisuna tipahtaa tekstiin taivaasta. Se on ainoa kerta, kun koko raportissa puhutaan luomusta. Sitä ei perustella millään. Sitä ei taustoiteta mitenkään. Samaa pätee kaikkeen muuhunkin kirjan ekosisältöön. Jota ei de facto ole.

Edellä mainitun lisäksi kirjan teoriaosuus tarjoaa ekologisesta kestävyydestä vain tällaisen taivastelun:

“Voimme hyvin olla lähestymässä itsetuhoa, kun tavoittelemme yksiulotteisesti materiaalisen vaurauden lisäämistä ja sen seurauksena sotilaallista ja tiedollista valtaa samalla kun tuhoamme olemassaolomme ekologisia ja sosiaalisia perusteita. Toivomme, että kehityksen mekanismien ja vaihtoehtojen ymmärtäminen voi helpottaa sen ei-toivottujen seurausten hallintaa niin kauan kuin meillä vielä on aikaa niiden korjaamiseen.” (s. 25)

Mitään edes konkretiaan viittaavaakaan tutkimushankkeen loppuraportti ei kuitenkaan sano sen paremmin itsetuhon asteesta kuin mekanismeistakaan. Eikä luonnollisesti siitäkään, kuinka paljon meillä mahtaa aikaa ”ei-toivottujen seurausten” korjaamiseen olla.

Suomen ekologisesti kestävä kehitysmalli

Mutta, annetaan tutkijoille vielä mahdollisuus. Kenties asiaan päästään paremmin kirjan kuudessa tapaustutkimuksessa.

Himanen ottaakin kirjoittamassaan Suomea koskevassa luvussa lupaavan asenteen. Hän painottaa, että perinteisten yhteiskunnallisten haasteiden lisäksi heidän uuteen malliinsa ”yhdistyy vielä kaikkein perustavimmanlaatuinen kestävyyden haaste, nimittäin koko teollisen talouden ja hyvinvointivaltion välisen liiton ekologinen kestävyys.” (s. 90)

Sitten hän analysoi tämän haasteen näpäkästi: ”Ekologisen kestävyyden rajojen ylittäminen merkitsisi yhä niukkenevia aineellisia resursseja.” Ja koska analyysi on näin näpäkkä, saadaan ongelman ratkaisukin – taas – jo heti samassa kappaleessa: ”Uudessa kestävässä hyvinvointiyhteiskunnassa tarvitaan panostuksia siis myös aineettomaan henkisen hyvinvoinnin tasoon, kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.” (s. 90)

Noin. Ongelma määritelty. Ja ratkaistu. Oikeastaan jo toistamiseen.

Suomen ekologinen talous – käytännön johtopäätöksiä

Entä mitä kirjoittajien kaipaama uudenlainen aineeton kestävä talous sitten Suomelle tarkoittaa? Vastaus tähän löytyy kirjan lopusta, Himasen kirjoittamasta luvusta Informaatioajan ekologinen talous:

“Suomi on vaarassa menettää sen aiemmin poikkeuksellisen vahvan informationaalisen kehityksen, jota symboloi Nokian menestystarina. Suomen on onnistuttava merkittävästi uudistamaan ja laajentamaan informationaalista kehitystä. Silloin erityinen ‘Suomen malli’ eli hyvän kehä kestävän talouden ja hyvinvoinnin välillä voi jatkua ekologisesti kestävällä tavalla”. (s. 334)

Himasen ”analyysin” mukaan Suomi on siis itse asiassa jo ollut ekologisesti kestävällä polulla pidempäänkin, ja tämän kehityksen lippulaivana toimi Nokia. Nyt siis tarvitaan jokin vastaava informationaalisen alan kansainvälinen menestys tilalle.

Mallia haetaankin Kaliforniasta: ”Piilaaksolle ominaista on vahva yrittäjähenkisyys. Sitä tukevat luovuuden kulttuuri sekä riskirahoituksen, markkinoinnin jne. kaltaiset rakenteet, jotka auttavat muuntamaan idealuovuuden nopeasti globaaliksi kasvubisnekseksi.” (s. 334)

Tätä kautta ekologisesti kestävälle taloudelle onnistutaan – vihdoin – saamaan yksi konkreettinen kriteerikin: ”Onnistumisen kriteerinä olisi se, kuinka monta uutta onnistunutta rahastotoimijaa on saatu aikaan.” (s. 337)

Hip hei.

Kasvava yksimielisyys sinisellä planeetalla

Koska olen niin reilu kaveri, annan Castellsin ja Himasen tutkijaryhmälle vielä kolmannenkin sauman. Katsotaan saako ekologisen kestävyyden ulottuvuuteen mitään lisävalaistusta niistä luvuista, joissa näkyy muiden ryhmän jäsenten kädenjälki.

Eurooppalaista hyvinvaltiota koskevassa tapaustutkimuksessa kolmantena kirjoittajana on ollut informaatiotieteiden professori Isidora Chacón. Tästä osiosta löytyy jopa erityinen luku nimeltä Ekologinen kestävyys. Se alkaa näin:

”Kasvava yksimielisyys vallitsee siitä, että aikamme hyvinvointivaltioon kuuluu myös ympäristöpolitiikka. Inhimillinen kehitys on moniulotteista: se käsittää kaikki ihmisen toiminnan alat ja sosiaaliset tarpeet.” (s. 134)

Anteeksi, mutta tämä voisi olla ote jostain 70-lukulaisesta koulukirjasta. Eikä edes kovin hyvästä sellaisesta. Samoin se miten samainen, luvun ensimmäinen kappale jatkuu:

”Vesi joka on elämän lähde, ilma jota hengitämme ja ympäristö jossa elämme ovat inhimillisen kehityksen elintärkeitä osia. Siksi ne kuuluvat hyvinvointiyhteiskunnan toiminta-alueeseen, kun hyvinvointi ymmärretään kokonaisvaltaisesti.”

Ja vielä:

”modernin hyvinvointivaltion on varmistettava sukupolvien välinen solidaarisuus luonnonsuojelussa ja luonnonympäristön uudistumisessa. Se edellyttää aktiivista ympäristönsuojelupolitiikkaa, joka auttaa lastenlastemme lastenlapsia hoitamaan elinkelpoisuuteen liittyviä kysymyksiä tässä ainoassa kodissamme, sinisellä planeetallamme.”

Muuta mainittavaa tämä vain runsaan sivun mittainen (!) luku, Ekologinen kestävyys, ei sitten tarjonnutkaan.

Kansainvälistä huippututkimusta, jolla määritellään ekologisesti kestävän kasvun malli?

Lopputuloksena arvokkuusindeksi eli Dignity index

Jonkinlaisena uurastuksensa huipentumana tutkijat tarjoavat maailman maiden käyttöön kehittämänsä uuden ekologisesti kestävän kehityksen mittarin, ”arvokkuusindeksin”. Sen luvataan mittaavan edistystä kolmessa ulottuvuudessa, jotka ovat informationaalinen, inhimillinen ja kulttuurinen kehitys. Näiden pohjalta voidaan sitten laskea yleinen arvokkuusindeksi mittaamaan “minkä tahansa maan kestävää kehitystä eli ’arvokkaan elämän’ kestävien edellytysten toteutumista”. (s. 304)

Se, miten ja miltä pohjalta indeksiin valitut suureet on valittu, ja miten ne kuvaavat ekologisesti kestävälle kehitykselle määriteltyjä kriteereitä, jää kylläkin selittämättä. Tämä johtunee paljolti siitä, että edes ekologista kestävyyttä ei saatu koko teoksessa mitenkään määriteltyä. Saati tälle kriteereitä.

Nyt lopputulos on sattumanvarainen kokoelma erilaisia mittareita aina maassa toimivien yritysten vastaanottamista rojalteista maan bruttokansantuotteeseen ja sukupuolisesta terveystasa-arvosta startup-yritysten määrään.

Erityisen kummallista luodussa mittaristossa on, että kaiken ekologisesta kestävyydestä kohkaamisen jälkeen tämä perustavimmanlaatuinen ulottuvuus on redusoitu yhteen vanhaan ja tuttuun mittariin: ekologiseen jalanjälkeen. Lisäksi, tutkijoiden matematiikan mukaan, ekologisen jalanjäljen painoarvo on 1/9 kulttuurisesta kehityksestä ja 1/27 koko kestävästä kehityksestä – jonka siis kuitenkin tulisi määritelmällisesti olla myös ekologisesti kestävää.

No, takaporttinaan kirjoittajat toteavatkin, että ”Dignity-indeksin muotoilu on luonnollisesti … tarkoitettu luonteeltaan vasta alustavaksi”. (s. 305)

Arvioni johtopäätökset – rahat vai arvokkuus?

Kun vuosi sitten, marraskuussa 2012, julkaistiin kyseisen tutkimushankkeen väliraportti Sininen kirja, käynnistyi mittava keskustelu, paitsi hankkeen rahoituksen oudoista piirteistä, myös itse tutkimuksen laadusta. Tuolloin tutkimusryhmän vetäjät Himanen ja Castells lupasivat työnsä edustavan huipputason kansainvälistä tutkimusta. Syytä olikin, sillä sen 700 000 euron budjettia pidettiin yleisesti suomalaisittain hulppeana. Esimerkiksi valtiopolitiikan professori Jan Sundberg luonnehti hanketta ”pöyristyttävän kalliiksi”.

Tuossa vaiheessa kuitenkin todettiin, että lopullinen selvyys siihen vastaako hanke luvattua, saadaan loppuraportin – eli nyt käsillä olevan kirjan – ilmestyttyä. Vastaavasti hankkeen rahoittajien taholta kommentoitiin, että vasta sitten voidaan arvioida täyttyvätkö hankkeelle asetetut tieteelliset vaatimukset. Ilmaan jäi mahdollisuus, että jos ehdot eivät täyty, osa rahoituksesta voitaisiin – tai pitäisi – perua.

Joten, miten hanke onnistui?

Ainakin minun journalistis-empiiristen havaintojeni perusteella Castells ja Himanen ryhmineen eivät onnistuneet tehtävässään millään mittareilla mitattuna. He eivät pystyneet uskottavasti luomaan lupaamaansa kehitysmallia, ”joka yhdistää informationaalisen ja inhimillisen kehityksen ekologisesti kestävällä tavalla”. Mielestäni he eivät päässeet tehtävässään kunnolla edes alkuun.

He pohtivat ja kirjoittavat kyllä paljon kaikenlaista – osin mielenkiintoistakin – asiaa, mutta aiheensa ytimeen heidän teoksensa ei pääse. He ovat yrittäneet haukata aivan liian ison palan, jonka pureskeluun heidän kompetenssinsa ei yksinkertaisesti riitä.

Niinpä minulla olisi muutama kysymys hankkeen rahoittaneille Sitralle, Tekesille ja Suomen Akatemialle:
1. Täyttääkö filosofi Himasen johtama tulevaisuushanke sen rahoitukselle asetetut tieteelliset vaatimukset?
2. Jos ei täytä, tuleeko osa rahoituksesta perua?
3. Jos ei tule perua, millä perusteella?
4. Jos perusteena olisi vaikka se, että hanke on kuitenkin tuottanut arvokkaan vision Suomen tulevaisuuden kestävästä suunnasta, tyydymmekö siis visioon, joka on vailla pohjaa?

Ja olisi minulla yksi kysymys myös Pekka Himaselle:
1. Onko oikein, jos tyhjänpäiväisen lööperin esittämisestä huippututkimuksena pääsee kuin koira veräjästä?

Miten kirjassa sanottiinkaan: ”Etiikka ei ole pelkkiä sanoja. Etiikka on tekoja.” (s. 287)

– PT

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin 12.11.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Kahden asteen kiista – Ilmastonsuojelun loppu

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 4.2.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Aikaisemmin väiteltiin siitä, onko kasvihuoneteoria totta vai tarua. Siinä debatissa pahiksia olivat ilmastoskeptikot. Nyt puolestaan tapellaan siitä, onko niin sanotun vaarallisen ilmastonmuutoksen 2 asteen rajan ylittyminen jo vääjäämätöntä vai ei. Tässä uudessa kädenväännössä pahiksen rooliin ovat päässeet ilmastoalarmistit, jotka ovat jo pitkään toitottaneet tilanteen olevan pahempi kuin yleisesti ymmärretään ja jotka nyt ovat pitkälti menettäneet toivonsa ilmastokatastrofin välttämisen suhteen. Virallinen ilmastonsuojelun mantra taas kuuluu edelleen, että eteenpäin mennään ja toivoa on.

Ilmastokriisi ilmastotoimintapäivillä – Toivo uhattuna

Itse törmäsin hätkähdyttävällä tavalla tähän uuteen vastakkainasetteluun viime vuoden [2011] lopulla, kun kävin pitämässä avauspuheenvuoron ympäristöjärjestöjen yhteisillä Ilmastotoimintapäivillä. Pian tapahtuman Facebook-sivulle tuli paljon puhuvaa palautetta paikalla olleelta ilmastoaktivistilta, nimimerkiltä Teemu Kilpikonna: ”Bummer meininki. … ’Ilmastotoimintapäivien’ avaus ei tulisi olla murskata kaikkien osanottajien unelmat… Jeah?”

Selvyyden vuoksi: olen siis ilmastoalarmisti. Esityksessäni siteerasin muun muassa ympäristötieteilijä George Monbiot’a, joka keväällä 2009 kirjoitti Guardian-lehdessä näin: ”Peli on ohi. Vuodet, joiden aikana maapallon yli kahden asteen lämpeneminen olisi voitu estää, ovat menneet, mahdollisuudet tuhlattu kieltämiseen ja viivyttelyyn. … Nykyisillä kehitysurilla olemme onnekkaita, jos selviämme neljällä asteella. Ilmastonmuutoksen torjunta on epäonnistunut. Nyt meidän on sopeuduttava siihen, mitä luonnolla on meille varastossa. Jos pystymme.” Olin jo tuolloin Monbiot’n kanssa samaa mieltä, ja olen yhä.

Puheenvuorostani ja sen sävyistä kehkeytyi Ilmastotoimintapäivien Facebook-sivuilla viisi päivää vellonut väittely. Muutamat ymmärsivät kantani, mutta enimmäkseen olin kuulemma edesvastuuton, kun väitin moisia. Aina pitäisi lopuksi antaa kuulijoille toivoa, minua opastettiin. Yritin kysellä, että entäs kuinka sitten toimitaan, jos (ja kun) tiede osoittaa toivon todella jo menneen. En saanut vastausta.

Yksi tiukimmista kriitikoistani oli ympäristöjärjestöjen yhteisen ”Polttava Kysymys” -ilmastolakikampanjan koordinaattori Meri Pukarinen. Hän oli kannassaan järkkymätön: ”Toivoisin hartaasti ilmastoviestintään ratkaisukeskeistä otetta. Jos esittää ongelman, ratkaisun pitää tulla seuraavassa virkkeessä.” Pukarinen antoi myös konkreettisen toimintamallin: ”Tyyliin: Nykymenolla mennään ilmastokatastrofin polulle. Tämän voi välttää yhteiskunnallisella vaikuttamisella ja armottoman poliittisen paineen generoimisen kautta.”

Mutta entä jos tiede sanoo, että meni jo. Tämä ei kerta kaikkiaan näytä olevan ilmastoaktivisteille mahdollinen todellisuus.

Olin pettynyt. Kuvittelin, ettei viestini sentään valistuneiden ihmisten ilmastotoimintapäivillä mikään varsinainen uutinen olisi.

Halleluja ja aamen! – Toivon messias ilmestyy

Olin jo onnellisesti unohtanut koko asian, kun viikko väittelyn laannuttua, 11. joulukuuta, yllättäen kajahti. Ilmastolakikampanjoija Pukarinen palasi omassa Facebook-päivityksessään asiaan: ”Halleluja ja aamen! Jos luulit, että peli on menetetty ilmastonmuutoksen suhteen ja nyt on hyvä keskittyä levittämään tappiomielialaa ja kauhukuvia, lue tämä hyvä tiivistys.”

Pukarinen viittasi vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen blogijuttuun: ”Onko ilmastolla enää toivoa?”.

Tynkkynen oli tekstissään alla päin Dohassa juuri päättyneen, taas yhdeksi uudeksi pettymykseksi osoittautuneen kansainvälisen ilmastokokouksen jäljiltä, mutta periksi hän ei halunnut antaa. ”Muutama arvostamani vaikuttaja onkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan lämpenemistä ei enää voida rajoittaa alle riskirajana pidetyn kahden asteen. Nyt heidän mukaansa pitää alkaa miettiä, miten vääjäämättä edessä olevaan ilmastokatastrofiin voidaan varautua,” hän kirjoitti ja jatkoi tiukasti: ”Ajatuksessa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään se ei pidä paikkaansa. Toiseksi vaikka pitäisi, johtopäätös olisi silti väärä.”

Perustelut omalle toivon sanomalleen Tynkkynen löysi tutkimuksista, joissa on perehdytty päästöskenaarioista niihin optimistisimpiin: ”Kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti. … Kaikissa johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen.”

Otin Tynkkysen sanoman vastaan ristiriitaisin tuntemuksin. Yhtäältä pelkäsin, että jotain näissä selvityksissä on kuitenkin laiminlyöty, mutta toisaalta aloin hiljaa toivoa, että olisi tosiaan saatu selville jotain uutta, jonka myötä toivo yhä eläisi.

Tynkkysen mainitsemat lähteet ainakin olivat vakuuttavat: hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja YK:n ympäristöohjelma UNEP. Pitäisi siis tutustua näihin tutkimuksiin, kunhan vain ennättäisin …

… Vihdoin jokunen päivä sitten, kun satuin viettämään hiljaista iltaa kotona, tartuin toimeen. Järkytyin. Vatsanpohjasta kouri. Kuten niin monesti ilmastoasioita penkoessa käy, mitä pidemmälle asiaa selvitin, sitä hullummalta tilanne alkoi näyttää.

Kaksi astetta – ali vai yli?

Tynkkysen lähteistä ensimmäinen ja arvovaltaisin oli IPCC:n neljäs arviointiraportti AR4 vuodelta 2007.

Suoraan sanottuna, en ymmärrä onko Tynkkynen – tai kukaan muukaan 2 asteen lämpenemisen rajoissa pysymiseen vannova poliitikko – ikinä oikeasti syventynyt kyseiseen kolmiosaiseen, yhteensä 2857-sivuiseen jättiraporttiin. (Itse olin aikaisemmin kunnolla perehtynyt ”vain” sen ensimmäiseen, ilmastotieteeseen keskittyneeseen osaan (WGI, 1007 sivua).) Niin tai näin, raportin ilmastonmuutoksen hilllitsemistä käsittelevästä osasta (WGIII, 863 sivua) käy erinomaisen selväksi 2 asteen tavoitteen, ei saavutettavuus, vaan mahdottomuus.

IPCC:n tarkastelussa toki todetaan, että jos käytetään niin sanottua parasta arviota maapallon ilmastoherkkyydestä, eli siitä kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää, ”kaikkein tiukimmat skenaariot voisivat rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousun 2,0–2,4 asteeseen”. Tällä kohdin kaikki vaikuttaa vielä lupaavalta, vaikka tietysti, jos tarkkoja ollaan, nämä tiukimmatkin skenaariot siis tahtovat päätyä hiukan 2 asteen yli. Vähän, mutta kuitenkin. Ja tästä Tynkkysen yltiöpäisen toiveikkuuden alamäki vasta alkaa.

IPCC:n raportin tiukimmat eli ”luokan 1” skenaariot – joita on kuusi kappaletta kaikkiaan 177 tarkastellusta päästövähennysskenaariosta – ovat varsinaisia toiveiden tynnyreitä. Ne esimerkiksi edellyttävät, että koko maailman päästöt alkavat vähetä viimeistään vuonna 2015 – eli kahden vuoden päästä. Ei onnistu. Ei millään. Valitan.

Toinen luokan 1 skenaarioiden toteutumisen edellytys on, että hiilidioksidin talteenoton tekniikat saadaan toimiviksi ja kustannustehokkaiksi ja hiiltä aletaan varastoida massiivisia määriä maaperään. Tähänkään en oikein jaksa uskoa. Hiilidioksidin talteenottoteknologiat ovat nykyisellään erittäin energiaintensiivisiä ja koko projektin mittakaava on mielipuolinen; hiiidioksidia syntyy aina useita kertoja käytettyä polttoainetta enemmän, koska poltettaessa hiileen yhtyy happea.

Kaikkein kummallisin piirre IPCC:n luokan 1 skenaarioissa on kuitenkin se, että niihin aluksi kuuluu sekä tavoitellun hiilidioksidipitoisuuden että lämpötilan merkittävä ylittyminen – niin oudolta kuin se kuulostaakin. Skenaarioissa nimittäin lasketaan sen varaan, että sitten lämpimämmässä ja hiilidioksidipitoisemmassa maailmassa metsät kasvavat hyvin ja alkavat imeä ylimääräistä hiiltä pois ilmasta, minkä ansiosta lämpötilan niin sanottu ylilyönti sitten riittävän nopeasti myös tasoittuu. Tosiasiassa nämä tiukimmatkin skenaariot siis myöntävät, että 2 asteen – ja itse asiassa aina 2,4 asteen – alapuolella pysytteleminen on de facto mahdotonta.

Ilmastosysteemi unohtuu

Ajatus väliaikaisten ylilyöntien sallimisesta ja hiilinieluihin luottamisesta 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi on – anteeksi vain – pähkähullu, sillä toisaalta tiedetään, että maapallon lämmetessä metsät ja maaperä todennäköisesti muuttuvat päinvastoin hiilen lähteeksi. IPCC toteaakin: ”hiilenkierron takaisinkytkennät voimistavat lämpenemistä ja ne puuttuvat useimmista [ja varsinkin optisimmista!] tutkimuksista, jotka täten aliarvioivat tavoitteena olevien lämpötilojen ylittymisen riskiä”.

Lisäksi pitää vielä muistaa se, että koko tarkastelusta puuttuu, paitsi mainittu maaekosysteemien hiilenkierto, myös monia muita maapallon lämpenemistä kiihdyttäviä niin sanottuja positiivisia takaisinkytkentöjä. IPCC esimerkiksi itse huomauttaa tarkastelun sivuuttavan ikiroudasta, soista ja merenpohjan hydraateista vapautuvan metaanin lämmittävän vaikutuksen, mikä ei ole ihan pikkujuttu.

Kaiken kukkuraksi osa niistäkin takaisinkytkennöistä, jotka tarkastelun pohjana oleviin ilmastomalleihin sisältyvät, tunnetaan nykyään aliarvioiksi. Esimerkiksi Jäämeren pysyvä merijää sulaa huomattavasti malliennusteita nopeammin, mikä vähentää maapallon heijastavuutta ja voimistaa lämpenemistä entisestään.

Ylilyöntien varaan laskeminen on valtavaa riskipeliä. Jos lämpötilan annetaan ensin nousta vaikka 2,5 asteeseen, kukaan ei tiedä, miten ilmastosysteemi ehtii siihen reagoida ennen toivottua viilenemistä.

Ottaen huomioon kaiken edellä kuvatun, kuinka ihmeessä Tynkkynen voi väittää, että kaikissa hänen mainitsemissaan tutkimuksissa ”johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen”?

No, IPCC:n raportista on sentään jo aikaa. Ehkä IEA:n ja UNEP:n uudemmat selvitykset antavat toiveikkuudelle paremman selkänojan?

Hurjia todennäköisyyksiä toivolle

Oras Tynkkysen toinen lähde oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportti ”World Energy Outlook 2012”. Siinä esitellään neljä erilaista energiaskenaariota, joista yksi, nimeltään ”Skenaario 450”, tutkii keinoja, joilla 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä arviolta ”50 prosentin todennäköisyydellä”.

Skenaario 450:n ilmastotieteellinen tausta kuitataan tässä 690-sivuisessa raportissa oikeastaan yhdellä lauseella: ”ilmastoasiantuntijoiden mukaan 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on pitkällä aikavälillä rajoitettava noin 450 miljoonasosaan”. Tämä sopivasti pyöristetty ja kaikki hankalat kysymykset sivuuttava väittämä on sinänsä linjassa IPCC:n yhteenvedon kanssa.

IEA:n pumaskassa ei itsessään ollutkaan mitään suurempaa uutta, mutta sitten, kun perehdyin myös sen lähdeviitteiden kautta löytyneisiin lukuisiin uusiin, muun muassa Malte Meinshausenin, Joeri Rogeljin, Ottmar Edenhoferin ja Detlef van Vuurenin vetämien työryhmien tutkimuksiin, yhtäkkiä alkoi paljastui suuri joukko skenaarioita, jotka – toden totta – vaikuttivat lupaavan, että 2 asteen tavoitteessa voidaan pysyä. Rogelji raportoi peräti skenaarioista, joiden mukaan onnistuminen on ”erittäin todennäköistä” (yli 90 % todennäköisyys). Jotkut jopa pitävät ”todennäköisenä” lämpenemisen rajoittamista 1,5 asteeseen!

Äimistelin tutkimuksia aikani ja päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Joeri Rogeljin kanssa, kunnes todellisuus päästövähennysskenaarioiden ja todennäköisyyslaskelmien takana alkoi hahmottua.

Yksinkertainen selitys uusien, toiveikkailta vaikuttavien skenaarioiden vyöryyn on se, että aikaisemmin valtaosa tutkimuksista keskittyi varsin korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, joiden kuitenkin tiedettiin johtavan ilmastokatastrofiin. On siis pitänyt tiukentaa tavoitetta. Siksi nykytutkimus kohdistuu voimakkaammin matalien pitoisuuksien skenaarioihin; siihen, miten 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä. Tätä skenaariotyötä on puolestaan tehty erilaisilla, yksinkertaisiin ilmastomalleihin yhdistyvillä yhteiskunnallis-teknis-taloudellisilla malleilla, jotka kertovat miten vaikkapa energiantuotanto muuttuisi, miten päästöt missäkin vaiheessa eläisivät ja paljonko kaikki maksaisi.

Nämä mallit eivät kuitenkaan toimi niin, että niihin syötettäisiin tietoa siitä, miten maailma parhaan tiedon valossa näyttäisi toimivan ja sitten katsottaisiin mitä tapahtuu. Tavallaan päinvastoin, niihin syötetään se lopputulos, joka halutaan eli esimerkiksi, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden on vuosisadan loppuun mennessä oltava 450 miljoonasosaa jolloin lämpeneminen jäisi 2 asteeseen. Sitten katsotaan, mitä tämä vaatisi teknologialta ja yhteiskunnalta ja miten päästöt vuosikymmenten varrella vaihtelisivat.

Toisin sanoen mainitut ”todennäköisyydet” pysyä 2 asteessa eivät ole mitään tosielämän todennäköisyyksiä, vaan lukuja, jotka kertovat ainoastaan kyseiselle skenaariolle annetun tavoitetason. Mitä pienempi kasvihuonekaasupitoisuus skenaariolta on vaadittu, sitä suurempi on sen todennäköisyys pysyä 2 asteessa.

Yhtä hurjia oletuksia maailmasta

Entä mitä IEA:n raportin kautta löytämäni uuden polven skenaariot sitten kertovat? Mitä 2 asteen tavoitteessa pysyminen niiden mukaan edellyttäisi?

Jo skenaarioiden lähtökohdat ovat melkoisen toiveikkaita. Skenaarioita laskevat mallit tyypillisesti olettavat, että kaikki maailman valtiot toteuttavat saumattomasti yhteistä ilmastopolitiikkaa, että maailman talous kasvaa tasaisesti, ilman minkäänlaisia talouskriisejä, ja että teknologian kehitys on nopeaa ja innovaatiot leviävät vapaasti kaikkien käyttöön. Skenaariot onkin viritetty täyteen uudenlaisia biopolttoaineita, huipputehokasta aurinko- ja vetyteknologiaa, sekä niin vety- kuin sähköautojakin. Lisäksi ydinvoiman käyttö tyypillisesti noin kymmenkertaistuu nykyisestä. Mikään yllätys ei ole se Ottmar Edenhoferin lisähuomautus, että ”yksikään malleista ei ota huomioon ilmastonmuutoksesta aiheutuvia tuhoja”.

Näin optimistisista lähtökohdista huolimatta skenaarioiden johtopäätös on karu. Kuten Detlef van Vuuren toteaa: ”alimmille stabilointitasoille pääsemiseksi ylilyöntiskenaariot ovat ainoita ajateltavissa olevia”. Uudet skenaariot laskevat vielä aiempaakin enemmän hiilinielujen ja hiilidioksidin talteenoton ja geologisen varastoinnin varaan.

Kaikelle tälle kuvaavaa on se, kuinka omassa laajassa 24 skenaarion tutkimuksessaan Edenhofer joutui toteamaan, että osa heidän käyttämistään kuudesta mallista ei päässyt tavoiteltuun lopputulokseen ilman että niille määriteltyjä hiilinieluja kasvatettiin. Tämän ”kepulikonstin” avulla kuitenkin sitten saatiin skenaariot, joiden pitoisuudet olivat tavoitellun matalat ja siten niiden todennäköisyys välttää 2 asteen lämpeneminen oli – määritelmän mukaisesti – ”erittäin todennäköinen”.

Niinpä kun Tynkkynen blogissaan väittää, että vaadittavat ”päästövähennykset voi toteuttaa jo käytössä olevalla teknologialla ja kohtuullisin kustannuksin”, hän ei ilmeisestikään tiedä, mistä kirjoittaa. Jo pelkästään ”hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin teknologian kehitysvauhti näyttäytyy yhä erittäin epävarmana”, toteaa IEA:kin.

Huomionarvoisinta lukemista IEA:n opuksessa ovat lopulta pienellä präntillä sivujen alamarginaaleista löytyvät reunahuomautukset, jotka kertovat, että lämpötilan tai hiilidioksidipitoisuuden ”pitkän aikavälin stabilointitason ylilyönnistä aiheutuvia peruuttamattomia vaikutuksia ilmastolle ei ole otettu huomioon” ja että käytetyt ilmastoherkkyydet ”eivät pidä sisällään ilmastollisia takaisinkytkentöjä, jotka voivat johtaa korkeampiin lämpötiloihin”.

Ei siis löytynyt ilmastolle uskottavaa pelastusta täältäkään.

Yhä uusia yhteenvetoja vinksahtaneesta tieteestä

Entä sitten Tynkkysen kolmas lähde, YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tuore selvitys ”The Emissions Gap Report 2012”?

Siinä tyydytään simppelisti toteamaan, että ”keskimääräiset päästötasot, joilla ’todennäköisesti’ voitaisiin pysyä alle 2 asteen, eivät ole muuttuneet sitten vuoden 2010 raportin”. Niinpä kaivan esiin UNEP:n alkuperäisen pumaskan ”The Emissions Gap Report 2010”. Siinä selvitetään sopivasti myös UNEP:n tekemän tarkastelun tieteelliset perusteet. Ne pohjaavat pitkälti IPCC:n havaintoihin.

Ei lopulta ole mikään yllätys, että myös UNEP:n arvioimissa päästövähennystarkasteluissa keskeisessä roolissa ovat negatiiviset päästöt – eli se, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua meidän pitäisi voida pumpata enemmän hiilidioksidia maaperään kuin mitä tuprutamme ilmakehään. Tästä sentään saman tien varoitetaan, että ”mikäli suuren mittakaavan negatiiviset päästöt eivät ole mahdollisia, silloin keinomme tavoitteiden saavuttamiseen heikkenevät huomattavasti”.

Kaiken kaikkiaan hehkutus siitä, että ”kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti”, ei siis tarkoita sitä, että saadut skenaariot olisivat nyt jotenkin aikaisempia parempia ja uskottavampia. Niitä vain on paljon. Kaiken kaikkiaan ilmastotieteelle onkin päästövähennystarkastelujen myötä vaivihkaa syntynyt kummallinen alalaji, joka tutkii maailmalle yhä uusia mahdollisia toimenpideohjelmia pahasti vajavaisista ja suorastaan vinksallaan olevista lähtökohdista.

Toiveikkuuden herättämisen sijaan näiden raporttien viesti on pikemminkin lohduton. ”Aika on loppumassa kesken”, kirjoittaa UNEP:kin.

Ilmastonsuojelun loppu

Jos olin viikko sitten ilmastoalarmisti, niin nyt, tämän selvityksen tehtyäni, olen sitä entistä enemmän.

Lähtökohtaisesti suomalaisista poliitikoista parhaiten ilmastoasioista perillä olevaksi arvioisin – ilman mitään henkilöön tai puolueeseen kohdistuvia sympatioita – juuri Oras Tynkkysen. Hän on sentään seurannut ilmastokysymystä aktiivisesti parikymmentä vuotta ja toimi vuosina 2007–2011 valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Mutta jos hän on tätä nykyä näin pihalla ilmastonmuutoksen hillinnän todellisuudesta, kuinka kateissa ovat muut poliitikkomme ja päättäjämme?

2 asteen tavoitteen nimiin vannomisesta on tullut pelkkää poliittista jargonia, jota kuulee yhtä lailla sinisiltä, punaisilta kuin vihreiltäkin. Tyhjää puhetta vailla sisältöä.

Kun Tynkkynen kirjoittaa, ettei 2 asteen tavoitteessa pysymisessä ole kyse ”mistään vetten päällä kävelemisestä”, hän on väärässä. Juuri ja vain siitä on kyse.

Eikä enää kuulu kriittistä järjen ääntä ympäristöjärjestöistäkään. Niissä vain huudetaan hallelujaa ja aamenta. Ilmastonsuojelijoista on tullut ilmastohyssyttelijöitä.

Toivoa ei ole. Jonkinasteinen ilmastokatastrofi on takuuvarma. Enkä aio seuraavassa virkkeessä esittää keinoa ongelman ratkaisuksi.

Sen kuitenkin sanon, että jos todellisuus nähtäisiin silmästä silmään, lakattaisin ainakin tekemästä niitä pahimpia virheitä, kuten rakentamasta pilvenpiirtäjiä ja tornitaloja.

– PT

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 4.2.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Itse debatti jatkui myöhemmin vielä muun muassa YLE TV2:n Ajankohtaisessa kakkosessa, jossa Jyrki Saarikosken haastateltavina olivat Oras Tynkkynen, Meri Pukarinen ja allekirjoittanut. 

Uutta elämää odotettavissa …

Tunnelmat ovat vähän kuin jollain Marsin pinnalle aikoja sitten sammahtaneella mönkijällä, joka sitten yhtäkkiä herääkin hätkähtäen henkiin. Vaikka yli kolme vuotta sitten ilmoitin tämän blogini ”kuolemasta”, se on näköjään ollut vain lepotilassa. Nyt teen paluun. Lepotilaan vaipuu puolestaan kimppablogi Nurmiainen & Toivela, jota pidimme pari vuotta yhdessä puolisoni Airikan kanssa.

Nyt alkuun, juhannuksen molemmin puolin, näillä uusilla vanhoilla sivuilla tulee näkymään joitain visuaalisia muutoksia. Sitten seuraavaksi julkaisen täällä muutamia valikoituja, toisaalla jo julkaistuja tekstejäni. Ja kohtapuolin, toivottavasti jo heinäkuun alusta alkaen, onkin vihdoin odotettavissa SE VARSINAINEN JUTTU … oikeastaan se syy, miksi tänne palasin.

Stay tuned …

– PT

Kiitos ja hei! – Muutan toisaalle blogosfäärissä

Kiitos kaikille lukijoilleni ja näiden sivujen keskustelijoille. Tämä blogini koki ennenaikaisen kuoleman elämänmuutokseni myötä käytännössä jo noin vuosi sitten. Nyt kuoppaan sen virallisesti.

Mutta samalla ilmoitan uudesta elämästä uudessa blogissa ”Nurmiainen & Toivela”.

Siellä on luvassa asiaa ekologisuudesta, arkkitehtuurista, muotoilusta, ilmastosta ja mistä nyt kulloinkin kirjoituttaa. Uutta blogia pidän yhdessä puolisoni Airikka Nurmelan kanssa.

Palataan juttuun siellä!

Pasi Toiviainen

SKEPTIKKOVAPAA ALUE! – Ilmastoepäily on vastedes kielletty

Blogini diktaattorina julistan täten, että juttujeni kommenteissa ihmisperäisen globaalin ilmastonmuutoksen epäily on vastedes kielletty. Tähän asti turhanpäiväinen skeptikkodebatti on tukahduttanut blogissani alleen kaiken muun keskustelun, mutta näin ei saa jatkua.

Ihmiskunnan tuottama ilmastouhka on tieteellisesti osoitettu tosiasia, ja se vaatii meitä kohdentamaan kaiken huomiomme, älymme ja tarmomme ongelman ratkaisemiseen – ei sen vähättelyyn ja samalla pahentamiseen. Keskittykäämme jatkossa ymmärtämään planeettaamme ja sen ekosysteemejä ja suojelemaan niiden tulevaisuutta.

Siteeraan tässä (taas kerran) ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestaloa, joka on jo pidempään tavannut omissa luennoissaan sanoa, että ilmastonmuutoksen epäileminen on yksinkertaisesti ”modernin tieteen halveksimista”.

Inttämisen loppu ja poikkeus sääntöön

Olen henkilökohtaisesti jo pariinkin otteeseen yrittänyt sanoutua irti ilmastoskeptisestä inttämisestä ja nyt yritän siis jälleen rajoittaa aikani tuhlaamista moiseen turhuuteen. Käytännössä kommentteja voi tietenkin edelleen jättää, mutta poistan surutta ne, jotka johtaisivat keskustelun taas siihen loputtomaan typeryyden hetteikköön, jota usein ilmastodebatiksi kutsutaan.

Poikkeuksen tähän sääntöön tuottaa ainoastaan se, jos itse jossakin jutussani nimenomaisesti käsittelen jotain ilmastoskeptistä väittämää tai jonkin ilmastoskeptisiä lausuntoja antaneen henkilön näkemyksiä. Tällöin toki argumentointi ja henkilökohtaisten mielipiteiden puolustaminen on puolestani paikallaan vaikka minkälaisilla puheenvuoroilla, kunhan pysytään hyvän maun ja tapojen rajoissa.

Esimerkiksi tämä kirjoitus on aiheensa takia vapaasti kommentoitavissa.

Sananvapaus ja muuta lööperiä

Kokemuksesta osaan hyvin kuvitella, millaista kritiikkiä päätökseni herättää: vedotaan sananvapauteen ja arvostellaan sitä, että nostan itseni ilmastodebatin ylituomariksi. Kolmas tyypillinen vastakommentti kuuluu, että Toiviainen vetäytyy väittelystä, koska tajuaa olevansa häviöllä. Ja niin edelleen.

Todellisuus on kuitenkin se, että populistista ilmastoskeptistä debattia on käyty jo vuosikymmentolkulla aivan liian suureen ääneen verrattuna siihen, miten varmalla pohjalla ilmastotiede on – ja jopa siihen, miten laajasti tämä ymmärrys on kansalaiset tavoittanut. Vaikka minä pyrin näin hillitsemään skeptikkodebattia blogissani, vastaavia areenoita netissä tyhjänpuhumiselle yhä riittää.

Ratkaisut siinä suhteessa, mitkä kommentit vaikuttavat vievän keskustelua ”väärään” suuntaan teen yksin minä – diktaattorin valtuuksilla. Harkitsen jokaisen tapauksen erikseen ja tiedän, että rajanveto ei ole helppoa. Mutta onneksi olen tässä asiassa vastuullinen vain itselleni.

Tavallaan päätökseni harmittaa itseänikin, koska omalla kummalla tavallaan skeptikkodebatti on mielenkiintoista, mutta ongelma on, että se ei etene, eikä meillä ole varaa vain seurata vierestä itse ongelman pahenemista.

Debattia riittää

Toisaalta, ei todellinen ilmastodebatti tähän lopu. Vielä riittää pohdittavaa siinä, kuinka maapallo lämpenemiseen lopulta reagoi, ja ennen kaikkea siinä, mitä ilmastokriisin ratkaisemiseksi tulisi tehdä. Millä toimilla on todellista vaikutusta, millä ei? Ja riittääkö aika?

Samoin, jos jollakin on todella esittää oikeasti vakavasti otettavia vaihtoehtoteorioita, nekin ovat tervetulleita. Paino sanoilla: oikeasti vakavasti otettavia.

Ja vielä: itseeni kohdistuvaa henkilökohtaista kritiikkiä en rupea sensuroimaan. Sen kestän kyllä.

Pasi Toiviainen

Vuosi 2010 ennätyslämmin – ja ilman luontaisia buustereita

NASAn viime yönä julkistaman analyysin mukaan viime vuosi oli maailmanlaajuisesti mittaushistorian lämpimin vuosi – tosin 2010 jakaa nyt lämpöennätyksen vuoden 2005 kanssa. Vuosi 2010 vaikutti pitkään tekevän ihan oman uuden ennätyksensä, mutta viime vuosia kylmempi joulukuu hyydytti vuoden keskilämpötilan viiden vuoden takaiselle tasolle.

Vuoden 2010 jaettu lämpöennätys on sikäli erityisen merkittävä, että se ei saanut luontaisesti maapallon keskilämpötilaa nostavilta tekijöiltä, kuten El Niño -ilmiöltä ja aurinkosykleiltä merkittävää tukea. Vielä alkuvuodesta lämmittänyt El Niño nimittäin vaihtui syksyksi maapalloa viilentäväksi La Niñaksi ja päällä oli myös pitkittynyt auringonpilkkuminimi. Seuraavaa globaalia lämpöennätystä tuskin tarvitseekaan odottaa montaa vuotta.

KUVA. Maapallon keskilämpötilan poikkeamat pitkän ajan keskiarvosta ajalla 1880-2010 (NASA GISS).

NASAn pintalämpötilamittausten seuraavaksi lämpimimmät vuodet ovat puolestaan 1998, 2002, 2003, 2006, 2007 ja 2009.

Se siitä pari vuotta kohkatusta lämpenemisen pysähtymisestä saati maapallon viilenemisestä. Odotettu uutinen.

Pasi Toiviainen

Kylmä ja luminen talvi – Osa 2: Napapyörre hajoaa?

Niin paljon ihmiset tuntuvat kummastelevan näitä kylmiä ja lumisia viime talviamme (ainakin täällä Etelä-Suomessa ja miksei isossa osaa Keski-Eurooppaakin), että tehdäänpä vielä toinen kurkistus siihen, mitä oikein on meneillään. Edellisessä Kylmä ja luminen talvi -kirjoituksessani puhuin ilmiöstä vain outona ”oikkuna”, mutta joulukuisessa AGUn syyskokouksessa tilanteen koko kuva alkoi aueta. Samalla kävi selväksi, että tapahtumat arktisilla alueilla ovat yllättäneet ilmatieteilijätkin.

Hajoaako pohjoinen napapyörre?

Pysyviä sääjärjestelmiä ei planeetallamme montaa ole, mutta oppikirjojen mukaan sellaiseksi voidaan luokitella pohjoinen napapyörre eli maapallon laella sijaitseva matalapaine. Vastaava napapyörre hallitsee toki myös Etelämantereen ilmastoa. Tähän asti pohjoinen napapyörre on tavannut talvisaikaan vallita voimakkaana Jäämeren yllä, mikä on taannut totutun kaltaiset talvet, joissa kaikkein kylmintä on arktisilla alueilla mutta hillitymmät pakkaset täällä hieman eteläisemmillä leveyspiireillä. Nyt tämä kuvio vaikuttaisi kuitenkin olevan murtumassa.

KUVA 1. Pohjoinen pysyvä matalapaine eli napapyörre (violetti / sininen) sellaisena kuin se keskimäärin on esiintynyt joulukuussa aiempina vuosikymmeninä  (1968-1995).

 

AGUn syyskokouksessa San Franciscossa asiaa valotti parissa luennossaan NOAA:n ilmastotutkija James Overland, joka osoitti, että viime vuosina napapyörre on talvisin alkanut ikään kuin hajota – näin maallikkokielellä ilmaistuna. Aivan pohjoiselle napaseudulle on tunkeutunut lämmintä ilmaa, joka on puolestaan pullauttanut kylmät matalapaineen alueet etelämmäksi, poikkeuksellisille paikoille.

 KUVA 2. Matala- ja korkeapaineen alueet pohjoisella pallonpuoliskolla joulukuussa 2009. Pohjoinen napayörre on ”hajonnut”.

 

 

KUVA 3. Pohjoiset matala- ja korkeapaineen alueet helmikuussa 2010. Pohjoisen napapyörteen sijaan pohjoisnavalla vaikuttavat voimakkaat korkeapaineen alueet (punainen / keltainen).

Lämmin Arktis – kylmät mantereet

Mitä tämä uusi tilanne on sitten tarkoittanut käytännössä? Sen James Overlandin AGU-esitelmän nimi ”Warm Arctic – Cold Continents” kertoo hyvin: Jäämeren alue on talvisin aiempaa lämpimämpi ja sitä ympäröivät manneralueet ovat käyneet kylmemmiksi. Erityisen lämmintä on ollut Grönlannin seudulla, kuten joulukuussa 2009 (KUVA 4.)

KUVA 4. Joulukuun 2009 lämpötilojen poikkeamat pohjoisella pallonpuoliskolla verrattuna pitkän aikavälin keskiarvoon (1968-1995).

 

 

 

Uusi tilanne on sikäli mielenkiintoinen, että kukaan ei tiedä, kuinka pysyvästä ilmiöstä on kyse. Voisiko uusi kuvio jäädä ikään kuin päälle? Tuleeko siitä – ainakin joksikin aikaa – vallitseva? Vai voivatko talvemme lähitulevaisuudessa olla oikeastaan aivan millaisia tahansa – vesikeleistä paukkupakkasiin?

Ilmiön aiheuttajastakaan ei ole vielä mitään varmuutta, mutta Overlandin mukaan todennäköisin syy on viime vuosina nopeaan tahtiin edennyt pysyvän pohjoisen merijään väheneminen. Tämän seurauksena jäättömät merialueet ovat lämmittäneet Arktista voimakkaasti. Toisaalta, myös ilmakehän kaoottisille kytkennöille ja niille kuuluisille ratkaiseville perhosen siiveniskuille, kenties jossain eteläisellä pallonpuoliskolla, Overland varaa oman osansa muutoksessa.

Mitä tapahtuukaan seuraavaksi?

Lämmintä kohti joka tapauksessa kokonaisuudessaan mennään.

Pasi Toiviainen