Ilmastotieteen kriisi – tyrskyjä vesilasissa

Ilmastotiede on kriisissä, koska ilmastotutkijat eivät enää siedä kriittisiä ääniä ja ovat myyneet sielunsa poliittisille pyrkimyksille. Siksi ilmastotutkimus kaipaa nyt uudenlaista vastuullisuutta. Näin kirjoittivat äskettäin Kanava-lehdessä (3/2015) Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola ja Jyväskylän yliopiston filosofian professori Sara Heinämaa. Heidän yhteinen kirjoituksensa ”Ilmastotutkimus on kriisissä” nousikin lehden kannessa numeron suurimmaksi skuupiksi. Mutta mikä on totuus? Onko kriisi todellinen?

Olen monesti aikaisemminkin – muun muassa täällä ja täällä – kommentoinut Atte Korholan aivoituksia, enkä näköjään voi olla tekemättä niin nytkään. Varsinkin kun Kanava-lehti mainostaa, että sen sivuilla ”alojensa kärkinimet kirjoittavat syvällisesti, mutta yleistajuisesti yhteiskunnan, politiikan, talouden ja kulttuurin kysymyksistä”, on ehdottomasti hieman mittailtava Korholan ja Heinämaan ajattelun syvyyttä.

Tieteellinen tieto politiikan uhkana

Professorien pääväittämä on, että ilmastotutkimus on hakoteillä, koska se on alistettu politiikalle. Siitä on tullut aatteellisesti latautunutta tilaustyötä, jossa tietoa tuotetaan suoraan ”eritasoisten päätöksentekijöiden käyttöön”. Näin aito, teoreettisen tieteen tekeminen on unohtunut, ja tutkijat ovat alkaneet muistuttaa poliitikkoja ja uskonnollisia johtajia.

”Ilmastotieteestä on tullut poliittisen päätöksenteon tuki ja ohjaaja. Tieteeseen vedoten poliittisilta päätöksentekijöiltä on alettu vaatia yhdenlaisia toimia – ja tieteen nimissä toisia ratkaisumalleja vastustetaan”, Korhola ja Heinämaa varoittelevat.

Pelko on sikäli erikoinen, että muu yhteiskunta juuri pyrkii lisäämään tieteen vaikuttavuutta. Esimerkiksi Tutkas vaati juuri alkuvuodesta, että ”Tutkijoiden ja poliittisten päätöksentekijöiden vuorovaikutusta tulee vahvistaa” ja tutkimustieto saada ”osaksi lainsäädännön valmistelua ja päätöksentekoa”.

Kriittinen professoripari kuitenkin paheksuu tieteeseen nojaamista: ”Tällaisessa päätöksentekomallissa tieteen uskotaan ja uskotellaan paljastavan kyseenalaistamattomia tosiasioita, joista voidaan suoraan johtaa poliittisia päätöksiä.”

Vaikka eihän se näin ole. Tiede antaa pohjatiedot. Sen jälkeen tulee poliittinen harkinta.

Sitä paitsi, professorit itsekin kirjoittavat, että ilmastopolitiikassa ”tieteellisiä tuloksia käytetään usein oikeuttamaan jopa keskenään täysin vastakkaisia ratkaisumalleja”. Mitään ristiriitaa sen kanssa, että tiedosta johdettaisiin suoraan vain yhdenlaisia päätöksiä, he eivät kuitenkaan huomaa.

Climategate-kohun jälkilämmittelyä

Joka tapauksessa, seuraavaksi Korhola ja Heinämaa väittävät, että saadakseen poliitikot haluamilleen raiteille ilmastotutkijat ovat porukalla alkaneet virtaviivaistaa viestiään ja siten myös karsia soraääniä – eli ilmastoskeptisiä näkemyksiä. Kirjoittajien mukaan tutkijat ovat maailman pelastamisen huumassaan alistuneet ”konsensusvaatimukselle”.

Todisteena tutkijoilta vaaditun yksituumaisuuden mädännäisyydestä professorit pitävät kuuden vuoden takaista Climategate-kohua, joka käynnistyi kun julkisuuteen päätyi muutamien ilmastotutkijoiden yksityisiä sähköposteja. Tapaus osoitti tutkijoiden selvästikin tinkineen ”tieteen pelisäännöistä” ja käyttäneen ”ulkotieteellisiä keinoja kamppaillessaan kilpailijoitaan vastaan”, he kirjoittavat.

Tulkinta on kuitenkin tuulesta temmattu. Ensinnäkin, kyseisen skeptikkojen masinoiman kohun jäljiltä tehtiin useita riippumattomia selvityksiä ja syytökset tiedevilpistä kumottiin. Toiseksi, kohutuista viesteistä ilmi käynyt nuivuus skeptikoita kohtaan ei suinkaan selity tutkijoiden politisoituneisuudella, vaan heidän turhautuneisuudellaan siihen vuosikymmeniä jatkuneeseen ilmastoskeptiseen juupas-eipäs-inttämiseen, jossa samoja moneen kertaan vääriksi osoitettuja väittämiä on kierrätetty yhä uudestaan. Totta kai siihen kypsyy. Kiitti, riitti, todettiin tälle aikoinaan Ilmatieteen laitoksestakin.

Tapaus Lennart Bengtsson

Professoriparin muut todistelut ovat yhtä hepppoisia. ”Hiemankin valtavirrasta poikkeavat ajatukset ja tutkimustulokset luokitellaan vääräoppisiksi, ja kriittiset tutkijat leimataan ilmastoskeptikoiksi”, he esimerkiksi ilmoittavat ja mainitsevat, että viimeksi leimakirveestä sai ilmastotieteilijä Lennart Bengtsson. Hän kun ”erehtyi arvostelemaan hienovaraisesti joitakin ilmastonmuutosteorian yksityiskohtia”.

Todellisuus on kuitenkin tässäkin tapauksessa toinen. Tosiasiassa emeritusprofessori Bengtssonin saama arvosteluryöppy johtui siitä, että hän otti viime keväänä vastaan pestin Global Warming Policy Foundationista (GWPF). Kyseinen ”hyväntekeväisyysjärjestö” – samoin kuin sen perustaja, konservatiivipoliitikko Lord Nigel Lawson – on hyvin tunnettu valheellisesta ilmastopropagandastaan.

Vasta tämä Bengtssonin tempaus siis aiheutti arvosteluryöpyn. Siihen asti hänen hyvin tiedossa olleet lievästi ilmastoskeptiset kannat oli kyllä tiedeyhteisössä suvaittu ongelmitta.

Nurinkurista ajattelua epäkypsyydestä

Korholan ja Heinämaan mielestä ilmastotiede on kuitenkin epäkypsää. Heidän mukaansa tästä kielii erityisesti ”ilmastotieteen nurinkurinen suhtautuminen niin sanottuun ’hiatukseen’, maailmanlaajuisissa pintalämpötiloissa viimeisten noin 15 vuoden aikana ilmenneeseen tasoittumiseen”. He katsovat, että ilmiö ohitettiin pitkään ”ilmastoskeptikkojen propagandana” eikä sitä siksi alettu heti kunnolla tutkia.

Todellisuudessa ilmiötä on toki seurattu ihan sen ”alusta” asti, mutta koska meteorologiassa lyhimpänä merkitsevänä ajanjaksona pidetään 30 vuotta, asian vuoksi ei vain ole liiemmin hötkyilty. Eikä varsinkaan, koska väitetyn tasoittumisen tarkastelujakso on valikoitu alkamaan aivan poikkeuksellisen lämpimästä vuodesta. Täten havaittu ”hiatus” perustuu mittausten kohinaan, vaikka yleensä tämä halutaan suodattaa tarkastelusta pois.

Miksi ihmeessä meteorologien olisi siis pitänyt tällaisen tapauksen takia yhtäkkiä luopua keskeisistä periaatteistaan? Se vasta nurinkurista olisi ollut.

Professorit kuitenkin näkevät asian toisin ja syyttävät, että tapahtuneen hiatuksen vähättelyn takia tieteen ”edistymisessä hukattiin monia vuosia”. Tällainen huoli tosin tuntuu hyvin keinotekoiselta, sillä lähes samaan hengenvetoon he toteavat, että ”kiirehtiminen ei edistä totuuden tavoittelua”. Miksi siis nyt hoppu? Miksi nyt yhtäkkiä tieteen teon nimissä pitäisi laittaa tieteen teon periaatteet romukoppaan?

Sitä paitsi, mitä todennäköisimmin Korholan ja Heinämaan korostama lämpenemisen ”tasoittuminen” on pelkkä uutsiankka. Tuoreissa tilastollisissa tarkasteluissa on käynyt selväksi, että vaikka ennätyslämmin vuosi 2014 jätettäisiin pois laskuista, pitkän ajan keskiarvo osoittaa edelleen tasaista lämpenemistä. Lisäksi tähän mennessä vuoden 2015 alkupuolisko on ollut ennätyslämmin.

NASA GISS 2013
Maapallon pintalämpötilan vuotuinen vaihtelu ja pitkän ajan trendi – ilman ennätyslämmintä vuotta 2014. Lähde: NASA GISS.

Seksuaalinen häirintä, usko ja tieteellinen ajattelu

Artikkelinsa lopulla Korhola ja Heinämaa yhä vain kiihdyttävät hyökkäystään. He käyvät sumeilematta ilmastotutkija Rajendra Pachaurin kimppuun. He muistuttavat, että hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n johtajana pitkään toiminut Pachauri ”joutui äskettäin eroamaan tehtävästään seksuaaliseen ahdisteluun liittyvien syytteiden vuoksi”. He kertovat, että irtisanoutumiskirjeessään Pachauri kirjoitti näin: ”minulle maa-planeetan suojelu, lajien säilyminen ja ekosysteemiemme kestävyys on enemmän kuin kutsumus. Se on uskontoni ja dharmani”.

Tämä on professorien mielestä se lopullinen todiste heidän epäilyilleen. Ilmastotieteestä on totta totisesti tehty uskonto: ”Jos maailman tunnetuinta ja globaalin politiikan ja talouden kannalta vaikutusvaltaisinta tiedejärjestöä on johdettu kolmentoista vuoden ajan tällaisella asenteella, ei ole ihme, että sen kannoista poikkeavat tutkijat on leimattu vääräoppisiksi denialisteiksi”, he lataavat.

Hiljaiseksi vetää. Kerta kaikkiaan. Joskaan ei sanattomaksi.

Ensinnäkin, mitä ihmettä Pachaurin eroon johtaneilla häirintäsyytöksillä on tekemistä tämän asian kanssa? Millään lailla seksuaalisen häirinnän ongelmaa vähättelemättä ihmettelen, että eiköhän meistä aika monella ole omat seksuaalielämän ristinsä kannettavinaan ilman, että se kyseenalaistaa kyseisen ihmisen koko  ammatillisen uran. Sitä paitsi, Pachauri itse on kieltänyt väitettyjen häirintäviestien lähettämisen, ja oikeusjuttu häntä vastaan on yhä kesken.

Toiseksi – ja paljon huomionarvoisemmin – jos ja kun Pachauri on ilmoittanut maapallon elämän suojelun elämänsä tärkeimmäksi arvoksi ja suorastaan uskonnokseen, niin entä sitten? Tekeekö tämä hänestä kykenemättömän tieteelliseen, kriittiseen ajatteluun?

Jos tekee, niin mikä maailmankuva tai uskonto Korholan ja Heinämaan mukaan sitten on tutkijalle sallittu? Käykö kristinusko? Tai voiko muslimi ymmärtää maailmaa kiihkottomasti? Vai pitäisikö puhtaan tutkijan olla uskonnoton – kuten minä? Minä vannon vain ja ainoastaan tieteellisen maailmankuvan nimiin.

Professori Korhola on itse avoimesti kertonut olevansa harras kristitty ja Kristus-mystikko. Hänestä edes ihmeissä ei ole mitään epäilyttävää. ”En ole koskaan osannut epäillä ihmeitä. Siinä ei ole mitään ongelmaa. Kaikki selittyy sillä että kyseessä on Jumala”, hän katsoo. Anteeksi vain, herra professori, mutta minun korviini moinen särähtää kyllä sangen epäilyttävältä…

Jeesustelua tieteellisestä kritiikistä

Edellisen pohjanoteerauksen jälkeen Korhola ja Heinämaa katsovat vielä tarpeelliseksi ojentaa muita keskustelijoita tieteellisen debatin periaatteista. ”Mikä tahansa kyseenalaistus ei ole tieteelliselle toiminnalle yhtä merkittävä. Kritiikin tulee olla asiantuntevaa: sellaista, joka tuntee kritisoidun kannan muodostumisen periaatteet ja lähtökohdat ja kykenee ottamaan ne huomioon”, he näpäyttävät.

Olen samaa mieltä. Kritiikki ei saisi olla mielivaltaista. Valitettavasti professorit kuitenkin sortuvat siihen itse. Heidän kritiikkinsä on asiantuntevan sijaan asioita sotkevaa. Se ei ole loogista, hyvin argumentoitua eikä kaikilta osin ihan asiallistakaan.

Mutta siitä viis, professorit vain jatkavat. He pyrkivät asemoimaan itsensä polarisoituneen ilmastodebatin ulkopuolelle, ikään kuin sen erotuomareiksi: ”Yksinkertainen vastakkainasettelu kielii aina siitä, että keskustelu on jo loitonnut tieteellisen käytännön piiristä”, he huomauttavat.

Tämä taas on sikäli erityisen härskiä, että se kannake, jonka varaan Korhola ja Heinämaa oman tekstinsä ripustavat, on nimenomaan yksinkertainen, kärjistetty vastakkainasettelu.

Ratkaisu tieteen politisoitumiseen on … tieteen politisoiminen!

Joka tapauksessa, koska Korholan ja Heinämaan mielestä ilmastotiede on kriisissä, he tarjoavat ongelmaan ratkaisun: ”Epävarmuuden esille tuominen ja kilpailevien teorioiden ennakkoluuloton tarkastelu poliittisilla foorumeilla ja laajassa julkisuudessa edistäisi nähdäksemme ilmastotieteen kehittymistä”.

Siis mitä? Heidän mielestään itse tieteen tekeminen ja arviointi pitäisi alistaa poliitikoille, medialle ja muillekin maallikoille? Anteeksi, mutta kuka sitä ilmastotieteen politisoitumista pelkäsikään?

Heidän mukaansa tämä tieteen jalkauttaminen olisi vieläpä ”tärkeää erityisesti nyt, kun ilmastotutkimuksen yleinen uskottavuus on mielipidetutkimusten mukaan heikoissa kantimissa kaikkialla länsimaissa.”

Hmm. Niin. Miksiköhän uskottavuus on kärsinyt? Väitänpä, että tämä on mitä suurimmassa määrin nimenomaan sellaisten, professoriparin juuri puolustamien, kovasti kyseenalaisten tapausten ja tahojen kuin ilmastoskeptikoiden masinoiman Climategaten sekä Lord Lawsonin ja tämän GWPF:n ansiota. Ja Suomessa yhä enemmän ja enemmän itsensä professori Korholan saavutus.

Kirjoituksensa kauniiksi lopuksi Korhola ja Heinämaa kaipaavat vielä ilmasto- ja tiedepolitiikkaamme ”vastuullisuutta”. Niin minäkin.

– PT

Tämä kirjoitus on julkaistu lyhyempänä versiona Kanava-lehdessä (4/2015).

Professori Atte Korhola ja hölmöläisten ilmastonmuutos 2 – sensuurikohun jälkipuintia

Tämä juttu on alun perin julkaistu toisella nimellä 21.11.2013 aiemmassa blogissani Nurmiainen & Toivela.

Äskettäin työtehtävissäni kirjoittamani blogijuttu ympäristömuutoksen professori Atte Korholan luennon virheistä ja ristiriitaisuuksista sai melkoisen huomion sen jälkeen, kun jutun julkaissut työnantajani yllättäen (12.11.) poisti sen verkosta. Pian juttu kuitenkin palautettiin julkiseksi, ja sain kirjoituksestani kaikenmoista palautetta – muun muassa alkuperäisen blogini lukijakommenteissa sekä kritisoimani luentoillan järjestäneeltä taholta Helsingin yliopistolta. Nyt tämän jatkojutun julkaisen sattuneesta syystä itse.

Yhteistyökumppanin yhteydenotto

Koska juttuni hetkellistä sensurointia perusteltiin työnantajani Yleisradion sanoin sillä, että vedin kirjoituksellani ”maton yhteistyökumppanin alta” (Twitter, 12.11.), eniten kiinnostanee tältä kyseiseltä yhteistyökumppanilta eli Helsingin yliopistolta saamani palaute.

No, saamassani sähköpostiviestissä minun kirjoitustani tai toimintaani ei kritisoitu lainkaan. Päinvastoin, siinä pohdittiin toisenlaisenkin kuin vain Studia Generalia -luentoihin liittyvän yhteistyön mahdollisuutta. Ajatuksena oli, että toimittajat ja tutkijat tulisi saada yhteen pohtimaan, miten tiedeviestintää  voisi hedelmällisesti kehittää aidosti keskustelevaan ja kriittiseen suuntaan. Kuviota on sittemmin pohdittu myös puhelimitse.

Mattoa ei oltu vedetty yhtään minnekään.

Nobel-puhe vai jotain muuta – myönnän virheeni

Kohublogistani seurasi myös se, että jutun lukijakommenteissa etsittiin ahkerasti asiavirheitä minunkin väittämistäni. Kaksi pikkuvirhettä tosiaan löytyikin.

Nimimerkki ”Dia” kirjoitti: ”Nobelia saadessa ei pidetä puhetta, vaan luento. Sivu minne linkkasit, ei sisällä edes tätä luentoa, kuten annat ymmärtää”.

Totta. Paul Krugmanin todellinen Nobel-luento löytyy tietysti helposti Nobel-komitean omilta verkkosivuilta. Se ei siis sisällä niitä tutkijanohjeita, jotka Korhola sanoi Krugmanin ”Nobel-puheesta” lainanneensa. Itse asiassa epäilinkin tätä, mutta en tarkistanut asiaa kunnolla. Kaivoin vain esiin sen puheen, josta Krugmanin tutkijanohjeet löytyivät – selityksineen. Virheeni oli siis se, että luotin Korholaan, enkä tarkistanut tietoa. Pahoittelen.

IPCC: Suomi lämpenee 6 astetta – toinen virheeni

Toinen virheeni oli, kun väitin tämän Nelosen uutisten IPCC-uutisoinnin olleen ihan kohdillaan: ”Suomen lämpötila voi nousta jopa 6 astetta tällä vuosisadalla. Tämän paljastaa YK:n odotettu ilmastoraportti, joka julkistettiin tänään Tukholmassa” (blogini kohta 9).

No, ei se ollut. Korhola sen sijaan oli oikeassa. Tosiasiassa IPCC:n uusi AR5-raportti ei kerro Suomen lämpenemisestä erikseen mitään. Mutta, kuten todettua, Suomen luvut julkistettiin raportin kanssa samassa Ilmatieteen laitoksen järjestämässä julkistamistilaisuudessa, joten Nelosen lapsus on ymmärrettävä. Itse en puolestani yksinkertaisesti huomannut Nelosen viitanneen raporttiin noin suoraan, vaan ajattelin koko ”Suomi lämpenee 6 astetta” -uutisointia laajempana ilmiönä kuin pelkästään Nelosen uutisena.

Koska Korholan luennon keskeinen teesi oli, että ilmastouhkaa liioitellaan, minusta tässä yhteydessä olennaisinta on kuitenkin huomata Korholan täysin sivuuttaneen otsikkoon kätkeytyneen piilevän ilmastonmuutoksen vähättelyn, josta olen kirjoittanut laajemmin aiemmin. Jos nimittäin maapallo voi tällä vuosisadalla lämmetä noin 5 astetta, niin tällöin Suomi voi puolestaan lämmetä jopa 10 astetta – tai enemmänkin.

Suomen lämpenemiseen 6 asteella riittää jo noin 3 asteen globaali lämpeneminen. Tämä tieto kuuluu ihan ilmastotieteen perusteisiin.

Ilmastoskeptikot ja juupas-eipäs

Ilmastoskeptikotkin – tietysti – ilmoittivat omissa kommenteissaan minun syyllistyneen virheisiin. Muutaman he mielestään jopa yksilöivät. Varsinaiseen tyhjänpäiväiseen juupas-eipäs-väittelyyn en kuitenkaan aio nyt(kään) osalllistua. Se on jo nähty. Yhtä skeptikkoväitettä – sitä vakavimmin otettavalta vaikuttavaa – voin kyllä lyhyesti kommentoida. Sen mukaan kehuin John Fyfen ryhmän analysoimia ja nykylämpenemistä ”liioittelevia” malleja liikaa, jopa ”täydellisesti” toimiviksi (blogini kohta 11). Palaan tähän HC-inttämiseen kuitenkin vasta tämän juttuni lopuksi.

Paksunahkaisten miekkamaraton

Lisäksi sain runsaasti kommentteja jutussa käyttämästäni tyylistä. Monelle kommentaattorille varsinkin juttuni kiihkeyttä oli vaikea tajuta. Esimerkiksi nimimerkki ”Mimmimaria” kirjoitti näin: ”Asioiden esittämisen tavasta turhautuneisuus näkyi kuitenkin useammassa kohdassa niin, etten asiasta samaa mieltä olleenakaan pysynyt aina samassa tunnemyrskyssä mukana.” Hyvin formuloitu kommentti. Ymmärrän yskän.

Ainakin niille, jotka tulivat nyt sensuurikohun myötä ensi kertaa seuranneeksi ilmastodebattia kuumimmillaan, saattoi tulla järkytyksenä, että hurjimmillaan väittely tosiaan on melkoista ”miekkailua”, kuten sitä parissakin eri yhteydessä somessa nyt luonnehdittiin. Ja jos jo oma kirjoitukseni oli varsin kärkevä, niin blogini jatkokeskustelusta löytyy sitten monia kommentteja, jotka ovat silkkaa loanheittoa. Tämän lajin harrastajille kasvaakin aika pian melko paksu nahka.

Mitä taas ”Mimmimarian” havaitsemaan turhautuneisuuteeni tulee, lienee hyvä tietää, että olen ottanut professori Korholan kanssa aivan samoista teemoista yhteen jo useammin, tyypillisesti lehtien mielipidepalstoilla ja kerran myös TV2:n Pressiklubissa (2007). Ja aina Korholan viesti on ollut se sama: ilmastouhkaa liioitellaan. Pahimmillaan hän on syyttänyt, että liioittelu on vieläpä täysin tietoista; että media repii ylidramaattisia otsikoita saadakseen lukijoita, (muut) tutkijat itselleen ”oman palstatilan raivaamiseksi” ja ympäristöjärjestöt heruttaakseen tukijoiltaan rahalahjoituksia.

Jotta turhautumistani voisi jotenkin ehkä ymmärtää, otetaanpa pari muistutusta vuosien varrelta.

Grönlannin sulaminen ja media

Alkuvuodesta 2007 professori Korhola kirjoitti Helsingin Sanomiin (4.2.2007) pitkän artikkelin siitä, kuinka ilmastonmuutoksesta liikkuu liikaa ilmiötä liioittelevia myyttejä. Tuossa jutussaan hänen tärkein esimerkkinsä median harrastamasta liioittelusta oli eri viestimissä levinnyt uutinen, jonka mukaan Grönlannin mannerjään sulaminen ”nostaa merien pintaa jopa kuusi metriä vuoteen 2100 mennessä”.

Näin tuolloin oli todella uutisoitu muun muassa YLEn netissä, vaikka alkuperäisessä tiedelehti Sciencen artikkelissa kyllä selitettiin, että vuoteen 2100 mennessä maapallon lämpeneminen voi ”vain” ylittää sen kynnyksen, joka johtaa mannerjään lähes täyteen sulamiseen ja kuuden metrin vedenpinnan nousuun – kenties noin 400 vuodessa. Liioittelu oli tosiasia.

Mutta, kuten omassa vastauksessani (HS, 11.2.2007) huomautin, Korhola näki tässäkin tapauksessa vain liioittelun, ei samaan uutiseen liittynyttä vähättelyä. Kun näet YLEn tv-uutiset pian ”korjasi” sattuneen virheen, nyt merenpinnan uutisoitiin nousevan yhden metrin tuhannessa vuodessa. Pieleen meni taas, mutta tällä kertaa toiseen suuntaan.

Miksi siis – taas kerran – liioittelu oli pahasta, mutta vähättely oli OK?

Grönlannin sulaminen ja tutkijoiden sanoma

Kaksi vuotta myöhemmin Korhola palasi Grönlanti-kysymyksen äärelle (HS, 2.4.2009). Hän oli mielipidekirjoituksessaan yhä vain sitä mieltä, että mannerjään sulaminen nähtiin liioitellussa valossa. Nyt hän kirjoitti Grönlannin jäätiköiden virtausnopeuksien ”palautuneen lähtöuomiinsa” ja uumoili jopa koko Grönlannin sulamisen olleen aivan luonnollista laatua. Näkemystään professori perusteli viimeisimmän American Geophysical Unionin (AGU) tiedekokouksen ”sanomalla”.

Minä vastasin (HS 9.4.2009). Huomautin, että tosiasiassa kyseisessä kokouksessa puhuneiden tanskalaistutkijoiden mukaan havainnot kylläkin todistivat purkujäätiköiden virtaamien ”nopeaa kiihtymistä”. Samoin yhdysvaltalaistutkijat raportoivat ”jäätiköiden virtausnopeuden laaja-alaisesta ja huomattavasta kiihtymisestä”. Kolmas tutkijaryhmä puolestaan todisti, että Grönlannin sulaminen nosti nyt merenpintaa tuplasti nopeammin kuin viisi vuotta aiemmin juuri siksi, että jäätiköt purkautuvat mereen entistä vauhdikkaammin. Lisäksi kokouksessa sulamisen raportoitiin ulottuvan yhä ylemmäs jäätikön keskiosiin ja tilanteen kokonaisuutena johtuvan ”selvästi” ilmastonmuutoksesta.

Korholan tulkinta jäätikkötutkijoiden sanomasta oli erikoinen. Vähintäänkin vähättelevä, sanoisin.

Pohjoisen pysyvän merijään sulaminen vahvasti liioiteltua?

Arktisen merijään sulamisesta johtuvan huolestuneisuuden toppuuttelu on ollut yksi Korholan lempiaiheita. Vuoden 2007 jutussaan hän kirjoitti, että koska merijään kehityksestä on kunnollista satelliittimittausdataa vasta 1970-luvulta alkaen, näiden mittausten tuloksista ei voi tehdä minkäänlaisia ”luotettavia johtopäätöksiä”.

Kun sitten huomautin, että  pohjoinen pysyvä merijää oli kuitenkin jo tuolloin, vuosiin 2005–2006 mennessä, supistunut sentään ”jopa neljänneksellä”, Korhola katsoi, että väitteeni oli – yllättäen – ”vahvasti liioiteltu”. No, tuossa vaiheessa kesäaikaisen – eli pysyvän – merijään laajuus oli supistunut noin 24 prosenttia. Mielestäni arkikielessä neljännes oli näin ollen ihan hyväksyttävä määre.

Nyt, vain jokunen vuosi myöhemmin, pohjoisen pysyvän merijään laajuus on supistunut jo yli kolmanneksen. Ja tilavuus noin kaksi kolmannesta. Vahvaa liioittelua?

Professori ja poikkeuksellisen nopea lämpeneminen

Kaikkein vakavin ja merkittävin vähättely Korholan edellä mainituissa kirjoituksissa oli kuitenkin se, kun hän ilmoitti, että ”käsitys nykyisen lämpenemisen poikkeuksellisesta nopeudesta” on pelkkä ilmastomyytti, josta ”olisi jo aika luopua”. (HS, 4.2.2007)

Korhola perusteli näkemystään näin: ”Kun maapallon keskilämpötiloja tutkitaan pitkällä aikavälillä, eivät suuretkaan lämpötilan muutokset ole harvinaisia. Esimerkiksi noin 11 000 vuotta sitten maapallon lämpötila kohosi 4–6 astetta vain muutamassa vuosikymmenessä.” Toisin sanoen Korhola, jonka erikoisalana on “pitkän aikavälin ympäristömuutokset”, väitti nykyistä geologista lämmintä jaksoa, holoseenia, edeltäneen jääkausijakson päättyneen kuin seinään, vain muutamassa kymmenessä vuodessa.

Minä, pahainen toimittaja – tai arkkitehti, kuten blogijuttujeni kommenteissa jatkuvasti huomautellaan – älähdin tästäkin. Opastin professoria, että hänen mainitsemansa äkkilämpeneminen oli vain paikallinen ilmiö, eikä se suinkaan koskenut koko maapallon keskilämpötilaa. Globaalisti jääkautta seuranneen lämpenemisen tiedettiin kyllä vieneen useita tuhansia vuosia. (HS, 11.2.2007)

Nyt uusimmat tutkimukset ovat viimeistään tehneet tämän tapauksen aivan selväksi (kuva alla). Nykyinen lämpeneminen on poikkeuksellisen nopea, lämpenipä maapallo tällä vuosisadalla 2, 3 tai vaikka 5 astetta.

shakun_marcott_hadcrut4_a1b_eng
Maapallon keskilämpötila viimeisten 20 000 vuodelta ja ennuste vuoteen 2100 – 3 asteen lämpenemisellä. Lähde: Jos Hagelaars.

 

Eli, ”Mimmimaria”, tulkitsit aivan oikein. Olen totta totisesti turhautunut. Nyt näissä kahdessa Korhola-blogissani olen kirjoittanut vain yhden luennon ja kahden lyhyen lehtitekstin valikoiduista ongelmista. Enempäänkin olisi ainesta. Ei mielestäni tällaista hölynpölyä pitäisi professoritasolta jatkuvasti suoltaa.

Ilmastomallien ”täydellisyydestä”

Ja kuten luvattua, lopuksi vielä siitä skeptikkoväittämästä, jonka mukaan kehuin kohujutussani John Fyfen ryhmän analysoimia ja nykylämpenemistä ”liioittelevia” malleja liikaa, jopa ”täydellisesti” toimiviksi (blogini kohta 11).

Nimimerkki  ”Fyysikko minäkin” kirjoitti lukijakommenttinaan: ”jos malli kuvaa luotettavasti menneisyyden kehityksen, se johtuu yleensä siitä, että menneisyyden tunnettua kehitystä on käytetty mallin rakentamisessa. Toiseksi, kun tieteessä sanotaan jonkin mallin kuvaavan ilmiön ’täydellisesti’, sen pitää todella tarkoittaa sitä, ts. näkyviä eroja ei saa olla. Kuvassa oleva käppyrä on kaukana täydellisestä sovituksesta.”

Fyfe et al 2013
Kuva: Lämpötilahavaintojen trendi (punaiset viivat) ja mallilaskelmat (musta ja harmaa). Lähde: Fyfe et al. 2013. Nature Climate Change.

 

Kaksi asiaa: Ensinnäkään menneisyyttä ei sellaisenaan käytetä mallien rakentamiseen. Ainoastaan maailman toiminnasta havaittuja ilmiöitä, jotka johdetaan matemaattisiksi kaavoiksi. Mallin toiminta alkaa nollasta, se laskee todellisuutensa aivan itse. Silti, mallit toimivat huikean hyvin. ”Niin yläilmakehän suihkuvirtaukset kuin matalapaineiden radat malli löytää oikeille paikoilleen”, on ilmatieteen emeritusprofessori Juhani Rinne ihastellut ilmastomallien yleistä tarkkuutta jo vuosia sitten.

Toiseksi, aivan kaikkia ilmastojärjestelmän yksityiskohtia ilmastomallit eivät tietenkään voi mallintaa. Sitä varten meidän pitäisi rakentaa toinen tismalleen, atomilleen samanlainen maapallo. Ei onnistu. Jonkin verran poikkeavuutta pitää siis sallia ja mitä lyhyempää aikaväliä tarkastellaan, sitä enemmän klappia tietysti helposti tulee.

Kuten jo alun pitäen totesin, kyseiset mallit on kehitetty pitkän aikavälin muutosten ennakoimiseen. Tämän tehtävänsä ne ovat hoitaneet täydellisesti. Fyfen analyysissä todellinen, mittauksin havaittu pitkän aikavälin trendi (punainen suora viiva, kuva yllä) osuu täysin yhteen mallien laskeman trendin kanssa (musta vinoraidoitettu alue). Lyhyemmän aikavälin vaihtelu on tässä pelkkää kohinaa. Se pitää vain hyväksyä.

Eri asia tietysti on, jos poikkeama käy erityisen suureksi ja vieläpä venyy ajallisesti merkitsevän pitkäksi. Mutta tähän mennessä havaittu 15 vuoden alailmakehän lämpenemisen hidastuminen ei vielä malleja romuta. Korholaa siteeraten: ”No, onko tämä nyt sitten tarpeeksi pitkä aika tehdä mitään havaintoja? No, ei tietenkään ole”.

Maapallon lämpenemisen hidastuminen peruttu?

Sitä paitsi, mielenkiintoisen uuden lisänsä tähän viime vuosina skeptikkoja villinneeseen keskusteluun maapallon lämpenemisen pysähtymisestä toi juuri äskettäin Kevin Cowtanin ja Robert Wayn uusi tutkimus, jonka mukaan ilmiö olisikin suurelta osaltaan – ellei jopa kokonaan – vain illuusio.

Uuden tutkimuksen mukaan lämpenemisen hidastumisilmiö johtuisikin lähinnä siitä, että se kyseinen mittaussarja, jossa hidastuminen erityisesti näkyy (HadCRUT4), kattaa vain noin 84 prosenttia maapallon pinnasta. Tässä sarjassa mittausten ulkopuolelle ovat jääneet muun muassa napa-alueet, joista erityisesti arktiksen kuitenkin muuten ymmärretään lämmenneen viime vuosina nopeasti.

Muiden havaintosarjojen, kuten erityisesti NASAn GISS-sarjan pohjalta uusi havainto ei olisikaan yllätys. NASA GISS-mittaukset ovat nimittäin jo pitkään ottaneet napa-alueet paremmin huomioon, ja niissä mitään lämpenemisen hidastumista ei ole juuri näkynytkään.

Saa nähdä. Seuraavaa kohua odotellessa.

– PT

Professori Atte Korhola ja hölmöläisten ilmastonmuutos

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 11.11.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Himasen ja Castellsin tiedevedätys on vasta kunnolla kuohahtanut, kun perkaamistaan vaatii jo seuraava tieteellinen pohjanoteeraus. Olin [31.10.2013] Helsingin yliopistolla kuuntelemassa ympäristömuutoksen professori Atte Korholan luennon ilmastonmuutoksesta. Se oli pysäyttävä. Se oli ainutlaatuinen. Se oli uskomatonta sotkua. Aivan pahimpaan ilmastoskeptikkotyyliin. Joten pakkohan se on ruotia läpi. Jos ei muusta syystä, niin ihan vaan for the record, tullakseen todetuksi.

Esipuhe blogiin

Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola on suomalainen – ja kansainvälinenkin – ilmastovaikuttaja. Hän toimii lukuisissa, muun muassa Suomen Akatemian ja Euroopan tiedeakatemian luottamustehtävissä. Lisäksi, kuten Studia Generalia -luentoillan puheenjohtaja professori Laura Kolbe mainitsi, Korhola tunnetaan yliopiston ”yhteiskuntasuhteiden hoitajana ja äänenä mediajulkisuudessa”.

Siksi sillä, mitä professori Korhola sanoo, on merkitystä. Ja siksi hänen avoin luentonsa (video) vaatii perusteellisen kriittisen tarkastelun. Teen sen alla.

Pahoittelen heti tekstini pituutta, mutta tämä on yksinkertaisesti suoraa seurausta arvioimastani esityksestä. Huomautettavien asioiden määrä on yksi osa sanomaani. Samoin pahoittelen tekstini poukkoilevuutta, vaikkakin uskon, että juuri siten juttuni rakenne tekee hyvin oikeutta alkuperäisen esityksen sekavuudelle. Detaljina mainittakoon, että käyttämissäni siteerauksissa esiintyvät kursivoinnit ovat minun niihin lisäämiäni.

Toteanpa tässä vielä senkin, että olen kuluneena vuonna kirjoittanut vain sangen kriittisiä blogeja; ennen Himasen ja Castellsin kirja-arviota esimerkiksi ilmastonmuutoksen pysähtymiskohusta. Näiden joukkoon tämä on taas yksi lisää. Mielelläni kirjoittaisin välillä positiivisemmistakin ilmiöistä, mutta varsinaisesti työskentelen tällä haavaa aivan muunlaisten tehtävien parissa ja olen siksi tullut tarttuneeksi vain niihin asioihin, joiden ei yksinkertaisesti voi antaa mennä. Korholan luento kuuluu tähän ryhmään.

Mutta, aloitetaan.

1. Luvassa metatason hölmöilyä?

Korhola avasi esityksensä juhlavasti siteeraamalla taloustieteilijä Paul Krugmania: ”Kuuntele harhauskoisia. Kyseenalaista. Uskalla olla hölmö. Yksinkertaista, yksinkertaista.”

Kyseisen tutkijanohjeen hän oli poiminut Krugmanin nobel-palkintopuheesta [olkoonkin, että se ei ihan pitänyt paikkaansa]. Se olkoon johtotähtemme.

Sitten Korhola selvitti oman luentonsa luonnetta ja kertoi puhuvansa ”tavallaan metatasolla”. Mitä tämä sitten tarkoittaakaan. Minä tulkitsen ilmoituksen niin, että näin hän yksinkertaisesti antoi itselleen luvan puhua vähän mistä sattuu ja mitä sattuu.

2. Jopa 9 miljardia kuollutta! – tapaus Schellnhuber

Korholan luennon ensimmäinen varsinainen viesti kuului, että ilmastonmuutosta systemaattisesti liioitellaan. Hänestä liioitteluun sortuvat (muut) tutkijat, media ja poliitikot, mistä touhusta sitten saatiin ”todisteita” pitkin luentoa.

Yhtenä suuren luokan liioittelijana Korhola siteerasi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen johtaja Hans Joachim Schellnhuberia, jonka mukaan ”jos maapallon lämpötila nousee 5 astetta, vain miljardi ihmistä voi selviytyä”.

Tämä oli ilmeisen pöyristyttävä väite, koska: ”Jokainenhan tietää, että tällainen ei perustu mihinkään tutkimukseen, eikä voi edes perustua. Eihän tällaisesta voi mitään lausua. Meillä ei ole minkäännäköisiä kantteja mennä ennustamaan, mitä tapahtuu ihmiskunnalle. Ja annettaisiinko me tuosta niinkuin 8–9 miljardin ihmisen kuolla pois?”

Niin, on tietysti totta, että absoluuttista varmuutta siitä, mitä mahtaa tapahtua 5 astetta lämpimämmässä maailmassa, ei tietenkään voi olla – ennen kuin se on koettu. Mutta, toisin kuin Korhola väitti, kyllä asiaa tutkia voi – ja on tutkittukin. Schellnhuberin esitys esimerkiksi perustui Science-lehdessä vuonna 1995 julkaistuun Joel Cohenin tutkimukseen ”Väestönkasvu ja maapallon kantokyky”, jota oli päivitetty nykytiedon mukaiseksi.

Ja eikö ylipäänsä ole erinomaisen tärkeää yrittää arvioida 5 asteen skenaarion merkitystä? Sen mukainen maailma kun on nykyisten ilmastoennusteiden mukaan ihan mahdollinen. Minä ainakin arvostan moisia pohdintoja – ja mieluiten juuri tutkijoilta, kiitos.

Toinen vastaavan arvion tulevasta väestöromahduksesta antanut tutkija on muuten geotieteilijä James Lovelock kirjassaan The Revenge of Gaia (2006). Ketään Lovelockia syvällisemmin maapallon toimintaa ymmärtävää ihmistä en pysty kuvittelemaan.

Sen sijaan sitä, millä tavalla se, että me emme varmastikaan ”antaisi” 8–9 miljardin ihmisen kuolla pois, toimii Korholan järkeilyssä todisteena Schellnhuberin tarjoilemaa karmivaa tulevaisuudenkuvaa vastaan, en ymmärrä alkuunkaan. Onko tämän olettaman puolesta ehkä jotain tieteellistä näyttöä?

Jännittävää on sekin, että aivan luentonsa loppupuolella, Schellnhuber-kritiikin jäätyä jo unholaan, Korhola sitten loihe opettamaan, että ilman muuta kaikki varteenotettavat ilmastoennusteet pitää ottaa huomioon: ”oikea tapa olisi varmaan lukea tämä [ilmastoennusteiden] koko range ja opettaa ihmiskuntaa elämään riskien maailmassa”. Siis kyllä vai ei?

Todettakoon nyt tässä ohimennen sekin, että Korholan Schellnhuberin suuhun laittama sitaatti ei ole sanatarkka, eikä edes lauseen tarkka. Onneksi keskeinen ajatus on sentään oikeansuuntainen.

3. Kaikista tulee kannibaaleja! – tapaus Turner

Samassa yhteydessä Korhola irvi aikoinaan televisioyhtiö CNN:n perustaneelle Ted Turnerille, joka on vuonna 2008 tv-haastattelussa todennut, että ”lämpenemisen seuraukset tulevat olemaan katastrofaalisia: ne jotka eivät kuole päätyvät kannibaaleiksi”.

ak_-_ted_turner
Kuva 3.1. Huom: Korholan Turnerista käyttämä kuva ei ole siteeratusta haastattelusta. Kuvillakin voi vaikuttaa, vai mitä. Kuvakaappaus Helsingin yliopiston netti-streamista.

”Aika grim skenaario, hurja statement”, totesi professori.

Ehkä tässä yhteydessä Korhola olisi voinut antaa armon käydä oikeudesta, sillä haastatteluhetkellä 70-vuotias Turner ei ole mikään ilmastoexpertti. Joskin, toisaalta, itse pelkään Turnerin voivan olla pitkälti oikeassa. Tuskin nyt kaikki eloonjääneet – eikä Turner sitä tarkoittanutkaan – mutta mahdollisesti osa, voi äärimmäisessä hädässä turvautua kannibalismiin.

(Tästä tematiikasta löytyy enemmän kirjani Ilmastonmuutos. Nyt. (2007) luvusta ”Maailmanlopun anatomia”.)

Tämä Turnerin suuhun laitettu sitaatti on, muuten sekin, vain löyhästi sinne päin.

4. Jäämeren piti olla sula 2013! – tapaus Maslowski

No, tulevaisuuden mahdolliset karmeudet ovat oma hankala aiheensa, mutta Korholan mukaan liioittelusta on jo muutakin evidenssiä. Hänestä erityisesti arktisen merijään sulamista on ankarasti liioiteltu. Hän totesi, että kun vuonna 2007 merijää supistui ennätyksellisen pieneksi, tapahtuma sai mopon karkaamaan jäätikkötutkijoilta.

Pahimpana esimerkkinä Korhola nosti esiin meritieteilijä Wieslaw Maslowskin vuonna 2007 antaman ennustuksen, jonka mukaan Jäämeren olisi pitänyt olla kokonaan sula jo kesällä 2013. Skenaario ei kuitenkaan – kuten nyt tiedetään – toteutunut. Oli siis tapahtunut ilmiselvää liioittelua, sillä Korholan mukaan Maslowski ”esitti ihan varmasti, että kesä 2013 tulee olemaan vapaa jäästä”.

Anteeksi, professori Korhola, mutta Maslowski-väitteesi sisältää vaatimattomat kolme virhettä.

Ensinnäkin, on melkoista liioittelua väittää Maslowskin ja tämän ryhmän ennustaneen ratkaisevan sulamisen tapahtuvaksi tasan tarkkaan kesällä 2013. Kyseinen ennuste julkistettiin American Geophysical Unionin (AGU) syyskokouksessa 2007, ja esityksensä tiivistelmässä tutkijat totesivat yksinkertaisesti, että heidän tekemänsä mallinnus ”antaa uskottavuutta väittämälle, että Jäämeri on todennäköisesti kesäisin jäätön lähitulevaisuudessa”.

Aivan samaan tapaan väljästi asia oli muotoiltu myös varsinaisessa, kaiken takana olleessa syksyllä 2007 julkaistussa tutkimuksessa.

Se pitää paikkansa, että AGU-esityksessään tutkijat ennakoivat, että Jäämeri voi olla sula jo kesällä 2013, mutta ei tätä minään varmana tietona esitetty. Esimerikiksi BBC uutisoi kokouksesta ihan oikein, että tutkimuksen mukaan ”pohjoisen napa-alueen vedet voisivat olla kesäisin jäättömiä vain 5–6 vuodessa”.

AK - BBC ja Maslowski
Kuva 4.1. Korholan kriittiseen sävyyn esittelemässä BBC:n uutisessa uutisointi oli ihan kohdallaan. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Toiseksi, Korholan korostama, ennätyksellisen sulan vuoden 2007 data ei edes ollut mukana koko tutkimuksessa. Eli kyse ei täten ollut kyseisen ennätyssulamisen aiheuttamasta mopon karkailusta. Itse asiassa, tutkimuksessa ei ollut mukana edes vuoden 2005 edellinen sulamisennätys. Käytetyt lähtötiedot olivat paljon konservatiivisemmat, ja täten tutkimus oikeastaan ennakoi hyvin näitä sittemmin seuranneita ennätyksiä.

5. Liioittelun liioittelua! – tapaus Maslowski 3/3

Ja vaikka kuviteltaisiin, että Maslowski olisi tosiaan esittänyt Jäämeren olevan ehdottomasti sula 2013 mennessä, Korholan kolmas virhe Maslowskin tapauksessa on väittää ennustetta liioitteluksi laittamatta sitä minkäänlaiseen laajempaan perspektiiviin. Tehdään tämä siis hänen puolestaan.

sea_ice_extent
Kuva 5.1. Pohjoisen merijään laajuus. Taustalla sinisellä sulamisen ennustehaarukka ja etualalla punaisella toteutunut sulaminen. Muutaman viime vuoden olen lisännyt kuvaan. Lähde: UCAR.

Erilaisia ennusteita siitä, milloin Jäämerestä tulee maapallon lämmetessä käytännössä kesäisin sula, on tehty kymmenittäin. Esimerkiksi vuonna 2002 NASA ennakoi, että näin kävisi vuoteen 2100 mennessä. Vuonna 2006 Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus (NSIDC) antoi omaksi ennusteekseen vuoden 2060. Vuonna 2007 IPCC ennakoi Jäämeren sulaksi aikaisintaan 2050. Ja niin edelleen.

Tällä tavoin ennusteet ovat äärevöityneet pikkuhiljaa, mutta toisaalta, liian hitaasti, sillä tosi asiassa sulaminen on edennyt ennusteita nopeammin (kuva 5.1).

Herää kysymys: Miksi Korhola siis ei tuo esiin sitä, että enimmäkseen viime vuosina tehdyt sulamisennusteet ovat itse asiassa olleet vähätteleviä? Jos joukkoon mahtuu yksi – toistaiseksi vasta yhdellä vuodella – hudiksi osunut ennuste, miksi juuri se olisi enemmän pielessä kuin kaikki nuo ilmiselvät vähättelevät ennusteet?

pohjoisen_merijaan_tilavuus
Kuva 5.2. Pohjoisen merijään tilavuuden kehitys ja trendienmukainen sulaminen. Lähde: PIOMAS, 2013.

Nyt uusimmassa raportissaan IPCC ennakoi Jäämeren voivan olla sula noin vuonna 2040, mutta väläyttelee mahdollisuutta myös nopempaan sulamiseen. Jos sen sijaan katsotaan kylmän viileästi mittausdataa arktisen merijään tilavuuden kehityksestä, voidaan nähdä, että trendinomaisesti kohtalokas vuosi voisi hyvin olla jo 2015 (kuva 5.2). Eikö?

Johtopäätös: Korhola liioittelee liioittelua ja vähättelee vähättelyä.

6. Liioittelu tappaa toiminnan!

Joka tapauksessa, Korholan maailmassa ilmastonmuutosta kategorisesti liioitellaan, ja hänestä nimenomaan liioittelu on ollut syynä siihen, että ilmastonsuojelutoimet ovat toistaiseksi jääneet vähiin. Lisäksi Korhola katsoi, että ilmastokeskustelu on liiaksi polarisoitunut tämän mediaseksikkäisiin ääripäihin: paitsi liioitteleviin alarmisteihin, myös kiistanalaisiin skeptikoihin. Siksi hänestä ilmastokeskustelusta on loppumassa happi, ja maailma jäämässä oman onnensa nojaan.

Korhola ilmaisikin turhautuneensa syntyneestä tilanteesta: ”Tiedetään, että lämpötilat on nousseet. Me tiedetään, että ihmisellä on varmasti osuutta ilmaston lämpenemisessä. Silti tuntuu, että tää viesti ei mene perille … ja ihmiset ei lähde mukaan ilmaston torjuntaan siinä määrin kuin esimerkiksi tutkijakunta haluaisi oman evidenssinsä perusteella.”

Tähän väliin vain yksi kommentti: On oikeastaan eräänlaista vähättelyä Korholalta sekin, että hän puhuu yhä ilmastonmuutoksen torjunnasta. Se sauma nimittäin meni jo. Globaali ilmasto on jo muuttunut, ja vaikka kaikki päästöt lakkaisivat heti, muutos jatkuu vielä vuosikymmeniä. Yleensä tavataankin puhua ilmastonmuutoksen hillinnästä.

Mutta hyvä. Olipa muusta Korholan kanssa samaa tai eri mieltä, sen voinee allekirjoittaa, että meillä on ongelma: ilmastonsuojelu vaatisi voimallisempaa otetta. Mikä siis oli Korholan resepti?

7. Lineaarinen kommunikaatio ja yksinkertaistamisen ihme

Korholan analyysin mukaan kaiken ytimessä on nykyinen ”ilmastokommunikaatio-ongelma”. Hänestä ilmastoviestintä on, paitsi ”äärimmäisen haasteellinen tehtävä” ja siis suurta huolellisuutta vaativaa, myös nykyisellään liian ”lineaarista” eli asiantuntijavetoista.

Viestinnän vaativuutta hän pohdiskeli näin: ”On pitkä tie ennen kuin se viesti, mikä lähtee tutkijan työhuoneesta, päätyy sitten jonnekin tavallisen kansalaisen tietoisuuteen. … Välttämättä se, mitä tutkijat on havainneet, niin se ei olekaan sitten ihan siinä muodossaan, kun se tulee julkisuudessa ulos.”

Vastaavasti lineaarisuuden ongelmasta Korhola lausui: ”tiede ikään kuin omaa faktat … ja me tullaan ja esitellään ne sitten suurelle yleisölle … Tällainen lineaarinen kommunikaatiomalli on tällä hetkellä ylivoimaisesti vallitseva. Tutkijat nähdään ikään kuin informaation tuottajina, levittäjinä, ja monet on ryhtyneet ikään kuin asiansa advokaateiksi myös. Ja välillä saa vaikutelman, että ilmastonmuutos on ikään kuin myyntituote. Sitä myydään yleisölle, ja ei haittaa, vaikka sitä vähän tulkitaan väärin, kunhan pää-message menee perille.”

Huomioissa on paljon totta. Myös itse Korholan luento – kuten jo tähän mennessä alkanee hahmottua – toimi erinomaisena esimerkkinä siitä, miten viesti matkallaan tutkijan kammiosta julkisuuteen voi värittyä ja muuttua (esim. tapaus Maslowski). Toisaalta, kategorista ilmastoviestinnän epäonnistuminen ei tietenkään ole. Joitakin hyviä esimerkkejä löytynee myös.

Entä sitten tuo advokaattius, asianajajuus? Eikö Korhola itsekin ole oman luennoimisensa ja tiheiden mediaesiintymistensä kautta näkemyksensä advokaatti? Missä raskauttava raja menee, jäi epäselväksi.

Mutta annetaan Korholan jatkaa. Hänestä lineaarinen kommunikaatiomalli kompastuu muun muassa tähän: Sen ”sanoma on yksinkertaistettu, se on ikään kuin redusoitu tämmöisiin alkeisiin, jotka ei tee täyttä oikeutta todellisuudelle”.

Siis, oikeasti, eikö meidän pitänytkään pitää hyvänä Paul Krugmanin ohjetta ”yksinkertaista, yksinkertaista”? Nytkö yksinkertaistaminen onkin ongelma? Missä välissä? Miten? Täh?

Jos Korholan lainaamaa Krugmanin puhetta yhtään tarkemmin tutkitaan, siinä hän selventää omaa yksinkertaistamisen ihannettaan niin, että on ”ratkaisevan tärkeää ilmaista ajatuksensa siten, että muut ihmiset, jotka eivät ole käyttäneet viimeisiä viittä vuottaan painimalla samojen ongelmien parissa eivätkä toivo käyttävänsä seuraavia viittä vuottaan painimalla näiden ratkaisujen parissa, voivat ne helposti ymmärtää”.

Niinpä. Rautalankaa, please!

8. Sirkulaarinen kommunikaatio – Send in the Sceptics!

Haitallisen lineaarisen kommunikaatiomallin Korhola korvaisi sirkulaarisella, vuorovaikutteisella kommunikaation mallilla. Tämä kuulemma merkitsisi jotain nykyistä keskustelevampaa, monipuolisempaa ja tieteen epävarmuudet avoimemmin myöntävää viestintää.

Konkreettisena esimerkkinä Korhola opasti kuulijoitaan seuraamaan ilmastoskeptikkojen blogeja. Omaksi suosikikseen hän nimesi Anthony Wattsin pitämän blogin wattsupwiththat, jonka jutuista hän totesi, että ”vaikka olisi kuinka alarmisti, niin kannattaa lukea niitä”. Siitä huolimatta, että jutut ovat ”osittain tulkittuja ja väritettyjä, ja joskus enemmänkin väritettyjä”.

Siis parempaa viestintää kannattaa hakea huonoimmista kuviteltavista lähteistä?

Sitten Korhola vieläpä esitti (skeptikkolähteestä poimitun ja täysin epätieteellisen) ”ilmastokantojen taksonomia” -kaavion (kuva alla), jossa hän rinnasti muun muassa periaatteellisten skeptikkojen, varsinaisten skeptikkojen, haileiden skeptikkojen, puhdasoppisten, valtavirran (IPCC:n), alarmistien ja aktivistien näkemykset. Hän painotti, että meidän on opittava hyväksymään koko ilmastonäkemysten monimuotoisuus.

ak_-_ilmastokantojen_taksonomiaa_rajattu
Kuva 8.1. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Ja kyllä, kaikki tämä mieheltä, joka luentonsa alussa syvästi huolestuneena ihmetteli, että miksi ”media on edelleen kiinnostunut skeptikoista”, ja joka kirjaimellisesti vannoi IPCC-raporttien nimeen! Yhtäkkiä IPCC-raportit olivatkin yhtä arvokkaita kuin mikä tahansa ”monimuotoinen” huttu.

No, hälläpä väliä. Show jatkukoon. Eteenpäin!

9. Kritiikitöntä mediakritiikkiä

Tähän väliin vaihteeksi lisää mediakritiikkiä ja liioittelupaljastuksia. Nyt Korhola teki havaintoja siitä, kuinka IPCC:n uusin arviointiraportti AR5 otettiin vastaan Suomen lehdistössä.

Esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomien hän oli havainnut kirjoittaneen, että ”ilman pikaisia toimia maapallon keskilämpötila voi nousta esiteollisista ajoista jopa 5,6 astetta vuosisadan loppuun mennessä”. Tämä oli hänestä liioittelua, koska ”oikeasti” uusin raportti ennusti maksimissaan 4,8 asteen lämpenemistä.

Ikävä kyllä, professorilla menivät tässä puurot ja vellit sekaisin. Kun lehdessä puhuttiin lämpenemisestä esiteollisesta ajasta eli 1800-luvun lopulta vuoteen 2100, Korholan mainitsema mallinnustulos puolestaan koskee molemmista päistään lyhyempää aikajännettä 1995–2090. Etelä-Suomen Sanomat olivat uutisessaan ihan oikeassa.

Toisena esimerkkinä huonosta IPCC-uutisoinnista Korhola mainitsi Nelosen uutisten (28.9.) toteamuksen, että ”Suomen lämpötila voi nousta jopa 6 astetta tällä vuosisadalla”. Hän huomautti, että tosiasiassa IPCC:n raportti ”ei sano Suomesta yhtään mitään”.

Niin, tässä taas mediakriittinen professorimme ei tunne asian taustoja eikä ymmärrä median toimintaa. Todellisuudessa Ilmatieteen laitoksella 27.9. järjestetyssä IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa kyllä puhuttiin myös Suomesta. Ilmatieteen laitos julkisti siellä omat laskelmansa Suomen lämpenemisestä, jotka puolestaan pohjautuivat IPCC:n uusiin lukuihin. Tokihan media voi tämän nostaa uutiskärjekseen.

Erikoista on myös, että taaskaan Korhola ei huomaa Nelosen uutisten sitaatissaan piilevää ilmeistä ilmastouhan vähättelyä, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin jutussani ”Suomi lämpenee!”.

ak_-_ar5_mediassa_rajattu
Kuva 9.1. Korholan löytämistä kolmesta median virheestä kaksi uutista oli ihan oikein ja kolmas tutkijan lipsahdus. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Korholan kolmas esimerkki oli puolestaan puhdas inhimillinen lapsus, jossa prosenttien merkitys vähän lipsahti. Kyseinen huti sitä paitsi tapahtui jo itse tiedotustilaisuudessa puhuneelle tutkijalle, ei Korholan virheestä syyttämälle Helsingin Sanomille.

Joka tapauksessa, näiden esimerkkien perusteella Korhola sitten paukutti henkseleitään: ”Eli tässä nähtiin, että tässä tiedottaminen ei ehkä ollu ihan sen mukaista, mitä itse raportti kertoo”. Hmm.

10. Lämpenemisen pysähtyminen on tiedehuijaus!

Vihdoin, noin puolivälin paikkeilla, Korholan luento alkoi pikkuhiljaa painottua kaikenlaisen kommunikaatiokritiikin sijaan itse ilmastotieteeseen. Nyt hän otti käsittelyynsä sen paljon puhuttaneen havainnon, että viime vuosina maapallon alailmakehä ei ole juurikaan lämmennyt.

ak_-_hiatus_rajattu
Kuva 10.1. Korhola ja ”hiatus”. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä Korhola tosin teroitti, miten polarisoituneen ilmastokeskustelun ääripäät ovat tähän lämpenemisen hidastumiseen suhtautuneet: ”Skeptikot näkee tämän niin, että ilmastonmuutos on pysähtynyt. Se on pysähtynyt kokonaan, ja ilmastonmuutos on ikään kuin lakannut olemasta. Se on peruutettu. Alarmistit, aktivistit taas näkee, että ei, ei ole mitään tapahtunut. Lämpötila jatkaa nousuaan ihan yhtä lailla kuin ennenkin. Kaikki on silmänlumetta ja skeptikoiden suuren öljyrahan aikaansaamaa, pelkkää manipulaatiota.”

Anteeksi kuinka? Se on kylläkin totta, että monet skeptikot katsovat ilmastonmuutoksen ilmiselvästi pysähtyneen, mutta kuka – edes yksi – alarmisti tai aktivisti on väittänyt, että lämpötilakäyrissä näkyvä tasaantuminen olisi huiputusta?

Tällainen ilmastoalarmisten ja -aktivistien perustelematon leimaaminen on älyvapaata puuhaa professorilta, joka samassa luennossaan moneen otteeseen hurskasteli, että pitäisi lopettaa ilmastokeskustelun toimijoiden leimaaminen ja demonisaatio. Olisi mukava, jos keskustelussa voitaisiin edes pysyä faktapohjalla.

Eiköhän ilmastouhan vakavasti ottavien tahojen ajattelu lähde ihan siitä, että alailmakehän lämpenemisen hidastuminen on fakta. Se on kuitenkin vain yksi lämpenemisen mittareista ja ilmiölle on tukku järkisyitä. Ei tämä yksi havainto koko ilmatiedettä romuta. Todennäköistä onkin – ihan kiihkottomasti sanottuna – että pian lämpeneminen taas voimistuu [kuten sittemmin on käynytkin; vuosi 2014 oli ennätyslämmin ja vuosi 2015 etenee sitäkin lämpimämpänä].

Sitä paitsi, tähän mennessä kyseinen vähäisen lämpenemisen jakso on kestänyt vasta 15 vuotta, eikä ole vielä lähelläkään meteorologiassa merkitsevänä pidettyä ajanjaksoa. Itse asiassa, tämän Korhola myönsi itsekin: ”No, onko tämä nyt sitten tarpeeksi pitkä aika tehdä mitään havaintoja? No, ei tietenkään ole, mutta se on silti mielenkiintoinen asia.”

On. Mielenkiintoinen on. Minustakin. Mutta Korholasta jopa niin mielenkiintoinen, että vaikka ajanjaksosta ei vielä voi tehdä mitään havaintoja, seuraavaksi hän juuri nimenomaisesti alkoi laittaa ilmastotiedettä uusiksi kyseisen ajanjakson pohjalta.

11. Täydellisesti toimivat mallit ovat pielessä!

Tässä kohdassa Korhola räväytti valkokankaalle ilmastomallintaja John Fyfen johtaman tutkijaryhmän tuoreen tutkimuksen, jonka mukaan ilmastomallit selvästi liioittelevat viimeisten 15–20 vuoden aikaista lämpenemistä (kuva 11.1). Professori julisti: “Eli jotainhan meillä silloin täytyy olla aukkoja meidän tuntemuksessa”.

Täytyy? No, ei tietenkään täydy – totesit sen jo itsekin! Ajanjakso on vielä merkityksetön!

ak_-_fyfe_rajattu
Kuva 11.1. Kuvioissa vinoraidoitetut lyhyen aikavälin lämpötilahavainnot eivät kunnolla osu malliennusteiden haarukkaan, vaan jäävät ali. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

 

Mutta, niin tai näin, tekemänsä oivalluksen perusteella Korhola sitten ilmoitti, että kyseinen ”aukko voi olla ilmastoherkkyys” eli käytännössä se, kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää. Hänestä hiilidioksidin vaikutus on pikemminkin ”haarukan alarajalla kuin ylärajalla”.

Toisin sanoen, tekemänsä merkityksettömään pohja-aineistoon perustuvan oivalluksen takia Korhola on valmis laittamaan uusiksi ilmastotieteen keskeisen suureen. Näin helposti hän heittäisi romukoppaan valtaosan kaikesta siitä tiedosta, mitä hiilidioksidista kasvihuonekaasuna on saatu vaikkapa laboratoriomittauksin ja paleoklimatologisin havainnoin.

Lisäksi – arvaatteko jo? – Korhola liioitteli pahanpäiväisesti Fyfen ryhmän tutkimuksen merkitystä ilmastotuntemuksen aukon paljastajana. Tosiasiassa heidän kriittisesti analysoimansa ilmastomallit ovat nimittäin pitkän aikavälin malleja. Ne laskevat maapallon ilmastonmuutoksia useiden kymmenien vuosien ja aina parin sadan vuoden päähän. Se mitä ilmastossa tapahtuu parinkymmenen vuoden jaksoissa on niille pitkälti pelkkää taustakohinaa.

Fyfen ryhmän tutkimuksesta olisi kyllä löytynyt kuva myös siitä, miten ilmastomallit suoriutuivat tämän varsinaisen pitkän aikavälin laskentansa hoitamisesta. Se kertoo, että aikajaksolla 1900–2012 mallit onnistuivat tehtävässään täydellisesti (kuva 11.2, suorat viivat).

fyfe_et_al_2013
Kuva 11.2. Musta vinoraitainen alue kertoo mallien laskeman pitkän aikavälin (1900-2012) lämpenemistrendin ja punainen suora viiva toteutuneen trendin. Taustalla aaltoilevat käyrät näyttävät lyhytaikaisempaa vaihtelua. Lähde: Fyfe et al., Nature Climate Change, 2013.

Samassa kuvassa toki näkyy myös se, kuinka viime aikoina ennuste hieman eriää mittaushavainnoista, mutta kuten todettua, tämä on sinänsä epärelevanttia (kuva 11.2, aaltoilevat käyrät).

Toki aina entistä paremmat ja täsmällisemmät mallit olisivat kivoja, mutta kyllä nämä nykyisetkin varsinaisen hommansa hoitavat.

Sitä paitsi, Korholan idolin, Paul Krugmanin, opastus yksinkertaistamisesta liittyi nimenomaan mallintamiseen. Krugmanin erityisalaa ovat mahdollisimman simppelit taloudelliset mallit, joiden teosta hän nobel-puheessaan [!] ohjeisti: ”Pyri aina ilmaisemaan ajatuksesi mahdollisimman yksinkertaisen mallin avulla. Pelkistäminen kohti tätä minimalistista mallia pakottaa sinut sen asian ytimeen, mitä yrität sanoa.”

”Erityisesti”, Krugman jatkoi: ”minulta ei löydy minkäänlaista sympatiaa niille ihmisille, jotka kritisoivat mallintajien epärealistisia yksinkertaistuksia”.

Auts. Mutta, so not. Uutta matoa koukkuun!

12. Marinaa meristä

Kuten todettua, alailmakehän lämpenemisen hidastumiselle on olemassa useita järkeen käypiä selityksiä, joista yksi tutkijapiireissä suosituimmista on, että juuri nyt ilmastojärjestelmässä korostuu lämmön imeytyminen yhä syvemmälle meriin.

Tämän Korhola kuitenkin kuittasi olevan ”ehkä kaikkein heikoiten dokumentoitu asia, loppujen lopuksi. … Siitä on tosi vähän empiirisiä havaintoja. Usein vaan sanotaan, kuitataan tämä sillä, että se on merissä se lämpö nyt.”

merten_lamposisalto_ipcc_ar5
Kuva 12.1. Maapallon ilmastojärjestelmän osien lämpösisältö vuodesta 1970 alkaen. Vaaleansinisellä merten pintakerrosten ja tummansinisellä syvänmeren osuus. Lähde: IPCC, AR5, 2013.

Niinkö? Kannattaa kenties kurkata IPCC AR5:n selvitys maapallon ilmastojärjestelmän osien lämpösisällön kehityksestä sitten vuoden 1970 (kuva 12.1). Kuvassa näkyy hyvin, miten paljon merten lämpösisältö on viime aikoina kasvanut. Lisäksi pistekatkoviivalla eroteltuna näkyy mittauksiin liittyvä, jatkuvasti vähentynyt epävarmuus.

Ja jos ”empiria” nyt on se avainsana, Korholan propagoiman ilmastoherkkyyden heikkouden puolesta relevanttia mittausdataa ei ainakaan löydy.

13. Paleoklimatologiakin on pelkkää suurta epävarmuutta!

Esitellessään illan puhujan tilaisuuden puheenjohtaja Laura Kolbe totesi Korholan omimmaksi erikoisalaksi ”pitkän aikavälin ympäristömuutokset”. Olisi siis odotettavissa, että ainakin tästä aiheesta luento tarjoaisi kuulijoilleen jotain vähän syvällisempää ymmärrystä.

Mutta ei. Päinvastoin. Tästäkin aihepiiristä Korhola halusi epävarmuuksia korostavan sirkulaarisen viestintäoppinsa mukaisesti välittää vain sellaisen viestin, että emme oikeastaan tiedä menneistä(kään) muutoksista vielä yhtään mitään.

Hän otti esimerkikseen ison tukun erilaisia menneitä keskipitkän aikavälin muutoksia ja opasti yleisöään näin: ”Puhutaan ilmastojärjestelmän sisäisestä vaihtelusta, ja esimerkiksi ilmastomalleissa on todella vaikea ottaa tätä huomioon, koska me ei tiedetä sen säännöllisyyttä, jaksollisuutta, eikä tiedetä mikä sitä ohjaa ja ajaa. Kumpi on kana ja kumpi muna. Vaikuttaako ilmastonmuutos näihin järjestelmän sisäisiin fluktuaatioihin vai toisinpäin.”

Korholan valitsema viesti on valtava sääli, sillä tokihan monista menneistä vaihteluista tiedetään paljonkin. Tiedetään tapauksia, joissa globaalin mittakaavan muutos on aiheuttanut nopeampia ja paikallisempia ilmastoreaktioita, ja tiedetään tapauksia, joissa paikallinen nopea muutos on johtanut globaalin skaalan heijastusvaikutuksiin. Välillä ensin tulee muna, välillä kana. On surullista, että nyt professoritasolta yleisölle tarjoiltiin ennemmin sekasortoa kuin, että olisi avattu maapallollamme vaikuttavia, äärettömän kiehtovia mekanismeja.

14. Suuri loppuhuipennus

Luennon noin 54. minuutin paikkeilla alkoi loppuhuipennus. Jos olette jaksaneet tähän asti, niin pitäkäähän hatuistanne – ja logiikan rippeistänne – kiinni.

Ensin Korhola omien ilmastoherkkyyspohdintojensa innoittamana totesi ilmastokysymyksestä näin: ”Me tarvitaan vielä hirveästi paljon lisää tietoa. Kaikki ei ole ollenkaan vielä niin selvää kuin kuulutetaan”.

Sitten, tasan yhtä minuuttia ja 40 sekuntia myöhemmin, hän oli tätä mieltä: ”Meillä on täysin riittävä tieto ollut itse asiassa jo ensimmäisestä IPCC-raportista lähtien, että ihminen muuttaa ilmastoa. … Siis tietoa on ihan tarpeeksi, että me voidaan toimia.”

Siis on vai ei? You tell me.

Niin tai näin, lopuksi Korholan antoi ohjeensa sen suhteen, miten ilmastotutkimus ja -tutkijat asettuisivat keskustelussa oikeille paikoilleen ja kommunikaatio-ongelmat ratkeaisivat. Opastus kuului: ”Asiantuntijaelimien funktio, tarkoitus, ei ole kertoa yleisölle, että mitä pitäisi tehdä, vaan mitä voitaisiin tehdä”.

Hyvä, hyvä. Sovitaan näin. Mutta kyllä tässäkin on perustavanlaatuinen ristiriita sen kanssa, että aivan luentonsa aluksihan Korhola nimenomaan – aina turhautumispisteeseen asti – kantoi huolta siitä, että tutkijoiden ”viesti ei mene perille”, eivätkä ihmiset ”lähde mukaan ilmaston torjuntaan siinä määrin kuin esimerkiksi tutkijakunta haluaisi”.

Tällä tavoin hän luennossaan yhtä aikaa vaati, että ilmasto pitäisi pelastaa ja että tutkijoiden ei näin pitäisi sanoa.

Go figure. Näin sitä sivistettiin kansaa Studia Generaliassa.

15. Pisteet hölmöydestä

Omasta mielestäni kaikkein härskeintä tässä asiavirheiden, valikoitujen tietojen ja loogisten ristiriitaisuuksien kavalkadissa oli se, että samaan aikaan Korhola itse esiintyi kriittisen, avoimen, rehdin ja totuudellisen ilmastoviestinnän esitaistelijana.

Hän ilmaisi pelkäävänsä, että ilmastoviestintä ”ei tee täyttä oikeutta todellisuudelle”, ja vääristi sitä itse. Hän varoitti, että meillä ”ei ole varaa uhrata” ilmastotieteen uskottavuutta, ja uhrasi sen itse. Hän vaati parempaa ilmastoviestintää ja päätyi kenties alan akateemiseen pohjanoteeraukseen.

ak_-_miksi_pitaytya_liioittelusta_rajattu
Kuva 15.1. Kuvalähde: Helsingin yliopisto.

Esityksensä alussa Korhola syytti alarmistista liioittelua siitä, että suuri yleisö pitää ilmastonmuutoksen uhkaa ylipäänsä liioiteltuna. Kaiken edellä todetun pohjalta minä puolestani väitän, että kyllä vähintään yhtä suuri – ellei suurempi merkitys – on mediassa hyvinkin näkyvästi toimivan Korholan puheenvuorojen kaltaisilla vähättelyillä.

Niissä esikuvansa nobelisti Krugmanin ohjeissa Korhola sentään onnistui, että hän kuunteli harhauskoisia ja uskalsi olla hölmö. Pisteet siitä. Mitään hedelmällistä menetelmällä ei tosin tällä kertaa syntynyt.

16. Ensimmäinen jälkinäytös – kysymys yleisöstä

Tarina ei kuitenkaan vielä pääty tähän. Seuraavana sessiossa oli vuorossa Hannele Cantellin luento, ja tämän jälkeen koitti yleisökysymysten aika. Viitoin ja sain esittääkseni viimeisen yleisökysymyksen.

Kysymykseni (video, aikakoodi 118.40) koski Korholan esittelemää Mike Hulmen vuonna 2007 tekemää selvitystä brittiläisestä ilmastojournalismista. Sen sanoma oli – yllättäen – että media liioittelee ilmastouhkaa.

Selvitystään varten Hulme oli kerännyt sanoja ja ilmauksia, joilla brittitoimittajat olivat kuvailleet IPCC:n edellisen arviointiraportin, AR4:n (2007), sisältöä. Tällaisia olivat: ”ennenkokematon”, ”epätavallinen”, ”ensimmäistä kertaa ikinä”, ”uskottua pahempi”, ”tuho”, ”katastrofaalinen”, ”järkyttävä”, ”kauhistuttava” ja ”tuhoisa”. Liioitteluksi nämä puolestaan osoittautuivat siksi, että varsinaisessa IPCC:n raportissa ei kuitenkaan oltu käytetty yhtäkään näistä ilmauksista!

No, minä muistin heti, että IPCC:n AR4-raportissa todettiin esimerkiksi jo tällä vuosisadalla mahdollisesta 5 asteen lämpenemisestä näin: ”Ei ole todisteita, että viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana tapahtuneiden vastaavan suuruisten maailmanlaajuisten lämpenemisten joukosta löytyisi sellainen, joka olisi ollut nopeudessaan tulevan muutoksen vertainen.” Luinkin kohdan ääneen ja kysyin, eikö ole ihan hyvää journalismia, jos tämän luonnehdinnan tiivistää sanaan ’ennenkokematon’, kuten lehdistössä oli tehty?”

Korholan vastaus kuului kokonaisuudessaan: ”Tämä oli Naturessa tehty tutkimus. Minä nyt siteerasin vain sitä. Jos sieltä nyt löytyy yksi kohta, niin ei se minun mielestäni sitä millään lailla kaada, minun perusväittämääni, eikä varmaan Hulmenkaan perusväittämää.”

Hän siis väisti kysymyksen. Oliko tiivistys hyvä vai ei?

Muutenkin, hän vain siteerasi. Ei ajatellut. Ihan itse.

Sitä paitsi, haloo, eihän nyt ylipäätään minkään tekstin relevantti kuvaileminen vaadi pitäytymistä juuri tämän alkuperäisessä sanavarastossa. Ei Korholakaan kertaakaan käyttänyt luennossaan ilmauksia ”rakenteeltaan sekava”, ”tyhmistävä” tai ”fiasko”, mutta silti ne mielestäni kuvaavat esityksen sisältöä hyvin.

Sanan fiasko muuten poimin edelliseen eräältä luennon kuulleelta suomalaiselta ilmatieteen huipulta. Se oli hänen yhden sanan tiivistyksensä.

17. Toinen jälkinäytös – kommentteja panelisteilta

Kysymykseni yhteydessä sain lyhyesti muistutettua yleisöä siitä, että kannattaa toki jäädä seuraamaan myös erityinen jatkokeskustelu (video), jossa sitten kuultaisiin se lopullinen totuus. Korholan ja Cantellin lisäksi paneelissa esiintyisivät Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Leo Stranius, mediatoimisto Toisen luova johtaja Jani Halme ja Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo.

Oikeastaan Stranius ja Halme tulivat heti ensi kommenteissaan osoittaneeksi sen, miten populistinen disinformaatio voi vakuuttaa asioista hyvin perillä olemattoman kuin väärä raha. Heillä ei ollut kuultuihin luentoihin mitään huomautettavaa. ”Tosi hyviä esityksiä. Mielenkiintoisia pointteja”, totesi Stranius. Ja Halme komppasi: ”Hyviä esityksiä. Kiitos. Jatkoon. Kummatkin.”

Onneksi paikalle oli saatu myös Alestalo. Hänen kommenttinsa oli hillityn diplomaattinen: ”Ilmastonmuutos on joka tapauksessa erittäin vakavasti otettava asia, ja minulle syntyi vähän sellainen vaikutelma tänään, että siitä keskusteltiin aika kepeästi ja ehkä vähän harhauttavastikin”.

Samaa mieltä. ”Ehkä vähän.”

– PT

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 11.11.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Varsinainen kalabaliikki tämän artikkelini ympärillä käynnistyi, 12.11.2013 kun YLE Asian päällikkö Ilkka Lehtinen yllättäen poisti sen YLEn sivuilta – vaikka oli kyllä sinänsä etukäteen hyväksynyt itse tekstin. Jälkikäteen jutun katsottiin kuitenkin vaarantaneen YLEn ja Helsingin yliopiston yhteistyösuhteen. Kirjoitinkin tarinalle pian jatko-osan, joka ei enää ilmestynyt YLEn vaan ainoastaan omilla sivuillani.

 

Himasen ja Castellsin ekologinen puhallus – rahat takaisin?

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin 12.11.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Tutkijat Manuel Castells ja Pekka Himanen väittävät kohukirjassaan kehittäneensä maailman taloudelle ekologisesti kestävän kasvun mallin. Todellisuudessa heidän ”mallinsa” – jos sellaista ylipäänsä voi sanoa olevan – ei pohdi ekologista kestävyyttä edes alkeellisella tasolla. Osaa tutkimukselle myönnetystä 700 000 euron rahoituksesta on vaadittava takaisin.

Tämän blogitutkimukseni rakenne on – Castellsin ja Himasen innoittamana – seuraavankaltainen: johdantoa seuraa teoriaosa, jonka jälkeen kattavien empiiristen havaintojen jälkeen päädytään johtopäätöksiin. Käyttämissäni sitaateissa esiintyvät kursivoinnit ovat minun tekemiäni.

Johdanto: Tavoitteena ekologisesti kestävän kasvun kehitysmalli

Luin eilen sosiologian professori Manuel Castellsin ja filosofi Pekka Himasen 383-sivuisen kirjan Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma. Erityisesti minua kiinnosti teoksen ekologinen anti, sillä kirjailijat lupailivat luoneensa uudenlaisen, ekologisesti kestävän talouskasvun mallin.

Heti johdantonsa aluksi Castells ja Himanen kertovat, että heidän tarkastelunsa ”ydinkysymyksenä on … informationaalisen ja inhimillisen kehityksen välinen ekologisesti kestävä suhde”. Vastaavasti, heidän työnsä lopulliseksi tavoitteeksi määrittyy ”kehitysmalli, joka yhdistää informationaalisen ja inhimillisen kehityksen ekologisesti kestävällä tavalla”. (s. 15, 17)

Tarkastelen seuraavassa kuinka hanke onnistui.

Ekologisen teorian alennusmyynti

Johdannon jälkeen seuraa tutkimuksen Teoreettinen kehys. Siinä ekologista viitekehystä analysoidaan näin: ”Koska inhimilliseen kehitykseen kuuluu nykyaikana ekologinen kestävyys, ympäristöpoliittisten ohjelmien heikkous johtaa ympäristön tilan huononemiseen.” (s. 34)

Toisin sanoen ympäristöpoliittisten ohjelmien heikkous johtaa ympäristön tilan huononemiseen siksi, että ekologinen kestävyys kuuluu nykyään inhimilliseen kehitykseen!

Ovatko kirjoittajat miettineet yhtään mitä näppäimistöstään suoltavat? Eihän tuollainen mitään tarkoittamaton liirumlaarumi menisi läpi edes opiskelijatyössä.

Joka tapauksessa, jo samassa kappaleessa kirjoittajat tarjoavat tähän havaitsemaansa maailman ympäristöongelmaan ratkaisun: ”Kun … informationaalisen kehityksen ja kestävyyden välille luodaan suora yhdysside, aukeaa uusia markkinoita ympäristöystävälliseen tuotantoon, muun muassa kaikista perinteisimmällä alalla eli maataloudessa, kun tietopohjainen, korkean jalostusarvon luomutuotanto tukee tasapainoista talouskasvua.” (s. 34)

Ongelma hoidettu. Tosin aika helppoheikkimäisesti. Kerrottakoon, että kyseinen heitto luomutuotannosta keskeisenä ratkaisuna tipahtaa tekstiin taivaasta. Se on ainoa kerta, kun koko raportissa puhutaan luomusta. Sitä ei perustella millään. Sitä ei taustoiteta mitenkään. Samaa pätee kaikkeen muuhunkin kirjan ekosisältöön. Jota ei de facto ole.

Edellä mainitun lisäksi kirjan teoriaosuus tarjoaa ekologisesta kestävyydestä vain tällaisen taivastelun:

“Voimme hyvin olla lähestymässä itsetuhoa, kun tavoittelemme yksiulotteisesti materiaalisen vaurauden lisäämistä ja sen seurauksena sotilaallista ja tiedollista valtaa samalla kun tuhoamme olemassaolomme ekologisia ja sosiaalisia perusteita. Toivomme, että kehityksen mekanismien ja vaihtoehtojen ymmärtäminen voi helpottaa sen ei-toivottujen seurausten hallintaa niin kauan kuin meillä vielä on aikaa niiden korjaamiseen.” (s. 25)

Mitään edes konkretiaan viittaavaakaan tutkimushankkeen loppuraportti ei kuitenkaan sano sen paremmin itsetuhon asteesta kuin mekanismeistakaan. Eikä luonnollisesti siitäkään, kuinka paljon meillä mahtaa aikaa ”ei-toivottujen seurausten” korjaamiseen olla.

Suomen ekologisesti kestävä kehitysmalli

Mutta, annetaan tutkijoille vielä mahdollisuus. Kenties asiaan päästään paremmin kirjan kuudessa tapaustutkimuksessa.

Himanen ottaakin kirjoittamassaan Suomea koskevassa luvussa lupaavan asenteen. Hän painottaa, että perinteisten yhteiskunnallisten haasteiden lisäksi heidän uuteen malliinsa ”yhdistyy vielä kaikkein perustavimmanlaatuinen kestävyyden haaste, nimittäin koko teollisen talouden ja hyvinvointivaltion välisen liiton ekologinen kestävyys.” (s. 90)

Sitten hän analysoi tämän haasteen näpäkästi: ”Ekologisen kestävyyden rajojen ylittäminen merkitsisi yhä niukkenevia aineellisia resursseja.” Ja koska analyysi on näin näpäkkä, saadaan ongelman ratkaisukin – taas – jo heti samassa kappaleessa: ”Uudessa kestävässä hyvinvointiyhteiskunnassa tarvitaan panostuksia siis myös aineettomaan henkisen hyvinvoinnin tasoon, kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.” (s. 90)

Noin. Ongelma määritelty. Ja ratkaistu. Oikeastaan jo toistamiseen.

Suomen ekologinen talous – käytännön johtopäätöksiä

Entä mitä kirjoittajien kaipaama uudenlainen aineeton kestävä talous sitten Suomelle tarkoittaa? Vastaus tähän löytyy kirjan lopusta, Himasen kirjoittamasta luvusta Informaatioajan ekologinen talous:

“Suomi on vaarassa menettää sen aiemmin poikkeuksellisen vahvan informationaalisen kehityksen, jota symboloi Nokian menestystarina. Suomen on onnistuttava merkittävästi uudistamaan ja laajentamaan informationaalista kehitystä. Silloin erityinen ‘Suomen malli’ eli hyvän kehä kestävän talouden ja hyvinvoinnin välillä voi jatkua ekologisesti kestävällä tavalla”. (s. 334)

Himasen ”analyysin” mukaan Suomi on siis itse asiassa jo ollut ekologisesti kestävällä polulla pidempäänkin, ja tämän kehityksen lippulaivana toimi Nokia. Nyt siis tarvitaan jokin vastaava informationaalisen alan kansainvälinen menestys tilalle.

Mallia haetaankin Kaliforniasta: ”Piilaaksolle ominaista on vahva yrittäjähenkisyys. Sitä tukevat luovuuden kulttuuri sekä riskirahoituksen, markkinoinnin jne. kaltaiset rakenteet, jotka auttavat muuntamaan idealuovuuden nopeasti globaaliksi kasvubisnekseksi.” (s. 334)

Tätä kautta ekologisesti kestävälle taloudelle onnistutaan – vihdoin – saamaan yksi konkreettinen kriteerikin: ”Onnistumisen kriteerinä olisi se, kuinka monta uutta onnistunutta rahastotoimijaa on saatu aikaan.” (s. 337)

Hip hei.

Kasvava yksimielisyys sinisellä planeetalla

Koska olen niin reilu kaveri, annan Castellsin ja Himasen tutkijaryhmälle vielä kolmannenkin sauman. Katsotaan saako ekologisen kestävyyden ulottuvuuteen mitään lisävalaistusta niistä luvuista, joissa näkyy muiden ryhmän jäsenten kädenjälki.

Eurooppalaista hyvinvaltiota koskevassa tapaustutkimuksessa kolmantena kirjoittajana on ollut informaatiotieteiden professori Isidora Chacón. Tästä osiosta löytyy jopa erityinen luku nimeltä Ekologinen kestävyys. Se alkaa näin:

”Kasvava yksimielisyys vallitsee siitä, että aikamme hyvinvointivaltioon kuuluu myös ympäristöpolitiikka. Inhimillinen kehitys on moniulotteista: se käsittää kaikki ihmisen toiminnan alat ja sosiaaliset tarpeet.” (s. 134)

Anteeksi, mutta tämä voisi olla ote jostain 70-lukulaisesta koulukirjasta. Eikä edes kovin hyvästä sellaisesta. Samoin se miten samainen, luvun ensimmäinen kappale jatkuu:

”Vesi joka on elämän lähde, ilma jota hengitämme ja ympäristö jossa elämme ovat inhimillisen kehityksen elintärkeitä osia. Siksi ne kuuluvat hyvinvointiyhteiskunnan toiminta-alueeseen, kun hyvinvointi ymmärretään kokonaisvaltaisesti.”

Ja vielä:

”modernin hyvinvointivaltion on varmistettava sukupolvien välinen solidaarisuus luonnonsuojelussa ja luonnonympäristön uudistumisessa. Se edellyttää aktiivista ympäristönsuojelupolitiikkaa, joka auttaa lastenlastemme lastenlapsia hoitamaan elinkelpoisuuteen liittyviä kysymyksiä tässä ainoassa kodissamme, sinisellä planeetallamme.”

Muuta mainittavaa tämä vain runsaan sivun mittainen (!) luku, Ekologinen kestävyys, ei sitten tarjonnutkaan.

Kansainvälistä huippututkimusta, jolla määritellään ekologisesti kestävän kasvun malli?

Lopputuloksena arvokkuusindeksi eli Dignity index

Jonkinlaisena uurastuksensa huipentumana tutkijat tarjoavat maailman maiden käyttöön kehittämänsä uuden ekologisesti kestävän kehityksen mittarin, ”arvokkuusindeksin”. Sen luvataan mittaavan edistystä kolmessa ulottuvuudessa, jotka ovat informationaalinen, inhimillinen ja kulttuurinen kehitys. Näiden pohjalta voidaan sitten laskea yleinen arvokkuusindeksi mittaamaan “minkä tahansa maan kestävää kehitystä eli ’arvokkaan elämän’ kestävien edellytysten toteutumista”. (s. 304)

Se, miten ja miltä pohjalta indeksiin valitut suureet on valittu, ja miten ne kuvaavat ekologisesti kestävälle kehitykselle määriteltyjä kriteereitä, jää kylläkin selittämättä. Tämä johtunee paljolti siitä, että edes ekologista kestävyyttä ei saatu koko teoksessa mitenkään määriteltyä. Saati tälle kriteereitä.

Nyt lopputulos on sattumanvarainen kokoelma erilaisia mittareita aina maassa toimivien yritysten vastaanottamista rojalteista maan bruttokansantuotteeseen ja sukupuolisesta terveystasa-arvosta startup-yritysten määrään.

Erityisen kummallista luodussa mittaristossa on, että kaiken ekologisesta kestävyydestä kohkaamisen jälkeen tämä perustavimmanlaatuinen ulottuvuus on redusoitu yhteen vanhaan ja tuttuun mittariin: ekologiseen jalanjälkeen. Lisäksi, tutkijoiden matematiikan mukaan, ekologisen jalanjäljen painoarvo on 1/9 kulttuurisesta kehityksestä ja 1/27 koko kestävästä kehityksestä – jonka siis kuitenkin tulisi määritelmällisesti olla myös ekologisesti kestävää.

No, takaporttinaan kirjoittajat toteavatkin, että ”Dignity-indeksin muotoilu on luonnollisesti … tarkoitettu luonteeltaan vasta alustavaksi”. (s. 305)

Arvioni johtopäätökset – rahat vai arvokkuus?

Kun vuosi sitten, marraskuussa 2012, julkaistiin kyseisen tutkimushankkeen väliraportti Sininen kirja, käynnistyi mittava keskustelu, paitsi hankkeen rahoituksen oudoista piirteistä, myös itse tutkimuksen laadusta. Tuolloin tutkimusryhmän vetäjät Himanen ja Castells lupasivat työnsä edustavan huipputason kansainvälistä tutkimusta. Syytä olikin, sillä sen 700 000 euron budjettia pidettiin yleisesti suomalaisittain hulppeana. Esimerkiksi valtiopolitiikan professori Jan Sundberg luonnehti hanketta ”pöyristyttävän kalliiksi”.

Tuossa vaiheessa kuitenkin todettiin, että lopullinen selvyys siihen vastaako hanke luvattua, saadaan loppuraportin – eli nyt käsillä olevan kirjan – ilmestyttyä. Vastaavasti hankkeen rahoittajien taholta kommentoitiin, että vasta sitten voidaan arvioida täyttyvätkö hankkeelle asetetut tieteelliset vaatimukset. Ilmaan jäi mahdollisuus, että jos ehdot eivät täyty, osa rahoituksesta voitaisiin – tai pitäisi – perua.

Joten, miten hanke onnistui?

Ainakin minun journalistis-empiiristen havaintojeni perusteella Castells ja Himanen ryhmineen eivät onnistuneet tehtävässään millään mittareilla mitattuna. He eivät pystyneet uskottavasti luomaan lupaamaansa kehitysmallia, ”joka yhdistää informationaalisen ja inhimillisen kehityksen ekologisesti kestävällä tavalla”. Mielestäni he eivät päässeet tehtävässään kunnolla edes alkuun.

He pohtivat ja kirjoittavat kyllä paljon kaikenlaista – osin mielenkiintoistakin – asiaa, mutta aiheensa ytimeen heidän teoksensa ei pääse. He ovat yrittäneet haukata aivan liian ison palan, jonka pureskeluun heidän kompetenssinsa ei yksinkertaisesti riitä.

Niinpä minulla olisi muutama kysymys hankkeen rahoittaneille Sitralle, Tekesille ja Suomen Akatemialle:
1. Täyttääkö filosofi Himasen johtama tulevaisuushanke sen rahoitukselle asetetut tieteelliset vaatimukset?
2. Jos ei täytä, tuleeko osa rahoituksesta perua?
3. Jos ei tule perua, millä perusteella?
4. Jos perusteena olisi vaikka se, että hanke on kuitenkin tuottanut arvokkaan vision Suomen tulevaisuuden kestävästä suunnasta, tyydymmekö siis visioon, joka on vailla pohjaa?

Ja olisi minulla yksi kysymys myös Pekka Himaselle:
1. Onko oikein, jos tyhjänpäiväisen lööperin esittämisestä huippututkimuksena pääsee kuin koira veräjästä?

Miten kirjassa sanottiinkaan: ”Etiikka ei ole pelkkiä sanoja. Etiikka on tekoja.” (s. 287)

– PT

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin 12.11.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Kahden asteen kiista – Ilmastonsuojelun loppu

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 4.2.2013 YLE Tieteen sivuilla.

Aikaisemmin väiteltiin siitä, onko kasvihuoneteoria totta vai tarua. Siinä debatissa pahiksia olivat ilmastoskeptikot. Nyt puolestaan tapellaan siitä, onko niin sanotun vaarallisen ilmastonmuutoksen 2 asteen rajan ylittyminen jo vääjäämätöntä vai ei. Tässä uudessa kädenväännössä pahiksen rooliin ovat päässeet ilmastoalarmistit, jotka ovat jo pitkään toitottaneet tilanteen olevan pahempi kuin yleisesti ymmärretään ja jotka nyt ovat pitkälti menettäneet toivonsa ilmastokatastrofin välttämisen suhteen. Virallinen ilmastonsuojelun mantra taas kuuluu edelleen, että eteenpäin mennään ja toivoa on.

Ilmastokriisi ilmastotoimintapäivillä – Toivo uhattuna

Itse törmäsin hätkähdyttävällä tavalla tähän uuteen vastakkainasetteluun viime vuoden [2011] lopulla, kun kävin pitämässä avauspuheenvuoron ympäristöjärjestöjen yhteisillä Ilmastotoimintapäivillä. Pian tapahtuman Facebook-sivulle tuli paljon puhuvaa palautetta paikalla olleelta ilmastoaktivistilta, nimimerkiltä Teemu Kilpikonna: ”Bummer meininki. … ’Ilmastotoimintapäivien’ avaus ei tulisi olla murskata kaikkien osanottajien unelmat… Jeah?”

Selvyyden vuoksi: olen siis ilmastoalarmisti. Esityksessäni siteerasin muun muassa ympäristötieteilijä George Monbiot’a, joka keväällä 2009 kirjoitti Guardian-lehdessä näin: ”Peli on ohi. Vuodet, joiden aikana maapallon yli kahden asteen lämpeneminen olisi voitu estää, ovat menneet, mahdollisuudet tuhlattu kieltämiseen ja viivyttelyyn. … Nykyisillä kehitysurilla olemme onnekkaita, jos selviämme neljällä asteella. Ilmastonmuutoksen torjunta on epäonnistunut. Nyt meidän on sopeuduttava siihen, mitä luonnolla on meille varastossa. Jos pystymme.” Olin jo tuolloin Monbiot’n kanssa samaa mieltä, ja olen yhä.

Puheenvuorostani ja sen sävyistä kehkeytyi Ilmastotoimintapäivien Facebook-sivuilla viisi päivää vellonut väittely. Muutamat ymmärsivät kantani, mutta enimmäkseen olin kuulemma edesvastuuton, kun väitin moisia. Aina pitäisi lopuksi antaa kuulijoille toivoa, minua opastettiin. Yritin kysellä, että entäs kuinka sitten toimitaan, jos (ja kun) tiede osoittaa toivon todella jo menneen. En saanut vastausta.

Yksi tiukimmista kriitikoistani oli ympäristöjärjestöjen yhteisen ”Polttava Kysymys” -ilmastolakikampanjan koordinaattori Meri Pukarinen. Hän oli kannassaan järkkymätön: ”Toivoisin hartaasti ilmastoviestintään ratkaisukeskeistä otetta. Jos esittää ongelman, ratkaisun pitää tulla seuraavassa virkkeessä.” Pukarinen antoi myös konkreettisen toimintamallin: ”Tyyliin: Nykymenolla mennään ilmastokatastrofin polulle. Tämän voi välttää yhteiskunnallisella vaikuttamisella ja armottoman poliittisen paineen generoimisen kautta.”

Mutta entä jos tiede sanoo, että meni jo. Tämä ei kerta kaikkiaan näytä olevan ilmastoaktivisteille mahdollinen todellisuus.

Olin pettynyt. Kuvittelin, ettei viestini sentään valistuneiden ihmisten ilmastotoimintapäivillä mikään varsinainen uutinen olisi.

Halleluja ja aamen! – Toivon messias ilmestyy

Olin jo onnellisesti unohtanut koko asian, kun viikko väittelyn laannuttua, 11. joulukuuta, yllättäen kajahti. Ilmastolakikampanjoija Pukarinen palasi omassa Facebook-päivityksessään asiaan: ”Halleluja ja aamen! Jos luulit, että peli on menetetty ilmastonmuutoksen suhteen ja nyt on hyvä keskittyä levittämään tappiomielialaa ja kauhukuvia, lue tämä hyvä tiivistys.”

Pukarinen viittasi vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen blogijuttuun: ”Onko ilmastolla enää toivoa?”.

Tynkkynen oli tekstissään alla päin Dohassa juuri päättyneen, taas yhdeksi uudeksi pettymykseksi osoittautuneen kansainvälisen ilmastokokouksen jäljiltä, mutta periksi hän ei halunnut antaa. ”Muutama arvostamani vaikuttaja onkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan lämpenemistä ei enää voida rajoittaa alle riskirajana pidetyn kahden asteen. Nyt heidän mukaansa pitää alkaa miettiä, miten vääjäämättä edessä olevaan ilmastokatastrofiin voidaan varautua,” hän kirjoitti ja jatkoi tiukasti: ”Ajatuksessa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään se ei pidä paikkaansa. Toiseksi vaikka pitäisi, johtopäätös olisi silti väärä.”

Perustelut omalle toivon sanomalleen Tynkkynen löysi tutkimuksista, joissa on perehdytty päästöskenaarioista niihin optimistisimpiin: ”Kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti. … Kaikissa johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen.”

Otin Tynkkysen sanoman vastaan ristiriitaisin tuntemuksin. Yhtäältä pelkäsin, että jotain näissä selvityksissä on kuitenkin laiminlyöty, mutta toisaalta aloin hiljaa toivoa, että olisi tosiaan saatu selville jotain uutta, jonka myötä toivo yhä eläisi.

Tynkkysen mainitsemat lähteet ainakin olivat vakuuttavat: hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja YK:n ympäristöohjelma UNEP. Pitäisi siis tutustua näihin tutkimuksiin, kunhan vain ennättäisin …

… Vihdoin jokunen päivä sitten, kun satuin viettämään hiljaista iltaa kotona, tartuin toimeen. Järkytyin. Vatsanpohjasta kouri. Kuten niin monesti ilmastoasioita penkoessa käy, mitä pidemmälle asiaa selvitin, sitä hullummalta tilanne alkoi näyttää.

Kaksi astetta – ali vai yli?

Tynkkysen lähteistä ensimmäinen ja arvovaltaisin oli IPCC:n neljäs arviointiraportti AR4 vuodelta 2007.

Suoraan sanottuna, en ymmärrä onko Tynkkynen – tai kukaan muukaan 2 asteen lämpenemisen rajoissa pysymiseen vannova poliitikko – ikinä oikeasti syventynyt kyseiseen kolmiosaiseen, yhteensä 2857-sivuiseen jättiraporttiin. (Itse olin aikaisemmin kunnolla perehtynyt ”vain” sen ensimmäiseen, ilmastotieteeseen keskittyneeseen osaan (WGI, 1007 sivua).) Niin tai näin, raportin ilmastonmuutoksen hilllitsemistä käsittelevästä osasta (WGIII, 863 sivua) käy erinomaisen selväksi 2 asteen tavoitteen, ei saavutettavuus, vaan mahdottomuus.

IPCC:n tarkastelussa toki todetaan, että jos käytetään niin sanottua parasta arviota maapallon ilmastoherkkyydestä, eli siitä kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää, ”kaikkein tiukimmat skenaariot voisivat rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousun 2,0–2,4 asteeseen”. Tällä kohdin kaikki vaikuttaa vielä lupaavalta, vaikka tietysti, jos tarkkoja ollaan, nämä tiukimmatkin skenaariot siis tahtovat päätyä hiukan 2 asteen yli. Vähän, mutta kuitenkin. Ja tästä Tynkkysen yltiöpäisen toiveikkuuden alamäki vasta alkaa.

IPCC:n raportin tiukimmat eli ”luokan 1” skenaariot – joita on kuusi kappaletta kaikkiaan 177 tarkastellusta päästövähennysskenaariosta – ovat varsinaisia toiveiden tynnyreitä. Ne esimerkiksi edellyttävät, että koko maailman päästöt alkavat vähetä viimeistään vuonna 2015 – eli kahden vuoden päästä. Ei onnistu. Ei millään. Valitan.

Toinen luokan 1 skenaarioiden toteutumisen edellytys on, että hiilidioksidin talteenoton tekniikat saadaan toimiviksi ja kustannustehokkaiksi ja hiiltä aletaan varastoida massiivisia määriä maaperään. Tähänkään en oikein jaksa uskoa. Hiilidioksidin talteenottoteknologiat ovat nykyisellään erittäin energiaintensiivisiä ja koko projektin mittakaava on mielipuolinen; hiiidioksidia syntyy aina useita kertoja käytettyä polttoainetta enemmän, koska poltettaessa hiileen yhtyy happea.

Kaikkein kummallisin piirre IPCC:n luokan 1 skenaarioissa on kuitenkin se, että niihin aluksi kuuluu sekä tavoitellun hiilidioksidipitoisuuden että lämpötilan merkittävä ylittyminen – niin oudolta kuin se kuulostaakin. Skenaarioissa nimittäin lasketaan sen varaan, että sitten lämpimämmässä ja hiilidioksidipitoisemmassa maailmassa metsät kasvavat hyvin ja alkavat imeä ylimääräistä hiiltä pois ilmasta, minkä ansiosta lämpötilan niin sanottu ylilyönti sitten riittävän nopeasti myös tasoittuu. Tosiasiassa nämä tiukimmatkin skenaariot siis myöntävät, että 2 asteen – ja itse asiassa aina 2,4 asteen – alapuolella pysytteleminen on de facto mahdotonta.

Ilmastosysteemi unohtuu

Ajatus väliaikaisten ylilyöntien sallimisesta ja hiilinieluihin luottamisesta 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi on – anteeksi vain – pähkähullu, sillä toisaalta tiedetään, että maapallon lämmetessä metsät ja maaperä todennäköisesti muuttuvat päinvastoin hiilen lähteeksi. IPCC toteaakin: ”hiilenkierron takaisinkytkennät voimistavat lämpenemistä ja ne puuttuvat useimmista [ja varsinkin optisimmista!] tutkimuksista, jotka täten aliarvioivat tavoitteena olevien lämpötilojen ylittymisen riskiä”.

Lisäksi pitää vielä muistaa se, että koko tarkastelusta puuttuu, paitsi mainittu maaekosysteemien hiilenkierto, myös monia muita maapallon lämpenemistä kiihdyttäviä niin sanottuja positiivisia takaisinkytkentöjä. IPCC esimerkiksi itse huomauttaa tarkastelun sivuuttavan ikiroudasta, soista ja merenpohjan hydraateista vapautuvan metaanin lämmittävän vaikutuksen, mikä ei ole ihan pikkujuttu.

Kaiken kukkuraksi osa niistäkin takaisinkytkennöistä, jotka tarkastelun pohjana oleviin ilmastomalleihin sisältyvät, tunnetaan nykyään aliarvioiksi. Esimerkiksi Jäämeren pysyvä merijää sulaa huomattavasti malliennusteita nopeammin, mikä vähentää maapallon heijastavuutta ja voimistaa lämpenemistä entisestään.

Ylilyöntien varaan laskeminen on valtavaa riskipeliä. Jos lämpötilan annetaan ensin nousta vaikka 2,5 asteeseen, kukaan ei tiedä, miten ilmastosysteemi ehtii siihen reagoida ennen toivottua viilenemistä.

Ottaen huomioon kaiken edellä kuvatun, kuinka ihmeessä Tynkkynen voi väittää, että kaikissa hänen mainitsemissaan tutkimuksissa ”johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen”?

No, IPCC:n raportista on sentään jo aikaa. Ehkä IEA:n ja UNEP:n uudemmat selvitykset antavat toiveikkuudelle paremman selkänojan?

Hurjia todennäköisyyksiä toivolle

Oras Tynkkysen toinen lähde oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportti ”World Energy Outlook 2012”. Siinä esitellään neljä erilaista energiaskenaariota, joista yksi, nimeltään ”Skenaario 450”, tutkii keinoja, joilla 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä arviolta ”50 prosentin todennäköisyydellä”.

Skenaario 450:n ilmastotieteellinen tausta kuitataan tässä 690-sivuisessa raportissa oikeastaan yhdellä lauseella: ”ilmastoasiantuntijoiden mukaan 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on pitkällä aikavälillä rajoitettava noin 450 miljoonasosaan”. Tämä sopivasti pyöristetty ja kaikki hankalat kysymykset sivuuttava väittämä on sinänsä linjassa IPCC:n yhteenvedon kanssa.

IEA:n pumaskassa ei itsessään ollutkaan mitään suurempaa uutta, mutta sitten, kun perehdyin myös sen lähdeviitteiden kautta löytyneisiin lukuisiin uusiin, muun muassa Malte Meinshausenin, Joeri Rogeljin, Ottmar Edenhoferin ja Detlef van Vuurenin vetämien työryhmien tutkimuksiin, yhtäkkiä alkoi paljastui suuri joukko skenaarioita, jotka – toden totta – vaikuttivat lupaavan, että 2 asteen tavoitteessa voidaan pysyä. Rogelji raportoi peräti skenaarioista, joiden mukaan onnistuminen on ”erittäin todennäköistä” (yli 90 % todennäköisyys). Jotkut jopa pitävät ”todennäköisenä” lämpenemisen rajoittamista 1,5 asteeseen!

Äimistelin tutkimuksia aikani ja päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Joeri Rogeljin kanssa, kunnes todellisuus päästövähennysskenaarioiden ja todennäköisyyslaskelmien takana alkoi hahmottua.

Yksinkertainen selitys uusien, toiveikkailta vaikuttavien skenaarioiden vyöryyn on se, että aikaisemmin valtaosa tutkimuksista keskittyi varsin korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, joiden kuitenkin tiedettiin johtavan ilmastokatastrofiin. On siis pitänyt tiukentaa tavoitetta. Siksi nykytutkimus kohdistuu voimakkaammin matalien pitoisuuksien skenaarioihin; siihen, miten 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä. Tätä skenaariotyötä on puolestaan tehty erilaisilla, yksinkertaisiin ilmastomalleihin yhdistyvillä yhteiskunnallis-teknis-taloudellisilla malleilla, jotka kertovat miten vaikkapa energiantuotanto muuttuisi, miten päästöt missäkin vaiheessa eläisivät ja paljonko kaikki maksaisi.

Nämä mallit eivät kuitenkaan toimi niin, että niihin syötettäisiin tietoa siitä, miten maailma parhaan tiedon valossa näyttäisi toimivan ja sitten katsottaisiin mitä tapahtuu. Tavallaan päinvastoin, niihin syötetään se lopputulos, joka halutaan eli esimerkiksi, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden on vuosisadan loppuun mennessä oltava 450 miljoonasosaa jolloin lämpeneminen jäisi 2 asteeseen. Sitten katsotaan, mitä tämä vaatisi teknologialta ja yhteiskunnalta ja miten päästöt vuosikymmenten varrella vaihtelisivat.

Toisin sanoen mainitut ”todennäköisyydet” pysyä 2 asteessa eivät ole mitään tosielämän todennäköisyyksiä, vaan lukuja, jotka kertovat ainoastaan kyseiselle skenaariolle annetun tavoitetason. Mitä pienempi kasvihuonekaasupitoisuus skenaariolta on vaadittu, sitä suurempi on sen todennäköisyys pysyä 2 asteessa.

Yhtä hurjia oletuksia maailmasta

Entä mitä IEA:n raportin kautta löytämäni uuden polven skenaariot sitten kertovat? Mitä 2 asteen tavoitteessa pysyminen niiden mukaan edellyttäisi?

Jo skenaarioiden lähtökohdat ovat melkoisen toiveikkaita. Skenaarioita laskevat mallit tyypillisesti olettavat, että kaikki maailman valtiot toteuttavat saumattomasti yhteistä ilmastopolitiikkaa, että maailman talous kasvaa tasaisesti, ilman minkäänlaisia talouskriisejä, ja että teknologian kehitys on nopeaa ja innovaatiot leviävät vapaasti kaikkien käyttöön. Skenaariot onkin viritetty täyteen uudenlaisia biopolttoaineita, huipputehokasta aurinko- ja vetyteknologiaa, sekä niin vety- kuin sähköautojakin. Lisäksi ydinvoiman käyttö tyypillisesti noin kymmenkertaistuu nykyisestä. Mikään yllätys ei ole se Ottmar Edenhoferin lisähuomautus, että ”yksikään malleista ei ota huomioon ilmastonmuutoksesta aiheutuvia tuhoja”.

Näin optimistisista lähtökohdista huolimatta skenaarioiden johtopäätös on karu. Kuten Detlef van Vuuren toteaa: ”alimmille stabilointitasoille pääsemiseksi ylilyöntiskenaariot ovat ainoita ajateltavissa olevia”. Uudet skenaariot laskevat vielä aiempaakin enemmän hiilinielujen ja hiilidioksidin talteenoton ja geologisen varastoinnin varaan.

Kaikelle tälle kuvaavaa on se, kuinka omassa laajassa 24 skenaarion tutkimuksessaan Edenhofer joutui toteamaan, että osa heidän käyttämistään kuudesta mallista ei päässyt tavoiteltuun lopputulokseen ilman että niille määriteltyjä hiilinieluja kasvatettiin. Tämän ”kepulikonstin” avulla kuitenkin sitten saatiin skenaariot, joiden pitoisuudet olivat tavoitellun matalat ja siten niiden todennäköisyys välttää 2 asteen lämpeneminen oli – määritelmän mukaisesti – ”erittäin todennäköinen”.

Niinpä kun Tynkkynen blogissaan väittää, että vaadittavat ”päästövähennykset voi toteuttaa jo käytössä olevalla teknologialla ja kohtuullisin kustannuksin”, hän ei ilmeisestikään tiedä, mistä kirjoittaa. Jo pelkästään ”hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin teknologian kehitysvauhti näyttäytyy yhä erittäin epävarmana”, toteaa IEA:kin.

Huomionarvoisinta lukemista IEA:n opuksessa ovat lopulta pienellä präntillä sivujen alamarginaaleista löytyvät reunahuomautukset, jotka kertovat, että lämpötilan tai hiilidioksidipitoisuuden ”pitkän aikavälin stabilointitason ylilyönnistä aiheutuvia peruuttamattomia vaikutuksia ilmastolle ei ole otettu huomioon” ja että käytetyt ilmastoherkkyydet ”eivät pidä sisällään ilmastollisia takaisinkytkentöjä, jotka voivat johtaa korkeampiin lämpötiloihin”.

Ei siis löytynyt ilmastolle uskottavaa pelastusta täältäkään.

Yhä uusia yhteenvetoja vinksahtaneesta tieteestä

Entä sitten Tynkkysen kolmas lähde, YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tuore selvitys ”The Emissions Gap Report 2012”?

Siinä tyydytään simppelisti toteamaan, että ”keskimääräiset päästötasot, joilla ’todennäköisesti’ voitaisiin pysyä alle 2 asteen, eivät ole muuttuneet sitten vuoden 2010 raportin”. Niinpä kaivan esiin UNEP:n alkuperäisen pumaskan ”The Emissions Gap Report 2010”. Siinä selvitetään sopivasti myös UNEP:n tekemän tarkastelun tieteelliset perusteet. Ne pohjaavat pitkälti IPCC:n havaintoihin.

Ei lopulta ole mikään yllätys, että myös UNEP:n arvioimissa päästövähennystarkasteluissa keskeisessä roolissa ovat negatiiviset päästöt – eli se, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua meidän pitäisi voida pumpata enemmän hiilidioksidia maaperään kuin mitä tuprutamme ilmakehään. Tästä sentään saman tien varoitetaan, että ”mikäli suuren mittakaavan negatiiviset päästöt eivät ole mahdollisia, silloin keinomme tavoitteiden saavuttamiseen heikkenevät huomattavasti”.

Kaiken kaikkiaan hehkutus siitä, että ”kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti”, ei siis tarkoita sitä, että saadut skenaariot olisivat nyt jotenkin aikaisempia parempia ja uskottavampia. Niitä vain on paljon. Kaiken kaikkiaan ilmastotieteelle onkin päästövähennystarkastelujen myötä vaivihkaa syntynyt kummallinen alalaji, joka tutkii maailmalle yhä uusia mahdollisia toimenpideohjelmia pahasti vajavaisista ja suorastaan vinksallaan olevista lähtökohdista.

Toiveikkuuden herättämisen sijaan näiden raporttien viesti on pikemminkin lohduton. ”Aika on loppumassa kesken”, kirjoittaa UNEP:kin.

Ilmastonsuojelun loppu

Jos olin viikko sitten ilmastoalarmisti, niin nyt, tämän selvityksen tehtyäni, olen sitä entistä enemmän.

Lähtökohtaisesti suomalaisista poliitikoista parhaiten ilmastoasioista perillä olevaksi arvioisin – ilman mitään henkilöön tai puolueeseen kohdistuvia sympatioita – juuri Oras Tynkkysen. Hän on sentään seurannut ilmastokysymystä aktiivisesti parikymmentä vuotta ja toimi vuosina 2007–2011 valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Mutta jos hän on tätä nykyä näin pihalla ilmastonmuutoksen hillinnän todellisuudesta, kuinka kateissa ovat muut poliitikkomme ja päättäjämme?

2 asteen tavoitteen nimiin vannomisesta on tullut pelkkää poliittista jargonia, jota kuulee yhtä lailla sinisiltä, punaisilta kuin vihreiltäkin. Tyhjää puhetta vailla sisältöä.

Kun Tynkkynen kirjoittaa, ettei 2 asteen tavoitteessa pysymisessä ole kyse ”mistään vetten päällä kävelemisestä”, hän on väärässä. Juuri ja vain siitä on kyse.

Eikä enää kuulu kriittistä järjen ääntä ympäristöjärjestöistäkään. Niissä vain huudetaan hallelujaa ja aamenta. Ilmastonsuojelijoista on tullut ilmastohyssyttelijöitä.

Toivoa ei ole. Jonkinasteinen ilmastokatastrofi on takuuvarma. Enkä aio seuraavassa virkkeessä esittää keinoa ongelman ratkaisuksi.

Sen kuitenkin sanon, että jos todellisuus nähtäisiin silmästä silmään, lakattaisin ainakin tekemästä niitä pahimpia virheitä, kuten rakentamasta pilvenpiirtäjiä ja tornitaloja.

– PT

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu 4.2.2013 YLE Tieteen sivuilla, joilla se on vielä siirretty uudelle alustalle 31.3.2015. Sieltä löytyy lisäksi jutun herättämä keskustelu. Siirron yhteydessä alkuperäisjutun Facebook-jaot nollaantuivat.

Itse debatti jatkui myöhemmin vielä muun muassa YLE TV2:n Ajankohtaisessa kakkosessa, jossa Jyrki Saarikosken haastateltavina olivat Oras Tynkkynen, Meri Pukarinen ja allekirjoittanut. 

Uutta elämää odotettavissa …

Tunnelmat ovat vähän kuin jollain Marsin pinnalle aikoja sitten sammahtaneella mönkijällä, joka sitten yhtäkkiä herääkin hätkähtäen henkiin. Vaikka yli kolme vuotta sitten ilmoitin tämän blogini ”kuolemasta”, se on näköjään ollut vain lepotilassa. Nyt teen paluun. Lepotilaan vaipuu puolestaan kimppablogi Nurmiainen & Toivela, jota pidimme pari vuotta yhdessä puolisoni Airikan kanssa.

Nyt alkuun, juhannuksen molemmin puolin, näillä uusilla vanhoilla sivuilla tulee näkymään joitain visuaalisia muutoksia. Sitten seuraavaksi julkaisen täällä muutamia valikoituja, toisaalla jo julkaistuja tekstejäni. Ja kohtapuolin, toivottavasti jo heinäkuun alusta alkaen, onkin vihdoin odotettavissa SE VARSINAINEN JUTTU … oikeastaan se syy, miksi tänne palasin.

Stay tuned …

– PT

Kiitos ja hei! – Muutan toisaalle blogosfäärissä

Kiitos kaikille lukijoilleni ja näiden sivujen keskustelijoille. Tämä blogini koki ennenaikaisen kuoleman elämänmuutokseni myötä käytännössä jo noin vuosi sitten. Nyt kuoppaan sen virallisesti.

Mutta samalla ilmoitan uudesta elämästä uudessa blogissa ”Nurmiainen & Toivela”.

Siellä on luvassa asiaa ekologisuudesta, arkkitehtuurista, muotoilusta, ilmastosta ja mistä nyt kulloinkin kirjoituttaa. Uutta blogia pidän yhdessä puolisoni Airikka Nurmelan kanssa.

Palataan juttuun siellä!

Pasi Toiviainen